Lippuja on käytetty nykyisen Suomen alueella jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Siniristilipulla on nykypäivänä suuri merkitys suomalaisena kansallistunnuksena ja lisäksi lippuja käytetään myös sotilaallisessa käytössä.
Painettuna sana "lippu" mainitaan ensimmäisen kerran Mikael Agricolan teoksessa Rucouskiria Bibliasta.[1] Kyseinen kirja on vuodelta 1544 ja kirjassa sana "lippu" mainitaan eri muodossa, kuin mitä siitä käytetään nykysuomessa.
Mikael Agricolan kirjallisissa töissä sana "lippu" esiintyy parikymmentä kertaa.[1] Enimmälti sitä käytetään yhteyksissä merenkulkuun. Lisäksi eräässä tekstissä Agricola mainitsee termin "lipunkantaja", joka on Acrigolan teksteissä muodossa "lipunkandaja":
Suomeen levisi germaanien harjoittama esinekulttuuri kansainvaelluksien aikana noin vuosina 400–600 jaa.[4] Ennen muuta esinekulttuuria tuotiin Suomeen Merovingien aikana 600–750 jaa. Tänä aikana suomalaiset todennäköisesti alkoivat käyttää lippuja sekä joitain muita tunnuksia kuten viirejä ja keulakuvia.[4]
Todisteina Suomessa 1200- ja 1300-luvuilla käytetyistä ritarikulttuuriin liittyvistä lipuista ovat Suomen herttuan sinetit. Näissä sineteissä herttualla on käsissään peitsilippu, ja itse lipussa on tunnuksena herttuan sukuvaakuna.[5] 1400-luvulla käytetyistä lipuista taas kertovat Suomen keskiaikaisiin kivikirkkoihin tehdyt kalkkimaalaukset, jotka esittävät laivoja lippujensa kera. Samanlaisia kalkkimaalauksia on myös muiden Pohjoismaiden vanhoissa kivikirkoissa.[6]
Siniristilippu vahvistettiin Suomen lipuksi 29. toukokuuta 1918. Lipun muoto on pohjoismainen ristilippu, ja siinä on valkoisella pohjalla merensininen risti. Lipusta on käyttötarkoitukseltaan kolme eri tyyppiä: kansallislippu eli tavallinen siniristilippu, suorakaiteinen valtiolippu ja kielekkeinen valtiolippu. Lipun ovat suunnitelleet Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Suomen lipuksi harkittiin pitkään myös punakeltaista leijonalippua, mutta ajatuksesta luovuttiin sisällissodan jälkeen.
