Matti Arvo Armas Laurila (14. tammikuuta1895Kauhava – 22. heinäkuuta1983Seinäjoki)[1] oli suomalainen jääkärieversti sekä talvi- ja jatkosodan rykmentinkomentaja. Laurilalla oli neljä siskoa ja veli Ilmari. Hänen isänsä Matti Laurila oli vuonna 1918 Lapuan suojeluskunnan päällikkö ja Suomen vanhan sotaväen kaartin vääpeli ja äitinsä Anna Liisa Mukari. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Eeva Aliina Mattilan kanssa.[2][3]
Kauhavalta Matti Laurila siirtyi koulun puutteen vuoksi opiskelemaan Lapualle perustettuun yhteiskouluun 1908 ja lopetti koulunsa syksyllä 1915 liittyen Saksassa sotilaskoulutusta saaviin jääkäreihin. Hän suoritti taktiikan soveltamiskurssin vuonna 1925 ja suojeluskuntain komentajakurssin vuonna 1926 sekä täydennyskurssin vuonna 1932. Piiripäälliköiden täydennyskurssin hän suoritti vuonna 1937 suojeluskuntain päällystökoulussa ja Taistelukoulun orientoivan kurssin vuonna 1930.[2][3]
Jääkäriaika
Laurila liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 21. marraskuuta 1915 ja sijoitettiin pataljoonan 1. komppaniaan.
Laurila astui Suomen armeijan palvelukseen 11. helmikuuta 1918 vänrikiksi ylennettynä ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan ensin joukkueenjohtajaksi 2. jääkärirykmentin4. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 16. maaliskuuta 1918 Pohjois-Hämeen rykmentin II pataljoonaan ja määrättiin Lapuan vapaaehtoisen suojeluskunnan eli II pataljoonan 1. ja 2. komppanian päälliköksi. Hän hoiti väliaikaisesti myös pataljoonan komentajan tehtäviä . Hänet määrättiin 5. toukokuuta 1918 alkaen III pataljoonan komentajaksi. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Rantaperkiöllä, Hatanpäässä, Viinikasta Tampereelle tapahtuneeseen hyökkäykseen ja Viipurissa.[2][3]Tampereen valtauksen yhteydessä 3. huhtikuuta 1918 Matti Laurila haavoittui reiteen.[4] Hän vietti lyhyen aikaa toipilaana kotonaan, mutta otti osaa huhtikuun lopulla Viipurin valtaukseen.[5]
Laurilan perheen miehet olivat kovin itsenäisyyshenkisiä. Jo syksyllä 1917 Suomessa ryhdyttiin perustamaan suojeluskuntia. Lapualla muodostettiin suojeluskunta Lapuan Vapaapalokunnasta ja sen johtoon valittiin entinen Suomen vanhan sotaväen kaartin vääpeli ja Kauhavan poliisi, Matti Laurila vanhempi. Sisällissota verotti perheen miehiä, kun Länkipohjan taisteluissa kuolivat komppanianpäälliköinä sekä Matti Laurilan veli Ilmari että hänen isänsä Matti Laurila vanhempi. Molemmat kaatuivat maaliskuun 16. päivänä 1918. Jo samana päivänä nuorempi Matti Laurila sai komentoonsa isänsä johtaman komppanian ja jatkoi taisteluita Tampereelle saakka.[6]
Lauriloiden toimet sisällissodassa nostivat miehet aikalaistensa legendoiksi ja heitä kutsuttiinkin Lapuan lumiauraksi. Lauriloiden sisällissodan aikaisista saavutuksista puhutaan myös Vilppulan urhojen muistolle -nimisessä marssissa.
Matti Laurilan toiminta Lapuan liikkeen kiihkeimpinä toimintavuosina ja hänen toimintansa Mäntsälän kapinan aikana on jäänyt historiankirjoituksessa melko vähäiselle huomiolle. Henkilönä Matti Laurila oli demokratian ja laillisen yhteiskuntajärjestelmän kannattaja. Mäntsälän kapinan aikana Matti Laurila yhdessä Ilkka-lehden silloisen päätoimittajan, Artturi Leinosen kanssa, mahdollisesti esti uuden sisällissodan puhkeamisen. Molemmat entisinä Lapuan liikkeen kannattajina asettuivat julkisesti laillisilla vaaleilla valitun tasavallan presidentin, eduskunnan ja hallituksen taakse ja tällä sekä muullakin senhetkisellä toiminnallaan estivät tuhansien aseistautuneiden Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntalaisten lähdön Mäntsälään taistelemaan laillista hallitusta vastaan. Mäntsälän kapinan aikaan Seinäjoelle oli kokoontunut huomattava joukko Etelä-Pohjanmaan alueen suojeluskuntalaisia valmiina lähtemään Mäntsälään, kapinaa kukistamaan komennettuja armeijan joukkoja vastaan.
