Vuonna 1964 Gibbs aloitti valmentamisen yliopistotasolta, josta hän siirtyi NFL.ään vuonna 1973. Vuonna 1981 Gibbs nimettiin Washington Redskinsin päävalmentajaksi. Gibbsin kaudi Redkinsissä oli erittäin menestyksekäs. Joukkue voitti Super Bowlin vuosina 1982 (XVII), 1987 (XXII) ja 1991 (XXVI). Vuosi viimeisen voiton jälkeen Gibbs erosi tehtävästään terveyssyistä.
Joe Gibbs palasi 7. tammikuuta 2004 Washington Redskinsin päävalmentajaksi ja joukkueen presidentiksi viiden vuoden sopimuksella, jonka arvo oli 28,5 miljoonaa dollaria. Sopimus teki Gibbsistä tuolloin NFL:n parhaiten palkatun valmentajan. Gibbsin toinen kausi Redkinssin peräsimessä ei ollut menestyksekäs, ja kun sopimuskautta oli jäljellä lähes päivälleen vuosi Gibbs ilmoitti eroavansa valmentajan ja joukkueen presidentin tehtävistä pääasiassa henkilökohtaisista perhesyistä.[1]
Kahden tai kolmen sisemmän laitahyökkääjän muodostelman etu oli vahva juoksupeli, mutta heittopeleissä Redskinsin pelinrakentajilla oli käytettävissä vain kaksi, tai joskus ainoastaan yksi laitahyökkääjä.
H-back
Toinen Gibbsin uudistus oli uusi pelipaikka, jota ryhdyttiin kutsumaan nimellä H-back. H-back oli käytännössä sisempi laitahyökkääjä, mutta hän saattoi ryhmittyä hyökkäyksen linjan takapuolelle, jolloin pelinrakentaja pystyi ennen hyökkäyspelin alkua lähettämään H-backin aloituslinjan suuntaiseen liikkeeseen (engl.motion) puolelta toiselle. Tällöin yhdellä keskushyökkääjällä pelannut Redskins pystyi harhauttamaan vastustajaa juoksupeleissä, koska puolustus ei pystynyt päättelemään aloitusmuodostelmasta riittävän nopeasti juoksupelin suuntaa. H-back saattoi toimia myös kolmantena, blokkaavana keskushyökkääjänä tai lyhyiden heittojen vastaanottajana.
Laitahyökkääjien bunch-muodostelma
Joe Gibbs käytti hyökkäysmuodostelmissaan usein kolmea laitahyökkääjää, jotka hän ryhmitti tiiviiseen muodostelmaan hyökkäyksen linjan päähän. Muodostelmaa oli hankala puolustaa, koska laitahyökkääjät olivat aloituslinjassa lähellä toisiaan, mutta liikkeelle lähdettyään he erkanivat nopeasti omiin heittokuvioihinsa. Puolustajilla oli usein vaikeuksia seurata äkillisiä suunnanvaihtoja tekeviä laitahyökkääjiä pienessä tilassa, millä oli yleensä kaksi seurausta: miespuolustusta vastaan ristiin juoksevista laitahyökkääjistä oli useimmiten ainakin yksi vapaana vastaanottamassa heittoa ja aluepuolustusta vastaan laitahyökkääjät pystyivät ylimiehittämään heittopuolustuksen alueita ja saumoja.
