Suuri osa Suomen kaivoksista on saanut alkunsa kansalaisten löytämistä ja tutkittavaksi lähettämistä malminäytteistä, joista käytetään yleisesti termiä kansannäyte. Sellaisia on Suomessa kerätty aina 1730-luvulta lähtien, jolloin kirkoissa luettiin kuulutuksia, että ihmiset ilmoittaisivat erikoisista kivilöydöistä.
Irtolohkareilla tiedettiin jo tuolloin olevan merkitystä malminetsinnässä. Perinteinen malminetsintätapa on ollut merkitä karttaan irtolohkareiden esiintymispaikat. Näin karttaan muodostuu niin sanottu malmiharava. Sillä tarkoitetaan jääkauden kalliosta irroittamien kivien levinneisyyttä viuhkanmuotoiselle alueelle. Kolmion kärjessä on malmiesiintymän emokallio.
Geologian tutkimuskeskus GTK:n kansannäytetoimistolle lähetetään vuosittain tuhansia näytteitä, joista parhaat palkitaan. Vuonna 2014 GTK:lle lähetettiin noin 4 000 kansannäytettä.[1] Aikojen kuluessa niitä on lähetetty yhteensä noin 1,5 miljoonaa kappaletta. Ne ovat käynnistäneet yli puolet kaivostoimintaan johtaneista tutkimuksista Suomessa.
Yksi Suomen merkittävimpiä malmilöydöksiä tehtiin 1908 Rääkkylän Kivisalmessa, kun ruoppaustyömaan kaivinkoneen kuljettaja löysi ison kellertävän irtokiven. Kuparimalmilöydös johti Outokummun kaivoksen perustamiseen ja nykyaikaisen kaivannaisteollisuuden kehittymiseen Suomessa.[2]
Nykyään malminetsintä ei ole luonnonharrastajamaista näpertelyä, vaan systemaattista toimintaa, joka vaatii kehittynyttä teknologiaa. Tämän ajan järeämpää malminetsintää edustavat geofysikaaliset toimet kuten magneettikenttien lentomittaukset ja etenkin syväkairaus.[3]
Retkeilijän kiviopas (Arkistoitu – Internet Archive) Sari Grönholm (toim.), Reijo Alviola, Kari A. Kinnunen, Kari Kojonen, Niilo Kärkkäinen ja Hannu Mäkitie, 3. painos. Espoo: Geologian tutkimuskeskus. 88 s.
