Marxilainen taloustiede on Karl Marxin teorioista ja käsitteistä alkunsa saanut taloustieteen koulukunta. Se kuuluu klassisen taloustieteen jatkumoon.

Koulukunnan omia käsitteitä on mm. Marxin esittämä lisäarvon käsite, jonka avulla hän kritisoi kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Marx muotoili myös tiettyjä kapitalismin lakeja, joista hän näki seuraavan vääjäämättä kapitalismin luhistumisen. Hän kuitenkin piti kapitalismia edistyksellisenä ja välttämättömänä kehitysvaiheena. Karl Marx on laajassa ja tunnetussa teoksessaan Pääoma (Das Kapital) käsitellyt aihetta lähtien tavaran arvosta ja pääoman käsitteen määrittelystä työprosessiin.

Marxin pääteos poliittisen taloustieteen alalla on Pääoma, kolmiosainen teos, josta vain ensimmäinen osa julkaistiin Marxin elinaikana (Friedrich Engels julkaisi loput). Marx kirjoitti myös muita taloustiedettä käsitteleviä teoksia, kuten Grundrissen, joka on toimitettu merkintöjen pohjalta, joita Marx teki valmistellessaan Pääoman kirjoittamista.

Marx aloittaa kapitalismin analyysinsä tavaran analyysillä. Kapitalistiselle tuotantotavalle on Marxin mukaan tyypillistä tavaroiden kasaantuminen. Puhuttaessa tavaroista tarkoitetaan ensisijaisesti vapaasti uusinnettavissa olevia työn tuotteita. Marx piti klassisen taloustieteen perillisenä merkittävänä tavaran arvoa, jolla tarkoitettiin hyödykkeen tuottamisen objektiivista vaikeutta. Tavaran arvo eroaa Marxin mukaan oleellisesti sen käyttöarvosta, jolla tarkoitetaan tavaroiden ihmisille käyttökelpoisia ominaisuuksia. Toisaalta tavaran arvoa ei myöskään saa sekoittaa sen vaihtoarvoon eli suhteisiin, joissa tavara on vaihdettavissa toisiin tavaroihin (tavaran hinta). Tavaran arvon mitta on Marxin mukaan sen tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Esimerkiksi jos kenkien tuottamiseen kuluva yhteiskunnallinen työaika puolittuu kahdesta tunnista tuntiin, myös kenkien arvo puolittuu. Marxin esittämän ns. arvolain mukaan tavaroiden vaihtoarvo eli hinta määräytyy täydellisesti kilpailuilla markkinoilla niiden arvoa vastaavaksi. Tavaroiden käyttöarvolla ei ole merkitystä niiden arvon määräytymisen kannalta, koska markkinakilpailun takia kukaan tuottajista ei voi pyytää muita korkeampaa hintaa tuotteistaan. Marxin objektiivinen arvoteoria eroaa merkittävästi nykyisin valtavirran muodostavasta neoklassisesta taloustieteestä, joka pohjaa subjektiiviseen arvoteoriaan.

Pääartikkeli: Työnarvoteoria

Useimpien klassisen taloustieteen edustajien tapaan Marx kannatti työarvoteoriaa eli katsoi, että tavaran arvo määräytyy sen tuottamiseen tarvittavan työajan mukaan. Smithiä ja Ricardoa voimallisemmin Marx painotti työtä arvon substanssina: vain inhimillinen työ pystyy luomaan uutta arvoa tuotantoprosessissa. Ricardon tapaan Marx ajatteli, että koneet ja muut tuotantovälineet lisäävät tuotantoprosessissa hyödykkeen arvoa vain oman arvonsa verran, mutta ei enempää. Marx erottaa toisistaan työn ja työvoiman. Ihmisen ja luonnon välisellä vuorovaikutuksella eli työllä ei ole arvoa, vaan ainoastaan markkinoilla myytävällä tavaralla työvoimalla. Työvoiman arvon määrävät sen "tuotantokustannukset" eli kaikki se, mitä tarvitaan työvoiman ylläpitämiseksi työkykyisenä.

