Junkers Ju 88 oli saksalaisen Hugo Junkersin perustaman Junkers Flugzeug- und Motorenwerke AG:n vuosina 1938–1945 valmistama kaksimoottorinen, kokometallirakenteinen syöksy- ja vaakapommituskone. Kone suunniteltiin alun perin nopeaksi vaakapommituskoneeksi ja syöksypommitusominaisuudet lisättiin vasta myöhemmin Espanjan sisällissodassa ensimmäisen kerran taisteluihin osallistuneen Junkers Ju 87:n menestyksen innoittamana. Konetta käytettiin koko toisen maailmansodan ajan pommitustehtävien lisäksi raskaana hävittäjänä, yöhävittäjänä, kaukotiedustelukoneena, panssarintorjuntakoneena ja torpedokoneena. Käyttäjinä olivat Saksan ilmavoimien lisäksi Suomen ilmavoimat sekä Romanian, Unkarin, Italian ja Ranskan ilmavoimat. Kone säilytti asemansa kaikilla rintamilla sodan loppuun asti, ja sitä pidetään yleisesti yhtenä toisen maailmansodan parhaista keskiraskaista pommittajista.
Saksan ilmailuministeriö RLM tilasi vuonna 1935 prototyypit Junkersilta, Messerschmittiltä ja Henscheliltä uuden pikapommittajan eli Schnellbomberin valmistusta varten. Saksan valtion hallinnassa Hugo Junkersin erottamisesta lähtien ollut Junkers oli kehittänyt etukäteen lähes valmiin suunnitelman kahta prototyyppiä varten. Lisäksi yhtiö omasi suurempien sarjavalmisteisten kone-erien valmistukseen riittävän tuotantokapasiteetin. Nämä seikat vaikuttivat RLM:n valintaan niin, että Messerschmittin suunnittelema Bf 162 (Messerschmitt Bf 110:n pommittajamuunnos) ja Henschelin suunnittelema Hs 127 hylättiin Junkersin suunnittelemien Ju 85:n ja Ju 88:n tullessa alustavasti valituksi.
Kesällä 1936 RLM hyväksyi lopullisesti suunnitelman Ju 88:sta ja tilasi kolme prototyyppiä, Ju 88 V1, V2 ja V3 (hyväksymättä jääneen Ju 85-suunnitelman pohjalta kehitettiin myöhemmin Ju 88 B:n ensimmäinen prototyyppi). Tunnuksen D-AQEN saanut prototyyppi Ju 88 V1 valmistui loppuvuodesta 1936, ja sen ensilento lennettiin 21. joulukuuta 1936. Prototyyppejä rakennettiin lopulta alkuperäisen kolmen asemesta kymmenen kappaletta, syynä ylimääräisiin prototyyppeihin oli RLM:ltä kesken kehitystyön tullut vaatimus koneen syöksypommituskyvystä. Vaatimuksen johdosta koneeseen oli suunniteltava ja asennettava syöksypommituksen vaatimat laitteet, kuten syöksyjarrut ja oikaisuautomatiikka.
Ensimmäinen syöksypommitusominaisuuksilla varustettu prototyyppi oli Ju 88 V4, varsinaisen sarjakoneen prototyyppi oli Ju 88 V6, tunnus D-ASCY. V6:n ensilento lennettiin 28. kesäkuuta 1938. Ensilennoilla havaittiin syöksypommitusominaisuuden lisäämisen heikentäneen koneen suorituskykyä niin että nopeus ja nousukyky olivat lopulta vain hieman keskinkertaista parempia. Tämä johtui rakenteen vahvistamisesta ja polttoaineen määrän ja aseistuksen lisäämisestä syntyneestä lisäpainosta.
Ensimmäiset Ju 88 A-0 esisarjakoneet valmistuivat kesällä 1939 ja varsinaiseen sarjavalmistukseen (Ju 88 A-1) päästiin loppuvuodesta 1939. A-sarjan eniten valmistettu versio oli Ju 88 A-4. Myöhemmin kehitettiin raskas hävittäjä/yöhävittäjä, Ju 88 C, yöhävittäjä Ju 88 G sekä yli 60 muuta versiota alatyyppeineen. Kaikkiaan Ju 88-koneita rakennettiin noin 15 000 kappaletta. Valmistajina toimivat useat Junkers-yhtiön tehtaat eri puolilla Saksaa.
