Kapo – keskitysleirin vartija
Kapò
Ohjaaja	Gillo Pontecorvo
Käsikirjoittaja	Franco Solinas Gillo Pontecorvo
Tuottaja	Franco Cristaldi
Säveltäjä	Carlo Rustichelli
Kuvaaja	Goffredo Bellisario Aleksandar Sekulovic
Leikkaaja	Roberto Cinquini
Tuotantosuunnittelija	Piero Gherardi
Pääosat	Susan Strasberg Laurent Terzieff Emmanuelle Riva Didi Perego Gianni Garko
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Italia Jugoslavia Ranska
Tuotantoyhtiö	Vides Zebra Film Cineriz di Angelo Rizzoli Francinex Lovcen Film
Levittäjä	Cineriz Netflix
Ensi-ilta	1960
Kesto	117 min
Alkuperäiskieli	italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OKNimi-testi OK

Kapo – keskitysleirin vartija on Gillo Pontecorvon ohjaama elokuva vuodelta 1960.

Hiukan yksinkertainen nelitoistavuotias Edith (Susan Strasberg) ja hänen juutalaiset vanhempansa joutuvat keskitysleirille, jolla vanhemmat kuolevat. Edithiä vanhempi poliittinen vanki Sofia (Didi Perego) ja ystävällinen leirilääkäri pelastavat hänet samalta kohtalolta antamalla hänelle uuden ei-juutalaisen henkilöllisyyden, jonka tiedot ovat vasta kuolleen Nichole Niepasin.

Ajan myötä hän kovettuu ankaralle elämälle. Hän myy ruoasta itseään saksalaiselle vartijalle, hän kiintyy toiseen vartijaan Karliin (Gianni Garko). Tuttavuus auttaa häntä nousemaan kapoksi, vangiksi, joka valvoo muita vankeja. Hän pärjää, kun taas ihanteellinen Sofia menee yhä heikompaan kuntoon.

Rakastuessaan venäläiseen sotavankiin Saschaan (Laurent Terzieff) Edith joutuu keskeiseen osaan joukkopaossa, ja valta menettää mielenkiintonsa. Useimmat pakolaiset kuolevat, muutamat kuitenkin onnistuvat pakenemaan, mutta Edith ei ole heidän joukossaan. Tehdessään kuolemaa hän sanoo Karlille: ”Meitä huijattiin, Karl, meitä kumpaakin huijattiin.”

• Hopeinen nauha, paras sivuosanäyttelijä, Didi Perego, Italian elokuvatoimittajien liiton palkinto 1961
• Paras naisnäyttelijä, Susan Strasberg, Mar del Plata -elokuvajuhlat 1961

Ranskalainen ohjaaja Jacques Rivette arvosteli Kapon kohtausta, jossa Emmanuelle Rivan näyttelemä Terese kuolee kädet koholla sähköistettyyn piikkilanka-aitaan. Bernard-Henri Lévy toteaa, että kritiikki leimasi Pontecorvon koko loppuiäksi. Lévy vertaa kohtausta tuoreeseen natsihistorian hyväksikäyttöön Hollywoodin pahojen poikien leikkikenttänä ja kysyy, pitääkö nykyinen historian banalisointi vain sivuuttaa olankohauksella.^[1][2]