Laurila talvisodassa
Talvisodan alussa Laurila määrättiin eteläpohjalaisista miehistä perustetun 8. divisioonaan kuuluneen Jalkaväkirykmentti 23:n (JR 23) komentajaksi. Rykmentti oli määrä pitää armeijakunnan reservinä mahdollisen läpimurron varalta. Joulukuun alussa rykmentti komennettiin Taipaleelle erittäin raskaisiin taisteluihin pitämään rintama kasassa. Taisteluita käytiin yhtäjaksoisesti pitkään. Vihollinen lyötiin kuitenkin takaisin.
Vielä joulu-tammikuussa rykmentti pääsi raskaiden taistelujen lomassa lepäämään. Helmikuussa se kuitenkin marssitettiin vain kolmen päivän levon jälkeen Äyräpään kunnan Vuosalmen kylän alueelle, jossa se otti rintamavastuun. Alue oli varustamatta, ja rykmentti taisteli taukoamatta lumiasemissa taivasalla. Vuosalmella rykmentin tappiot olivat vielä Taipaleen taisteluitakin kovemmat. Kaikista eteläpohjalaisista talvisodassa kaatuneista puolet, 850 miestä, kaatui Taipaleella ja Vuosalmella.[7]
Hannukselan divisioona hyökkäsi kohti Sortavalaa heinäkuussa 1941. Laurilan rykmentin hyökkäys Kumurassa epäonnistui totaalisesti eversti Hannukselan pimitettyä tiedustelutietoja vihollisen vahvoista linnoitteista.[8] Hannukselan ja Laurilan suhteiden kerrotaan olleen hyvin huonot Laurilan rykmentin menetettyä ison joukon miehiä turhaan tai Hannukselan esikunnan vehkeilyn seurauksena. Erityisen huonot välit Laurilalla kerrotaan olleen Hannukselan esikuntapäällikköön majuri Otto Liliukseen. Miehet tunsivat toisensa talvisodasta, Liliuksen oltua tuolloin Laurilan alaisena. Laurila oli siirrättänyt Liliuksen pois rykmentistään. Laurilan miesten tiedetään sanoneen Liliuksesta: Kyllä me ryssästä selvitään, Liliuksesta ei.
Aikakirjoihin JR 16 pääsi muun muassa sankarimaisella suorituksella 29. heinäkuuta Kiteenjoella, kun rykmentti tuhosi GorolenkonNeuvostoliiton 7. armeijaan kuuluneen panssarikomppanian ja jalkaväkipataljoonan perusteellisesti. Hannukselan puhelimessa annettu vastaus Laurilan ilmoittamaan voittoon kuului: Älä valehtele! Ette te ole siellä muuta tehneet kuin maanneet ja haisseet. Älä koeta uskotella minulle, että sinun rykmenttisi pystyisi johonkin.
Rykmentin panssarintorjuntamenestys oli kuitenkin vertaansa vailla. Laurilan rykmentti tuhosi alueellaan 11 panssarivaunua. Panssarintorjuntatykin ampujana toiminut korpraali Onni Mantere tuhosi seitsemän vihollisen vaunua. Mantere haavoittui molempiin jalkoihinsa. Hannukselan oli lopulta pakko puoltaa Mantereesta tehtyä nimitysesitystä, jolloin Mantere nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi, ainoana koko divisioonasta vuonna 1941.
19. divisioonan kohtaama vastarinta oli kovaa, ja sen tappiot olivat raskaat, vuoden 1941 heinäkuun suurimmat. Laurilan rykmentin tappiot 40 päivän hyökkäysvaiheen aikana olivat kaatuneina ja haavoittuneina arviolta 800 miestä, kolmasosa rykmentin vahvuudesta.
Elokuussa Hannuksela uudelleenjärjesti joukkonsa ja alisti Laurilalle kuuluneita pataljoonia muille joukko-osastoille. Laurila anoi siirtoa muualle. Armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Hägglund arvosteli kuitenkin Laurilaa ankarasti tämän esitettyä esimiehensä toimien tutkimusta ja päätyi suosittamaan Laurilan siirtoa vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Päämaja ei kuitenkaan jakanut Hägglundin mielipidettä ja Laurila nimitettiin kenraaliluutnantti Paavo TalvelanVI ArmeijakuntaanJalkaväkirykmentti 22:n komentajaksi eversti Ilmari Karhun5. divisioonaan.