Päätuotantoversio, pommituskone Ju 88 A
Junkers Ju 88 vuonna 1940.
Versioon tehtiin tuotannon aikana muutoksia vain vähän; ulkoisesti merkittävin muutos oli A-1-alatyypin käyttökokemusten perusteella pidennetty siipi, joka otettiin käyttöön alatyypissä A-5 (A-5 tuli tuotantoon ennen A-4:ää, Jumo 211-moottorien kehityksessä ilmenneiden ongelmien takia). Koneen kärkiväli kasvoi muutoksen myötä noin kaksi metriä, ja koneen vaikeahkoina pidetyt lento-ominaisuudet paranivat siipikuormituksen keventyessä. Alkuvuodesta 1941 saatiin käyttöön Jumo 211F- ja 211J-moottorit, ja varsinaisen päätuotantokoneen A-4:n tuotanto pääsi alkamaan. Tuotantolinjalla A-4:n rinnalla valmistettiin myöhemmin muun muassa nk. tropiikkiversiota A-4/Trop, jota käytettiin lähinnä Välimeren alueella.
Luftwaffe käytti A-versiota ensilinjan pommituskoneena koko toisen maailmansodan ajan. Taistelussa Britanniasta vuonna 1940 Ju 88 osoitti ensimmäisen kerran parhaat puolensa; panssarointi yhdistettynä nopeuteen ja hyviin lento-ominaisuuksiin tekivät siitä vaikean alasammuttavan. Koska Ju 88 oli suunniteltu syöksypommittajaksi, se kykeni pakenemaan hävittäjiä ottamalla lisää vauhtia syöksyssä.[1] Sen heikkous oli heikko puolustusaseistus. Heinkel He 111 ja Dornier Do 17, joiden kanssa Ju 88 muodosti Luftwaffen pommitusvoimien selkärangan, kärsivät etenkin hitautensa vuoksi enemmän tappioita. Myöhemmin päiväpommitusten raskaiden tappioiden seurauksena myös Ju 88:n Britanniaan suuntautuneet lennot tapahtuivat öisin. Ensimmäinen varsinainen päärooli Ju 88:lla oli itärintamalla. Yleisintä ja eniten valmistettua alatyyppiä A-4:ää alkoi saapua yksiköihin keväällä 1941, ja syksyyn 1942 mennessä suuri osa itärintamalla taistelevista yksiköistä oli varustettu Ju 88 -kalustolla.
Ju 88 B
B-versio kehitettiin suunnitteluasteelle vuonna 1936 jääneen Ju 85:n pohjalta. Tarkoitus oli parantaa A-sarjan suorituskykyä entisestään muun muassa koneen nokkaa ja ohjaamon lasitusta muotoilemalla ja moottorien tehoa nostamalla sekä lisäämällä aseistusta. Moottoreina käytettiin BMW 801-tähtimoottoreita. Näillä muutoksilla suorituskyky parani, mutta koska samaan aikaan BMW-moottoreita tarvittiin myös Focke-Wulf Fw 190 -tuotantoon, ilmailuministeriö keskeytti tuotannon esisarjan jälkeen. Osa rakennetuista kymmenestä esisarjakoneesta lähetettiin itärintamalle myöhemmin tiedusteluyksiköiden käyttöön, loput toimivat testialustana kehitettäessä koneen seuraavaa versiota sekä myöhemmin Ju 88:n seuraajaa, Ju 188 -pommittajaa.
Pakkolaskun tehnyt Ju 88 C-6.