Klassisen taloustieteen mukaan työläisten palkka riippuu viime kädessä tästä työvoiman arvosta. Sen sijaan työläisten tekemän työn tuottama arvonlisäys riippuu muun muassa vallitsevasta tuottavuuden tasosta ja työpäivän pituudesta. Kapitalistit eivät kuitenkaan maksa työläisille palkkaa heidän työnsä tuottaman arvonlisäyksen mukaan, vaan työläisten työvoiman arvon mukaan. Tämän eron takia tulee mahdolliseksi kapitalistien haltuunottama ns. lisäarvo, jolla tarkoitetaan erotusta työläisen tuottaman arvonlisäyksen ja hänen palkkansa välillä. Esimerkiksi jos työläinen työskentelee kymmenen tuntia, niin siitä kahdeksan voi vastata työläisen työvoiman ja hän käyttämiensä tuotantovälineiden uusintamiseen tarvittavaa aikaa. Loput kaksi tuntia ovat Marxin mukaan sellaista aikaa, jossa työntekijä lisää arvoa tuotteeseen yli oman työvoimansa ja käyttämiensä tuotantovälineiden uusintamiseen vaadittavan ajan. Tätä maksamatonta työtä Marx kutsuu lisäarvoksi.

Marxille tämä lisäarvon pidättäminen tarkoitti työväenluokan laillistettua rosvousta. Sosialismissa tätä ei Marxin mukaan tapahtuisi, koska tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa.

Lisäarvon riistoaste on suhde työntekijän tekemän "ylimääräisen" työajan, sekä hänen tekemänsä työvoiman uusintamiseen tarvittavan työajan välillä. Voittoasteella taas tarkoitetaan lisäarvon suhdetta niiden tuotantopanosten (kuten työvoima ja koneet) arvoon, jota tarvitaan lisäarvon luomiseen. Siinä missä lisäarvon ja kapitalistin tekemän voiton välillä on suora kausaalinen suhde, on vastaava suhde myös lisäarvosuhteen ja voittosuhteen välillä. Marx oletti lisäarvosuhteen olevan vakio kaikilla tuotannon aloilla ja kaikkina aikoina. Hän myös sanoi kapitalismin kilpailupaineiden johtavan siihen, että koneiden ja muiden arvonluontiin kykenemättömien tuotantovälineiden osuus tuotantoprosessissa tulee kasvamaan. Tämä tarkoitti, että lisäarvosuhteen ollessa vakio, voitonaste tulee pienenemään. Prosessin edetessä kapitalistit yrittäisivät vastata voittoasteen pienenemiseen madaltamalla palkkoja entisestään, joka kasvattaisi sosiaalista jännitettä ja johtaisi lopulta vallankumoukseen.

Pääartikkeli: Tavarafetisismi

Marx puhui "tavarafetisismistä", jolla hän tarkoittaa, että markkinat erottavat sosiaaliset suhteet tuotantoprosessista: hankkiessaan hyödykkeitä ihmiset pitävät silmillä niiden vaihtoarvoa niiden "oikean" arvon sijaan, mikä viittaa niihin käytettyihin työpanoksiin. Näin ihminen vieraantuu omasta työstään. Vieraantuminen on alun perin Hegelin käsite. Tavarafetisismi tarkoittaa pohjilmmiltaan sitä, että ihmisten väliset suhteet näyttävät ikään kuin tavaroiden välisiltä suhteilta^[1]. Esimerkkinä että että nykyään omistan "sinulta ostaneeni autosi" on minun ja sinun välinen suhde, ei rahan ja auton välinen.

Marxilainen taloustiede perustuu materialismissaan pääasiassa tavarantuotantoon. Työnarvoteorialle on ongelmallista se, että työvoiman elinkustannukset vaihtelevat eri puolilla maailmaa ja ulkomaankaupassa eri alueiden kesken tulee lisäarvon määrittelyssä ongelma, koska työvoimaa kyetään uusintamaan suotuisissa olosuhteissa halvemmalla kuin esimerkiksi kylmillä ilmastovyöhykkeillä, missä toimeentulominimi edellyttää suotuisia olosuhteita korkeampaa palkkatuloa, jolloin lisäarvo jää pienemmäksi.^lähde?

Marxin käyttämä klassisen taloustieteen näkemys työvoimasta arvon ainoana lähteenä on kyseenalaistettu laajalti. Esimerkiksi post-keynesiläinen taloustieteilijä Steve Keen kirjoittaa, että muiden koulukuntien edustajien mukaan arvolla nähdään olevan lukuisia lähteitä, eivätkä monet kriitikot näe syytä korostaa yhtä ylitse muiden. Jos arvon käsite kuitenkin hyväksytään, ovat kriitikot esittäneet lisää ongelmia. Esimerkiksi jos lisäarvon aste on sama kaikilla tuotannonaloilla, ja työvoima on ainoa lisäarvon lähde, silloin työvoimaintensiivisemmillä tuotannonaloilla pitäisi olla suurempi voitonaste kuin vähemmän työvoimaintensiivisillä. Kapitalistit eivät pyri reaalimaailmassa maksimoimaan lisäarvon astetta vaan voitonasteen. Tästä seuraisi, että kapitalistit siirtyisivät työvoimaintensiivisille aloille.^[2]

