On esitetty arvioita, että kaikista maailman mykkäelokuvista 80–90 prosenttia, ja merkittävä osa äänielokuvista on kadonnut.[1]
The Film Foundationin mukaan kaikista ennen vuotta 1950 tuotetuista yhdysvaltalaisista elokuvista puolet ja ennen vuotta 1929 valmistuneista elokuvista 90 prosenttia on kadonnut.[2] Historioitsija David Piercen tekemän tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa vuosina 1912–1929 valmistetuista 10 919 mykkäelokuvasta 1 575 (14%) on säilynyt kokonaisena alkuperäisellä 35 mm filminauhalla kuvattuna. 1 174 (11%) elokuvaa on säilynyt joko vierasmaalaisena julkaisuna tai erilaisella filmityypillä (28, 16 mm) kopioituna. 562 (5%) elokuvasta puuttuu osia. Loppujen mykkäelokuvien (70%) uskotaan kadonneen.[3] Lähes kaikki 1930- ja 1940 -luvuilla nitraattifilmille valmistetut äänielokuvat ovat säilyneet.[4]
Suomessa varhaisimmat elokuvat ovat tuhoutuneet käytännössä täysin. Ennen 1920-lukua tehdyistä elokuvista on jäljellä lähinnä valokuvia, ensi-iltailmoituksia lehdissä, käsiohjelmia, elokuvatarkastamon asiapapereita ja jälkeenpäin painettuja aikalaismuistelmia.[5] Ainoa ennen 1920-lukua valmistunut suomalainen elokuva, josta on säilynyt kuvamateriaalia, on vuonna 1913 valmistunut Sylvi.[6] On esitetty arvioita, että vuosien 1907–1935 kaikkiaan 115 elokuvasta täydellisenä tai lähes täydellisenä on säilynyt 50 elokuvaa (43%). Erimittaisia katkelmia on säilynyt 22 elokuvasta ja täysin tuhoutuneita on 43 (38%).[7][huom 1] Myöhemmin kadonneiksi luultuja elokuvia on löytynyt.[8]
Elokuvien katoamisen syitä
Nitraattifilmi, jossa näkyy merkkejä hajoamisesta.
Syitä kokonaan tai osittain tuhoutuneille elokuville ovat esimerkiksi filmissä tapahtuvat kemialliset hajoamiset ja huonot säilytysolosuhteet.
Filmimateriaalina 1950-luvulle asti käytetty nitraattifilmi on ongelmallinen sen epävakauden vuoksi. Se on hyvin paloherkkää, sillä se voi syttyä jo 40 °C asteessa.[9] Tulipalot ovat tuhonneet elokuvia ainakin Ruotsin elokuva-arkiston tulipalossa 1941 ja Suomessa Adams Filmin tulipalossa 1959.[10][11] Nitraattifilmin hajoamiseen vaikuttaa kaksi tekijää: filmin rakenne ja säilytysolosuhteet. Hajoamisen alussa kuva haalistuu ja kuvaemulsio muuttuu ruskehtavaksi. Tämän jälkeen filmi muuttuu tahmeaksi ja hauraaksi, ja on vielä pelastettavissa. Hajoamisen edetessä kuvaemulsio pehmenee, ja sen pintaan muodostuu kaasukuplia, joista vapautuva kaasu vahingoittaa muita filmejä. Tällöin vain vähiten vaurioituneet osat voidaan pelastaa. Myöhemmin nitraattifilmi jähmettyy, ja murenee lopulta ruutimaiseksi jauheeksi.[12][13] Filmissä tapahtuvat kemialliset prosessit voivat tuhota sen jo parissakymmenessä vuodessa.[14]
Nitraattifilmin korvannut selluloosa-asetaattifilmi voi vaurioitua etikkasyndrooman (vinegar syndrome) vaikutuksesta. Ensimmäinen merkki vauriosta on etikan haju, sillä filmin muovipohja synnyttää hajotessaan etikkahappoa. Tämän jälkeen hajoamisvauhti kiihtyy. Filmipohja kutistuu, ja negatiivin reunat alkavat aaltoilla. Lopulta kuvaemulsio ja antirullautumiskerros muodostavat ilmapusseja ja pohja irtoaa. Hajoamisen alkuvaiheessa filmillä oleva materiaali voidaan kopioida uudelle filmille, mutta pitkälle edenneessä hajoamisessa vain vähiten vaurioituneet osat voidaan pelastaa.[12][15]
Huonot säilytysolosuhteet ja huolimaton käsittely voivat altistaa filmin pölylle, lialle ja naarmuille. Myös homekasvusto voi aiheuttaa vakavia vaurioita kuvaemulsioon.[12] Kokonaiset elokuvat tai katkelmat niistä saattoivat vaurioitua tai hajota jatkuvan käytön takia. Joissakin tapauksissa vaurioitunut osa leikattiin pois, ja filmin päät yhdistettiin tarinallisen kokonaisuuden menettämisestä huolimatta. Joskus elokuvaprojektorin käyttäjä saattoi leikata itselleen käyttöön ehjän pätkän elokuvasta, jos jokin kohtaus oli hänen mielestään erityisen hyvä.[1]
Äänielokuvan tulon myötä mykkäelokuvilla ei katsottu olevan taloudellista arvoa. Elokuvastudiot saattoivat säilyttää alkuperäisnegatiiveja varastoissaan, mutta heittivät ne pois, kun niihin ilmestyi hajoamisen merkkejä.[16] Elokuvia heitettiin pois myös varastotilan puutteen ja säilyttämisen kalleuden vuoksi.[17] Joskus vanhat kopiot sulatettiin, jotta niissä oleva hopeanitraatti voitiin käyttää uudelleen.[1]
Huomautukset
↑ Arviot esiintyvät Suomen kansallisfilmografia 1:n 2. painoksen vuonna 1997 kirjoitetussa esipuheessa samoin kuin muualla tekstissä.
Lähteet
David Pierce: The Survival of American Silent Feature Films: 1912-1929. Council on Library and Information Resources and The Library of Congress, 2013. ISBN 978-1-932326-39-0Teoksen verkkoversio (viitattu 25.2.2014).
Kari Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia 1. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-1901-4