Raskas hävittäjä Ju 88 C
Saksan ilmailuministeriön vaatimuksesta Ju 88:sta suunniteltiin raskas hävittäjä, Ju 88 C. Versio pohjautui edeltävään B-muunnokseen. Version ensimmäiset alatyypit muunnettiin A-version koneista poistamalla nokan lasitus ja lisäämällä tilalle aseistusta, tyypillisesti yksi 20 mm tykki ja kolme 7,9 mm konekivääriä. Ju 88 C-4 oli ensimmäinen varsinainen sarjakone, Junkers Jumo 211 B-2-moottoreilla varustettuna. Alkusarjan koneita käytettiin Pohjanmerellä englantilaisten pinta-alusten tuhoamiseen, tosin vaihtelevalla menestyksellä, sekä maataistelukoneena muun muassa Puolan offensiivin aikana sekä myöhemmin itärintamalla. Englantiin suunnattujen yöllä tapahtuvien lentojen alkaessa syksyllä 1940 Ju 88 C:n alatyyppejä otettiin käyttöön yöhävittäjänä. Tämä kannatti, sillä kone osoittautui erinomaiseksi yöhävittäjäksi. Sen toimintamatka oli pitkä, aseistus oli raskas, ja lisäksi koneessa oli tilaa yöllä tapahtuvan toiminnan vaatimille laitteille, kuten tutkalaitteistolle. Ju 88 C:tä käytettiin sekä hyökkäykseen että puolustukseen. Brittiläisiä pommikoneita ammuttiin alas sekä kotikenttiensä läheisyydessä että silloin, kun ne olivat matkalla kohteeseensa.
Kaukotiedustelukone Ju 88 D
Etulinjakäytöstä poistuvan Dornier Do 17 P:n seuraajaksi kehitettiin vuoden 1940 alussa ilmakuvauskameroilla varustettu versio, Ju 88 D, joka oli käytännössä muunnettu A-sarjan koneesta poistamalla syöksyjarrut ja pommiripustimet sekä lisäämällä yksi polttoainesäiliö pommikuiluun. Koneita alkoi saapua tiedusteluyksiköille vuoden 1940 kuluessa. Version tuotanto loppui 1944, mutta koneita käytettiin sodan loppuun asti. Lentoja suoritettiin erityisesti laajoilla merialueilla sekä itärintamalla, joilla etäisyydet olivat pitkiä.
Ju 88 R-1 RAF:n museossa Hendonissa.
Ju 88 R
R-versio kehitettiin Ju 88 C -version pohjalta vaihtamalla moottorit tehokkaampiin 1 600 hv:n BMW MA -moottoreihin. Tarkoituksena oli lisätä yöhävittäjien suorituskykyä ilman, että jouduttaisiin suunnittelemaan kokonaan uusi versio. Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu, ja version valmistusmäärät jäivät pieniksi. Vuoden 1943 kuluessa yhteen R-2-koneeseen asennettiin Ju 188:n isompi sivuperäsin lento-ominaisuuksien parantamiseksi. Tämä prototyyppi sai nimen Ju 88 V58, ja sitä käytettiin kehitettäessä varsinaista yöhävittäjäversiota, Ju 88 G:tä.
Yöhävittäjä Ju 88 G
G-versio oli ensimmäinen varsinainen yöhävittäjämuunnos. Vuonna 1943, liittoutuneiden yöpommitusten lisääntyessä, suunniteltiin pelkästään yötoimintaan tarkoitettu versio. Pommittajaversioissa ollut vatsavanna (johon oli asennettu konekivääriampujan kaksoiskonekiväärit) jätettiin pois, ja tilalle tuli eteenpäin ampuvaa tykkiaseistusta (4 × 20 mm MG 151/20) sisältänyt vanna. Esisarjaversiossa oli lisäksi kaksi MG 151/20 -tykkiä koneen nokassa. Ne jäivät kuitenkin pois tuotantoversiosta, koska niiden suuliekit sokaisivat ohjaajan hetkellisesti, mikä johti usein siihen, että kohteena ollut viholliskone jouduttiin etsimään uudelleen. Sarjan koneet varustettiin jo tehtaalla tutkavarustuksella, aluksi FuG 220 Liechtenstein -tutkalla ja myöhemmin malleilla FuG 227 Flensburg ja FuG 228 Liechtenstein. Useisiin koneisiin asennettiin Schräge Musik -aseistus, jossa koneen runkoon siiven takaosan kohdalle sijoitettiin kaksi MG 151/20 -tykkiä, jotka oli suunnattu etuviistoon 70 asteen kulmassa. Tähtäys suoritettiin yläviistotähtäimen avulla. Näin pystyttiin tulittamaan brittiläisten pommikoneiden heikoimmin suojattua aluetta eli koneen alapuolta. G-version alatyyppejä käytettiin sekä länsi- että itärintamalla sodan loppuun asti. Entistä tehokkaampien moottoriensa sekä edullisen siipikuormituksensa ansiosta Ju 88G oli tehokas yöhävittäjä, ja se syrjäyttikin sodan loppua kohti hitaammat yöhävittäjätyypit. Lukuisat yöhävittäjä-ässät, muun muassa Helmut Lent ja Heinz Rökker, saavuttivat ilmavoittoja Ju 88 G:llä.
