Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Jigorō Kanō (jap. 嘉納治五郎, 28. lokakuuta 1860 Mikagen kylä, Ubaran piirikunta, Settsun provinssi, Japani – 4. maaliskuuta 1938 laivamatkalla Yhdysvalloista Japaniin) oli judon kehittäjä.

Jigorō Kanōn isä oli Jirosaku Kanō, ja hänen äitinsä Sadako Kanō, sake-tehtaan omistajan tytär. Jirosaku oli adoptoitu Kanōn perheeseen hänen mentyään naimisiin Sadakon kanssa. Hän toimi šintopappina ja oli myös töissä laivanvarustusliikkeessä. Jigorō oli perheen kolmas poika, ja hänellä oli myös kaksi vanhempaa siskoa. Sadako kuoli Jigorōn ollessa yhdeksänvuotias. Yksitoistavuotiasaana Jigorō muutti perheensä mukana Tokioon, jossa hän aloitti opinnot Tokion Kaisei-koulussa (josta myöhemmin tuli Tokion yliopisto). Koska Jigorō oli pieni ja sairaalloinen, hän alkoi yliopisto-opintojensan aikana harjoitella erilaisia liikuntamuotoja, kuten voimistelua ja baseballia voimistaakseen itseään.

Kanōta kiusattiin koulussa, ja hän alkoi etsiä keinoja kiusaajilta suojautumiseen. Noin viisitoistavuotiaana hän kuuli jūjutsusta, jonka avulla pienikin henkilö pystyisi päihittämään itseään kookkaampia vastustajia. Kanōlla oli kuitenkin vaikeuksia löytää ketään itsepuolustustaitoja opettamaan. Hänen isällään oli Mikagen kylän kotitalon lisäksi Tokion Koishikawan erillisaluella toinen talo, jonka hoitajana toimi Ryūji Katagiri. Katagiri suostui opettamaan Jigorōlle muutaman tämän ollessa 17-vuotias, mutta kehotti Jigorōta unohtamaan koko asian, sillä Meiji-kauden kulttuurisen modernisaation aikana budō-lajeja pidettiin menneiden aikojen harrastuksena. Myös Jigorōn isä vastusti jūjutsu-harrastusta.

Kanō tutustui kahdeksantoistavuotiaana Tenjin shinyō -ryūn päämieheen, Hachinosuke Fukudaan (1827–1879). Fukuda suostui Kanōn opettajaksi ja ehti opettaa Jigorōta runsaan vuoden, ennen kuin yllättäen sairastui ja kuoli 52-vuotiaana. Fukudan leski pyysi Jigorōta ottamaan vastaan mestarin arvon ja jatkamaan miesvainajansa töitä. Kanō ei pitänyt itseään tarpeeksi pätevänä, muttei tohtinut kieltäytyä lesken pyynnöstä. Hän ohjasi koulun harjoituksia mutta etsi samalla uusia opettajia. Kanōn seuraava opettaja oli Tenjin shinyō -ryūn Masatomo Iso (1818–1881), joka oli jo 62-vuotias mutta yhä vahva ja ketterä. Iso arvosti Kanōn harjoitusintoa ja nopeaa kehitystä niin, että antoi Kanōn itse ohjata harjoituksia. Kanōsta tuli Tenjin shinyō -ryūn mestari. Isokaan ei ennen kuolemaansa ehtinyt opettaa Kanōta kuin kaksi vuotta. Jigorō halusi oppia yhä lisää jūjutsua.

Kanōn kolmas opettaja oli Tsunetoshi Iikubo, jonka Kanō tapasi vuonna 1881. Iikubo oli Kitō-ryūn päämies. Syksyllä 1883 Jigorō Kanō onnistui päihittämään opettajansa harjoitusottelussa, jolloin Iikubo ilmoitti, ettei hänellä enää ole mitään opetettavaa Kanōlle. Lokakuussa 1883 Kanō sai myös Kitō-ryūn mestarin tunnustuksen.

Feodaalivallan loppuminen ja Meiji-uudistus, joka kielsi samuraita kantamasta miekkaa, toivat mukanaan sen, että kiinnostus vanhoja sotataitoja kohtaan väheni merkittävästi. Kanō visioi kuitenkin, että jūjutsu voisi moderninakin aikana auttaa henkisessä kasvussa, ja halusi kehittää rakastamansa lajia. Helmikuussa 1882 hän vuok­rasi kaksi huonetta Eishōji-temppelistä. Koska pelkkä nimi ”jūdō” oli jo käytössä, Kanō nimesi lajinsa Kōdokan-jūdōksi.

Kōdōkanin ensimmäiset oppilaat olivat yhdeksän Kanōn henkilökohtaista oppilasta Kitō-ryūsta. Oppilaat asuivat Kanōn kanssa kou­lulla. Jigorō ei vielä ollut naimisissa, joten palkattu taloudenhoitaja piti huolta päivittäisistä asioista. Iikubo kävi myös alkuaikoina auttamassa Kanōta opetuksessa pari–kolme kertaa viikossa. Kurssit olivat ilmaisia. Kanō teki paljon ylimääräisiä töitä, kuten yksityisopetusta ja käännös­töitä, maksaakseen kustannukset. Vasta vuonna 1909 hän alkoi periä maksua kursseista.

