José Francisco de San Martín Matorras (25. helmikuuta1778 – 17. elokuuta1850) oli argentiinalainen kenraali ja valtiomies, joka osallistui vallankumouksiin ja vapaussotiin Espanjan valtaa vastaan Argentiinassa (vuonna 1812), Chilessä (1818) ja Perussa (1821).[1] Hän oli Simón Bolívarin ohella tärkeimpiä Etelä-Amerikan itsenäisyystaistelijoita ja sai lisänimen “Etelän vapauttaja”. Argentiinassa San Martínia pidetään maan vapauttajana (Libertador). Hänen hautapaikkansa San Martínin mausoleumi sijaitsee Buenos Airesin katedraalissa.[2]
José de San Martín syntyi espanjalaisille vanhemmille Yapeyússa, missä hänen isänsä oli kuvernöörinä. Perhe palasi Espanjaan, missä poika kävi koulunsa ja teki sotilasuran Espanjan armeijassa kohoten ratsuväen everstiluutnantiksi. Hän sai sotakokemusta Espanjan armeijan riveissä toisen liittokunnan sodassaRanskaa, osmaneja ja Britanniaa vastaan. Vuonna 1811 hän erosi palveluksesta ja palasi Lontoon kautta Buenos Airesiin. Hän käänsi miekkansa Espanjaa vastaan ja liittyi Buenos Airesin kapinahallituksen riveihin.[3]
Vapauttaja ja maanpakolainen
Argentiinan itsenäistymistaisteluihin San Martín osallistui vuodesta 1812 alkaen. Hän sai johdettavakseen Granaderos a caballo -nimisen rykmentin. Hän kehitti rykmenttiään ja teki siitä ammattimaisesti toimivan. Vuonna 1814 San Martín ylennettiin kenraaliksi ja hän sai johdettavakseen Ylä-Perun armeijan. Joukkojen oli määrä valloittaa Ylä-Peru (myöhempi Bolivia). San Martín piti suunnitelmaa kuitenkin toivottomana ja erosi. Vielä samana vuonna hän sai sotilaskuvernöörinä johdettavakseen Pohjois-Argentiinan Mendozan kaupunkia ympäröivän Cuyón maakunnan. Tällöin hän alkoi valmistautua Perun valtaamiseen hyökkäämällä sinne Chilen kautta. Perun valtaaminen oli tärkeää, koska siellä olivat Espanjan armeijan päävoimat.[2] Tätä varten San Martín värväsi ja koulutti armeijan.[4]
Hyökkäys alkoi alkuvuonna 1817, kun 5 000 miestä marssitettiin huolellisen suunnitelman mukaisesti Andien yli Chileen. Operaatiota on verrattu Hannibalin ja Napoleonin sotaretkiin. Espanjalaisista saatiin voitot Chacobucossa ja Maypússa. Siten San Martín oli voittanut Chilelle vapauden Espanjan alaisuudesta. Kun Chilen itsenäisyys oli varmistettu, San Martín hankki englantilaisilta rahaa, osti Yhdysvalloilta sotalaivoja ja nimitti amiraali Cochranen niiden päälliköksi. Hän lähti 4 500 miehen armeijalla elokuussa 1820 Valparaison satamasta kohti Perua. Eteneminen tehtiin varovasti mutta voitokkaasti. San Martín valloitti Liman, julisti Perun itsenäiseksi heinäkuussa 1821 ja asetti samalla itsensä maan diktaattoriksi.[3][5] Tämä merkitsi Espanjan vallan murtumista Etelä-Amerikassa. San Martín karkotti maasta suuren osan espanjalaisista, kielsi intiaaniväestön epäinhimillisen kohtelun ja pyrki kieltämään orjuuden.[2]
Samaan aikaan eteläisen Amerikan toisella laidalla Simón Bolívar oli vapauttanut Venezuelan, Kolumbian ja Ecuadorin Espanjan vallasta. Vallankumousarmeijoiden oli pakko aloittaa yhteistoiminta, ja niiden johtajat tapasivat salaa Ecuadorin Guayaquilissa vuonna 1822. San Martínin sanotaan tarjoutuneen Bolívarin kakkosmieheksi. Tarjousta ei hyväksytty.[3] San Martín pettyi myös Argentiinan hallinnon järjestämiseen, sillä maa oli hajoamassa viiteen riippumattomaan alueeseen, joissa kussakin vallan kaappasi kenraali. Niinpä hän lähti vuonna 1824 vapaaehtoiseen maanpakoon ja asettui asumaan Ranskaan[2]. Vasta 1880-luvulla Argentiina ryhtyi vapaussankarinsa kunnian palauttamiseen. Siitä alkaen hänen arvostuksensa on pysynyt korkeana.
Lähteet
↑Beusshnell Martin: José de San MartínEncyclopedia Britannica. 2016. Viitattu 13.5.2016.
↑ abcd”San Martín, José de”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6061. Otava, 1976. ISBN 951-1-05637-9