Kaukotiedustelukone Ju 88 H
Pohjois-Atlantilla lennettäviin tiedustelulentoihin kehitettiin vuoden 1942 loppupuolella versio, joka pohjautui Ju 88 D:hen. Koneen runkoa pidennettiin 0,9 metriä siiven etupuolelta ja 2,3 metriä siiven takaa. Pidennettyyn runkoon asennettiin neljä polttoainesäiliötä, jotka nostivat käytettävän polttoaineen määrän noin 7 000 litraan. Lentomatka piteni A-version 3 200 kilometristä noin 5 000 kilometriin. Koneista poistettiin myös vatsavanna, ja miehistö väheni samalla kolmeen. Version koneissa käytettiin BMW 801- tähtimoottoreita. Vuosina 1942–44 valmistettiin versiota kahta eri alatyyppiä, tutkalla ja kameralaitteistoilla varustettua tiedustelukonetta H-1 sekä kuudella MG 151/20 -tykillä varustettua tiedustelevaa raskasta hävittäjäkonetta H-2. Version valmistusmäärät jäivät pieniksi: kumpaakin alatyyppiä rakennettiin vain 10 kappaletta. Näiden lisäksi kehitettiin vuonna 1944 kaksi uutta alatyyppiä, H-3 (tiedustelu) ja H-4 (hävittäjä), joissa koneen runkoa pidennettiin entisestään viidennen polttoainesäiliön lisäämiseksi. Näitä alatyyppejä valmistettiin kuitenkin vain muutamia eikä niitä toimitettu palveluskäyttöön. Myöhemmin niitä käytettiin Mistel-projektissa.
Ju 88 P
Vuonna 1943 venäläisten T-34-panssarivaunun uusien, paremmin panssaroitujen tyyppien nopea yleistyminen pakotti saksalaiset käyttämään panssarintorjuntaan myös ilma-asettaan. Ju 88 A-4:stä kehitettiin muunnos Ju 88 P, jonka alatyypeissä käytettiin muun muassa 75, 50 ja 37 mm:n panssarintorjunta-aseita. Lisääntynyt paino teki versiosta kömpelön, mistä syystä koneet siirrettiin vähitellen yöoperaatioihin.
Pommituskone Ju 88 S
Ju 88:n pommittajaversioista viimeinen, Ju 88 S, kehitettiin vuoden 1943 kuluessa. A-4-version koneiden käyttö ilman hävittäjäsuojaa (jota ei aina ollut saatavissa) liittoutuneiden uusimpia hävittäjiä vastaan aiheutti liikaa tappioita kesästä 1943 alkaen. Nopeamman ja ominaisuuksiltaan paremman version kehittämisessä käytettiin samaa peruskonstruktiota kuin A-4:ssä – muun muassa runko, siivistö ja peräsimet olivat samat. Esisarjan S-0 koneet varustettiin 1 700 hv:n BMW 801D -moottoreilla ja VDM-metallipotkureilla. Koneen nokkaa muotoiltiin virtaviivaisemmaksi, minkä lisäksi vatsavanna, syöksyjarrut ja oikaisuautomatiikka poistettiin. Myös puolustusaseistusta kevennettiin. Näillä muutoksilla koneen nopeus nousi 530 kilometriin tunnissa. Sarjatuotanto aloitettiin alatyypillä S-1, jossa moottorityypiksi vaihtui BMW 801G-2. Moottorit oli varustettu GM-1 -tehonlisäysjärjestelmällä, jolla moottorin tehoa saatiin hetkellisesti nostettua ruiskuttamalla moottoriin hapen ja typen sekoitusta (ilokaasua N2O). Laivuekäyttöön koneita alkoi saapua vuodenvaihteessa 1943–44. Vuoden 1944 kuluessa Luftwaffella alkoi kuitenkin olla pulaa koulutetuista lentäjistä ja polttoaineesta. Sitä paitsi tuotantoa keskitettiin yhä enemmän hävittäjien valmistukseen. Ju 88:n viimeiset päivisin operoivat versiot muuttuivat suorituskyvystään huolimatta vuoden 1944 lopulla käyttökelvottomiksi jo pelkästään liittoutuneiden ilmaylivoiman vuoksi.