Kenraaliluutnantti Talvela oli aluksi siirtoa vastaan, mutta luopui kannastaan keskusteltuaan ylipäällikön kanssa.[9] Laurilan siirtyminen pois pohjalaisten miesten johdosta kirvoitti Laurilan joukoissa kummastusta ja katkeruutta, koska hän oli taitava ja pidetty johtaja.
Karskina ja kovana pidetty kenraaliluutnantti Talvela pärjäsi hyvin Laurilan kanssa ja kehui tätä taitavaksi. Samoin eversti Karhu piti Laurilaa erinomaisena upseerina. Tuulosjoen taisteluissa Laurilan johtamat joukot etenivät syvälle vihollisen takalinjoihin, katkaisivat yhdysteitä ja ottivat sotasaaliikseen kasapäin tykkikalustoa. Se, että hän on saanut huonoakin arvostelua osakseen muissa yhtymissä, johtunee komentajien luonteenominaisuuksista, Talvelan väitetään sanoneen Laurilasta.
Syvärin taisteluiden aikana Laurilan sisällissodan ajoilta periytynyt selkävika paheni niin, että hän joutui sotilassairaalaan vuoden 1941 lopulla. Vuonna 1942 hän siirtyi Vaasan sotilasläänin komentajaksi, missä tehtävässä toimi sodan loppuun. Sodan jälkeen Laurila erosi armeijan palveluksesta.
Sotien jälkeinen aika
Sotien jälkeen Laurila siirtyi Vakuutusyhtiö Tarmon Vaasan konttorin johtajaksi ja yhtiön Pohjois-Suomen apulaishankintapäälliköksi. Tässä toimessa hän oli vuoteen 1963 saakka.[2][3] Pohjalaiset yrittivät saada presidentti Urho Kekkosen ylentämään Matti Laurilan kenraaliksi 1970-luvulla, mutta ylipäällikkö, tasavallan presidentti Kekkonen ei ylennystä koskaan tehnyt.[10]
Luottamustoimet
Laurila toimi pitkään Vapaussodan Invaliidien Liiton puheenjohtajana, yhteensä kaikkiaan 52 vuotta. Vuonna 1982 hänet nimitettiin liiton toiseksi kunniapuheenjohtajaksi. Hän toimi myös Jääkäriliiton Etelä-Pohjanmaan alaosaston puheenjohtajana vuosina 1923–1934 ja 1936 ja Etelä-Pohjanmaan ilmapuolustusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1929–1931 ja valiokunnan jäsenenä vuonna 1932. Vapaussodan Invaliidien Liiton puheenjohtaja hän toimi vuonna 1930 ja Jääkärikotisäätiön hallituksen varapuheenjohtajana vuonna 1933. Valkoisen Kenraalin sotavanhusten kotisäätiön hallituksen jäsenenä hän toimi vuosina 1934–1935 ja Vapaussodan Invaliidien Liiton edustajana vapaussoturijärjestöjen keskusvaliokunnassa vuonna 1937. Suomen Aseveljien Liiton Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana hän toimi vuosina 1940–1944 ja liittotoimikunnan jäsenenä vuosina 1940–1944. Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtajana ja toimitusjohtajana hän toimi vuosina 1943–1949. Jääkäriliiton johtokunnan jäsenenä hän toimi vuodesta 1956 alkaen ja varapuheenjohtajana vuodesta 1967 alkaen. Suomen Sotaveteraanien valtuuskunnan jäsenenä hän toimi vuonna 1965. Invalidikoti Kyyhkylän hoitokodin puheenjohtajana hän toimi vuodesta 1970 alkaen. Eri hallituksen jäseninä hän oli mm. Suomen Autoklubin, Lapuan Vapaussoturien, Lapuan aseveljet ry:n, Etelä-Pohjanmaan Reserviupseerikerhon ja Sotainvalidien Seinäjoen osaston (kunniajäsen).[2][3]
Jurama, Veikko: Hannuksela vastaan Laurila: eräiden 19. Divisioonan komentajien henkilösuhteista v. 1941 sekä näiden suhteiden taustaa ja seurauksia. Rauma: Marktar, 2002. 952-5370-06-
Hugo Valpas: Lapuan lumiaura. Valpas-mainos, Alavus 1974 ISBN 951-99040-7-7
_ja_poikansa_Matti_vas._ja_Ilmari_1.3.1918.jpg)
.svg){kind=small}
