Latinalainen keisarikunta (lat. imperium Constantinopolitanum) oli ristiretkeläisten Konstantinopoliin vuonna 1204 perustama lännen kirkon alainen ristiretkivaltio. Se hallitsi lähinnä kaupungin Euroopan puoleista osaa aina vuoteen 1261 saakka. Keisarikunnan vahvimpia tukijoita olivat ristiretkeläiset ja Venetsian tasavalta.^[1][2]

Flanderin kreivi Balduin IX:stä tuli ensimmäinen latinalainen keisari, kun hänet valittiin tehtävään lähinnä venetsialaisten tuella. Pisalaiset ja genovalaiset kannattivat tehtävään Boniface de Montferrat'ta frankkilaisten ristiritarien kannatuksen jakautuessa. Balduin kruunattiin keisariksi 16. toukokuuta 1204. Kreikkalaisten Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan Nikaian keisarikuntana, Epeiroksen despotaattina ja Trebizondin keisarikuntana sekä myöhemmin vielä Thessalonikan keisarikuntana. Latinalaisen keisarikunnan kukistuttua Bysantin valtakunta elpyi lähes entisen vahvuiseksi.

Keisarin titteli oli Imperator Romaniae. Tällä ei tarkoitettu nykyistä valtiota Romaniaa, vaan arvonimi tarkoittaa "Roomalaisten keisaria", bysanttilaisten perinteen mukaisesti. Keisarin alaisuuteen kuului myös muita ristiretkeläisten perustamia valtioita: Thessalonikan kuningaskunta, Akhaian ruhtinaskunta ja Ateenan herttuakunta.

Keisarikunta joutui heti alkuunsa vaikeuksiin, kun sen piti puolustautua bulgaareja vastaan. Keisari Balduin jäi bulgaarien vangiksi Adrianopolin taistelussa 5. huhtikuuta 1205. Latinalaisen armeijan pelasti Venetsian doge Enrico Dandolo, joka saapui paikalle myöhemmin. Dandolo kuoli pian tämän jälkeen.^[3]

Balduinin nuoremmasta veljestä Henrikistä tuli keisari, ja hän hallitsi kymmenen vuotta, laajentaen samalla keisarikunnan alueita erityisesti Traakiassa. Vuonna 1211 Henrik hyökkäsi Nikaian keisarikuntaa vastaan liittoutuneena seldžukkien sulttaani Kaj-Khusrau I:n ja Trebizondin keisarikunnan kanssa. Tästä ei tullut mitään, kun Nikaian joukot voittivat seldžukit ja tekivät heidän kanssa rauhansopimuksen. Epeiroksen despotaatin hallitsija Theodoros Angelos Dukas valtasi vuonna 1215 Makedonian ja kukisti Thessalonikan kuningaskunnan vuonna 1224. Theodoros kruunautti itsensä keisariksi ja oli valtaamaisillaan Konstantinopolin takaisin, mutta bulgaarit kukistivat hänet vuonna 1230.^[3]

Henrikin kuoltua vuonna 1216 ilman laillisia perillisiä, hänen lankonsa Pierre de Courtenay kruunattiin keisariksi Roomassa, mutta ei päässyt Konstantinopoliin ennen kuolemaansa. Pierren puoliso Yolande de Flanders hallitsi miehensä poissa ollessa. Kun Yolande kuoli vuonna 1219, hänen ja Pierren poika Robert de Courtnay valittiin keisariksi. Hän saapui Konstantinopoliin vuonna 1221.