Tiedustelukone Ju 88 T
S-version tullessa tuotantoon kehitettiin myös siihen pohjautuva tiedusteluversio korvaamaan vanhentuvaa D-versiota. Varustelu oli pääpiirteissään sama kuin S-versiossa, mutta ilman pommikuormaa tiedusteluversio oli nopeampi. Nopeuden ansiosta T-version koneita voitiin käyttää tiedustelutehtävissä sodan loppuun saakka.
Mistel
Sodan loppupuolella noin 250 Ju 88 -konetta muutettiin lentäviksi pommeiksi, joitten päälle kiinnitettiin Messerschmitt Bf 109 F-4- tai Focke-Wulf Fw 190 -hävittäjä. Hävittäjälentäjä lensi yhdistelmän kohteeseen ja irrottautui pommikoneesta suunnattuaan sen maaliinsa. Aluksi oli tarkoitus käyttää lähes loppuun lennettyjä, räjähdysaineella täytettyjä Junkerseja. Operatiivisessa käytössä kuitenkin käytettiin yleensä uusia pommikoneita, jotka oli varustettu tarkoitukseen suunnitellulla, koneen ohjaamon tilalle asennetulla 1 800 kilon räjähdekärjellä.
Mistelien luultavasti suurin menestys oli lähiosuma HMS Nithiin eli liittoutuneitten Normandian maihinnousussa käyttämään päämajalaivaan 21. kesäkuuta 1944. Yhdeksän laivan miehistön jäsentä kuoli, 26 haavoittui ja Nith jouduttiin hinaamaan takaisin Englantiin korjattavaksi.
Käyttö Suomen ilmavoimissa
Jatkosota
LeLv 44:n Junkers Ju 88 A-4, JK-265
Saksasta Suomeen ostettiin alkuvuodesta 1943 24 kappaletta Ju 88 A-4 -konetta (tunnus Suomessa JK). Koneet (23 kappaletta, yksi tuhoutui matkalla Suomeen) sai käyttöönsä huhtikuussa Lentolaivue 44, jonka tukikohta sijaitsi Onttolassa Joensuussa. Laivue luovutti aiemmin käyttämänsä Bristol Blenheim -koneet Lentolaivue 42:lle. Ju 88:n Blenheim-konetta kehittyneemmän tekniikan vuoksi loput vuodesta 1943 kuluivat pääasiassa koulutukseen. Vain muutamia tiedustelu- ja pommitustehtäviä suoritettiin. Mainitsemisen arvoisia olivat erityisesti Lehdon partisaanikylän pommitus 20. elokuuta 1943 (ensimmäinen tehtävä koko laivueen voimin) sekä Lavansaaren lentokentän pommitus 18. syyskuuta 1943 (seitsemän laivueen JK-konetta vaurioitui pakkolaskuissa huonon sään takia). Kesällä 1943 havaittiin koneiden siivissä pommitussyöksyjen jälkeisten oikaisujen aiheuttamia muutoksia, minkä vuoksi koneista poistettiin syöksyjarrut ja siirryttiin alkuperäisistä 60-80 asteen syöksyistä 45 asteen liukupommituksiin. Tällä muutoksella haluttiin säästää kalustoa turhalta kulumiselta pommitustarkkuuden kuitenkaan kärsimättä.