Marxin piti siis sovittaa yhteen kapitalistien tendenssi mennä korkeamman voitonasteen perässä teorian muiden väittämien kanssa. Hän pyrki ratkaisemaan ongelman sanomalla, että kapitalistit saivat voiton suhteessa investointinsa arvoon riippumatta siitä, mille alalle he investoivat. Vaikka kapitalistit pyörittävät tuotantoa aina jollakin tietyllä alalla, varsinainen voitto varmistetaan osakkeiden kautta. Kapitalismi näyttää siis ikään kuin isolta osakeyhtiöltä, jossa kaikki omistajat saavat yhtä paljon voittoa. Tuotantovaiheessa voitonaste vaihtelee, mutta koko talouden voitto jakautuu kuitenkin tasaisesti.^[2]

Tässä Marxin ehdotuksessa on kriitikoiden mukaan ongelmana, että väite kokonaisvoitot jakavista keskenään kilpailevista kapitalisteista ei ole järin uskottava. Lisäksi on esitetty hienosyisempää kritiikkiä rakentamalla pienenmittakaavan teoreettisia malleja, joiden avulla on tutkittu teorian sisäistä johdonmukaisuutta (esimerkiksi sraffalainen taloustieteilijä Ian Steedman on tehnyt näin). Tällaisin mallein on pyritty osoittamaan, että lopullisten tuotteiden hintoja ei voida johtaa hyödykkeiden ja työvoiman arvoista, kuten Marxin teoria ehdottaisi.^[2]

Yllä esitelty teoria on vain teoreettinen pohja marxilaiselle taloustieteelle. Myöhemmät edustajat ovat laatineet lukuisia empiirisempiä teorioita reaalimaailman kysymysten hahmottamiseen. Marxilaiselle taloustieteelle tyypillisiä ovat laajemmat järjestelmien analyysit, kuten vaikka maailmantaloutta koskevat mallit. Esimerkiksi monet riippuvuusteoreetikot ja maailmanjärjestelmän teoreetikot ovat olleet marxilaisia tai lähellä sitä. Usein he ovat katsoneet keskittymisen, kasautumisen ja kurjistumisen trendien toteutuvan eri maailmantalouden alueiden, kuten "ytimen" ja "periferian", välillä. Myös strukturalismi taloustieteessä on marxilaisuudelle läheinen koulukunta. Keskeistä marxilaisille teorioille on usein väittämä ylituotannosta, joka aiheuttaa ongelmia talousjärjestelmässä.

Koulukunta on nykyään muiden klassisten ja jopa keynesiläisten ohella marginaalisessa asemassa ^{kenen mukaan?}, mutta sitä kannattavia taloustieteen laitoksia on jonkin verran maailmanlaajuisesti. Suomessa marxilaista taloustiedettä ei käytännössä harjoiteta yliopistoissa. Syvällisen analyysin puutteessa nykyinen 2000-luvulla vallalla oleva uusliberalistinen talousoppi vaikuttaakin niiden näkökulmasta lähinnä sijoitusneuvonnalta^{lähde tarkemmin?}. Yhdysvalloissa johtava laitos alalla on Massachusetts Amherstin yliopisto, ja englanninkielisiä alan julkaisuja ovat Monthly Review, Rethinking Marxism ja Capital & Class. Länsimainen marxilainen taloustiede ei ole ollut sidoksissa Neuvostoliittoon tai sen ideologiaan, marxismi-leninismiin. Akateemiset marxilaisen taloustieteen edustajat erottavat marxilaisen taloustieteen marxismista poliittisena ideologiana. Heidän mielestään Marxin tapa lähestyä taloustieteen kysymyksiä on hyödyllinen riippumatta siitä, onko Marxin kanssa samaa mieltä erilaisista ideologisista kysymyksistä.

Marxilaisia tai sitä lähellä olevia taloustieteilijöitä ovat esimerkiksi

• Riisto

• Keen, Steve: Debunking Economics. The Naked Emperor of Social Sciences. Zed Books, 2002

• Nevalainen, Eino & Peltonen, Matti Antero: Marxilainen kansantaloustiede. Kansankulttuuri Oy Helsinki, 1973. ISBN 951-615-003-9