Vuonna 1224 Nikaian keisari Johannes III Dukas Vatatzes oli ajanut latinalaiset Vähä-Aasiasta. Keisarikunta oli jo menettänyt yli puolet alueistaan. Keisari Robert tunnusti tappionsa ja lupasi avioitua Nikaian edellisen keisarin Theodoros II Laskariksen tyttären Eudokian kanssa. Robertia vastustava salaliitto karkotti Robertin Konstantinopolista ja hän kuoli vuonna 1228. Robertia seurasi hänen 11-vuotias nuorin veljensä Balduin II Porfyrogennetos ('purppurassa syntynyt' eli isänsä ollessa keisari). Keisarikunnan aateliset valitsivat elinikäiseksi kanssahallitsijaksi lähes 70-vuotiaan Jean de Briennen, joka oli ollut myös Jerusalemin kuningas sen perineen kuningatar Maria de Monferraton puolisona. Nuoren Balduinin tuli avioitua Jeanin tyttären Marie de Briennen (n. 1224–1275) kanssa ja saada koko keisarikunta itselleen Jeanin kuoltua.

Vuonna 1234 Nikaian keisari Johannes III Dukas Vatatzes solmi liiton Bulgarian tsaari Ivan Asen II:n kanssa. He hyökkäsivät yhdessä Konstantinopolia vastaan, mutta Venetsian tasavallan laivasto piti vesiväylän avoimena ja esti siten kaupungin täydellisen piirityksen.

Jean de Briennen kuoltua vuonna 1237 Balduin II hallitsi yksin keisarikuntaa, josta oli jäljellä vain Konstantinopolin kaupunki ja sen ympäristö. Balduin kiersi melkein koko hallituskautensa Länsi-Euroopan hallitsijoitten hoveissa saadakseen apua minikokoisen keisarikuntansa pelastamiseksi, aivan kuten pari sataa vuotta myöhemmin tekivät viimeiset Palaiologokset.^[4] Lopulta keisarikunta kukistui, kun Mikael VIII Palaiologos kaappasi vallan Nikaiassa ja valtasi Konstantinopolin kaupunkialueen 25. heinäkuuta 1261.^[2] Balduin II pakeni Italiaan.^[3]

• Balduin I (keisari 1204–1205)
• Henri de Flanders, Balduinin veli (keisari 1206–1216)
• Pierre de Courtnay, Henrikin ja Balduinin sisaren Yolanden puoliso (keisari 1217)
• Yolande de Flanders et Hainault, Pierre de Courtnayn puoliso (poikiensa sijaishallitsija 1217–1219)
• Robert I de Courtnay, Pierre de Courtnayn poika (keisari 1221–1228)
• Jean de Brienne (hallitsija 1228–1237)
• Balduin II de Courtnay, Pierre de Courtnayn poika (keisari 1228–1261), kuoli 1273

Keisareina valtakunnan menetyksen jälkeen esiintyneet:

• Filip de Courtnay Porfyrogennetos (Filippos Porphyrogennetos), Balduinin ja Marie de Briennen ainoa poika
• Catherine de Courtenay, Filipin tytär ja hänen puolisonsa Charles de Valois, ranskalainen prinssi
• Catherine de Valois ja hänen puolisonsa Filip di Taranto, napolilainen prinssi
• Robert di Taranto, Catherine de Valois'n poikapuoli ja Filip di Taranton poika ensimmäisestä avioliitosta
• Filip di Taranto, Catherine de Valois'n poika
• Jacques de Balzon, Filip III:n sisarenpoika ja Catherine de Valois'n tyttärenpoika, kuoli vuonna 1384
• Maria di Sicilia, Jacques de Balzonin sisarentytär, ja hänen puolisonsa Martin d' Aragon nuorempi

Tämän jälkeen on epäselvää, käyttikö kukaan titteliä enää ainakaan vakavissaan. Catherine de Valoisin jälkeläiset olivat kaikki kuolleet. Perillisinä esiintyivät Catherine de Courtenayn nuoremman tyttären jälkeläiset, Artois-sukua olevat Eun kreivit, joiden perillisiä ovat olleet Preussin kuninkaat ja Saksan keisarit, mutta myös Taranton ruhtinassuvun isänpuoleiset sukulaiset, Napolin kuninkaat, vaikka eivät polveutuneetkaan Courtenay-suvusta.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Latinalainen keisarikunta Wikimedia Commonsissa