Alkuvuoden 1944 merkittävimpiä pommitustehtäviä olivat Kasimovon lentokentän pommitus 9. maaliskuuta kuudella koneella sekä Petsnajoen moottorikelkkatukikohdan pommitus 22. maaliskuuta 11 koneella. 9. kesäkuuta alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalankannaksella työllisti koko Lentorykmentti 4:n, johon Ju 88 -koneilla operoinut Pommituslentolaivue 44 kuului. Pommituslentoja lennettiin kaikin käytettävissä olevin voimin useita kertoja päivässä, sään salliessa myös öisin. Lennot suuntautuivat aluksi Kuuterselän alueelle ja Kivennavalle sekä Viipurinlahdelle. Venäläisten hyökkäyksen edetessä lennettiin Talin-Ihantalan alueelle sekä Vuosalmelle. Suurhyökkäyksen aikana koneita käytettiin myös vaakapommituksiin, mikäli huono sää ei sallinut liukupommitusta.
Lapin sodassa Pommituslentolaivue 44 kuului Lentoryhmä Sarkoon. Osaston JK-koneita käytettiin sekä tiedusteluun että pommituksiin. Huonon sään takia pommitukset suoritettiin pääsääntöisesti vaakapommituksina. Kohteina olivat useimmiten saksalaisten vetäytyvien joukkojen muodostamat autokolonnat. Ju 88 -koneen pitkä toimintamatka mahdollisti tiedustelulennot aina Pohjois-Norjan rannikolle asti. Näitä lentoja lennettiin etenkin vuonna 1945 varsinaisten pommitustehtävien vähentyessä. Viimeinen sotalento JK-koneilla lennettiin 4. huhtikuuta 1945. Kyseessä oli tiedustelulento ja koneena JK-268.
Sodan jälkeen
Junkers Ju 88 D:n ohjaamo
JK-koneita käytettiin sodan jälkeen koulutuskalustona Kemissä ja Luonetjärvellä. Ilmavoimien kalustoluettelosta koneet poistettiin vuonna 1948. Kaikki jäljelle jääneet koneet romutettiin, viimeiset 1950-luvun alkupuolella. Keski-Suomen ilmailumuseossa on näytteillä JK-koneessa käytetty Jumo 211 -moottori. Suomen ilmailumuseossa Vantaalla on näytteillä Ju 88 -koneen ohjaamolasituksen rakenteita, jotka ovat Saksan Luftwaffen yksilöstä. LiperinTutjunniemessä nostettiin pommilastissa veteen syöksyneen Suomen ilmavoimien Ju 88:n osia ja räjähteitä syksyllä 2008.[2] Järvestä löytyi lentokoneen konetykki, neljä lentopommia, ammuksia ja muuta sotaromua. Lentokoneen toinen moottori on nostettu, puhdistettu ja esillä Pohjois-Karjalan museossa Joensuussa.[3][4]
Brian Filley: Junkers Ju 88 in action – part 1. Squadron/Signal publications, 1988. ISBN 0-89747-201-2
Brian Filley: Junkers Ju 88 in action – part 2. Squadron/Signal publications, 1991. ISBN 0-89747-258-6
Haapanen, Atso: Suomalaiset pommikoneet sodan taivaalla. (Ensimmäinen painos) Tampere: Apali, 2000. ISBN 952-5026-13-2
Timo Heinonen: Thulinista Hornetiin – 75 vuotta Suomen ilmavoimien lentokoneita. Keski-Suomen ilmailumuseo, 1992. ISBN 951-95688-2-4
David Donald: The encyclopedia of world aircraft. Aerospace publishing, 1997. ISBN 1-85605-375-X
Kalevi Keskinen, Kari Stenman, Klaus Niska: Suomen ilmavoimien historia 2. Kustannusliike Tietoteos, 1977. ISBN 951-9035-17-6
Viitteet
↑Haapanen, s. 124. Lainaus: "Syöksypommittajaksi tarkoitettu Junkers kesti hyvin syöksyä, ja raskaan koneen syöksyssä saama lisänopeus karisti tehokkaasti häätäjät kannoilta, varsinkin kun I-16 hävittäjän syöksynkesto oli varsin huono. Karkuun päässyt Junkers joutui kuitenkin matalalla lentäessään omien pommien sirpaleiden runnomaksi pommien räjähtäessä alapuolisessa maastossa. Koneen hyvä panssarointi pelasti kuitenkin koneen suuremmilta vaurioilta."
.jpg)