Yhä kiistellään siitä, mitkä Kōdōkan-jūdōn tekniikoista olivat Kanōn tai hänen oppilaidensa kehittämiä ja mitkä muista bujutsu-lajeista otettuja. Donn F. Dragerin kirjoittaa kirjassaan Modern Bujutsu & Budo: ”Poikkeuksetta kaikki (Kōdōkan jūdōn tekniikat) olivat jollain tavalla jo käytössä vanhemmissa bujutsu- ja budō-järjestelmissä.” Budō-tutkijat Patti ja Westbrook ovat jäljittä­neet ainakin Koshiki no katan Kitō-ryūhun. Seuraavassa on kahden tekniikan tarinat.

Kanōn oppimissa jūjutsu-tekniikoissa oli paljon vaarallisia liikkeitä. Näitä hän jätti judosta pois, joskin hän piti mukana jotkin sellaiset lyöntitekniikat, joita käytetään katoissa. Jotkut Kanōn oppilaista olivat harjoittaneet muitakin lajeja, ja he toivat näistä lajeistaan joitakin liikkeitä jūdōhon. Donn F. Dragerin mukaan Shirō Saigō toi Kōdōkan-jūdōhon yama-arashiksi kutsutun heiton. Saigō oli oppinut sen daitō-ryūsta, joka oli aikijūjutsu-koulukunta.

Vuonna 1880-luvulla Tokion poliisi kiinnostui aseettomista itsepuo­lustuslajeista, ja vuonna 1886 järjestettiin Yōshin-ryūn ja Kōdōkan-jūdōn välillä kilpailu, jonka tarkoituksena oli selvittää, kumpi laji sopisi paremmin poliisen käyttöön. Kumpikin koulu lähetti 15 parasta oppilastaan kilpai­luun, joka päättyi judon eduksi selkein luvuin: D.F Draegerin kirjan Modern Bujutsu & Budo, mukaan Kōdōkan saavutti 12 voittoa kahden ottelun päättyessä tappioon ja yhden tasapeliin. Kilpailumenestys kasvatti judon suosiota merkittävästi: poliisit alkoivat harjoi­tella judoa, ja ennen pitkää se levisi kouluihin ja armeijaankin.

Vuonna 1889 Kanō lähti Euroopan-kiertueel­le tutustuakseen länsimaa­isiin opetusmenetelmiin ja mainostaakseen judoa. Vuonna 1890 hän piti Englannissa näytöksen noin 60:lle merijalkaväen atta­sealle. He pitivät näkemäs­tään niin paljon, että heistä tuli judon hyvän tahdon lähettiläitä. Samana vuonna hän myös käväisi Suomessa. Judo tuli Yhdysvaltoihin vuonna 1903, kun Kanō lähetti sinne yhden parhaimmista oppilaistaan, Yoshitsugu Yamashitan. Kanō valittiin Japanin edustajaksi Kansainväliseen olympiakomiteaan vuonna 1909, ja hän toimi virassa kuolemaansa asti. Vuonna 1920 Kanō suostutteli kaksi Isossa-Britanniassa asuvaa jūjutsu-opettajaa, Gunji Koizumin ja Yukio Tanin, opettamaan judoa.

Kanō luokitteli jūdō-harjoittelumotiivit kolmeen ryhmään: Rentai Ho - saadakseen hyvän kunnon; Shobu Ho - tullakseen teknisesti taitavaksi. Kun jokin näistä (tai molemmat yhdessä) ovat syynä jūdō-harjoitukseen puhutaan jūdōsta suppeassa mielessä (Kogi Jūdō). Kun tähän lisätään kolmas motiivi, Shushin Ho eli halu kehittää itsensä myös henkisesti, puhutaan jūdōsta laajassa mielessä (Kyogi Jūdō). Lienee paikallaan sanoa, että kolmatta ei voi yksin harjoittaa vaan kaksi muuta on myös harjoitettavaa. Jotta Kanō-sensein visio budōn yhteiskunnallisesta vaikutuksesta kävisi toteen olisi jūdōn oltava nimenomaan Kyogi Jūdōa. Tekninen taito jää aina dōjōn, mutta henkisen taidon kantaa mukaansa arkielämään. Tämä ajatus sai mestarin sanomaan "Ei ole väliä miten terve henkilö on. Jos hän ei ole hyödyksi yhteiskunnalle, on hänen olemassaolonsa turhaa."

Näiden kolmen kulttuurin määrittelemisen lisäksi Kanō-sensei toi joka käänteessä esille pari muutakin asiaa: Jita kyōei ja Seiryoku Zenyo. Jita kyōei tarkoittaa ”molemminpuolista hyötyä”. Tämä on hyvinkin tärkeä osa Kyogi Jūdōn henkeä. Harjoituksissa on aina harjoiteltava niin, että myös toinen hyötyy siitä. Arkielämään vietynä: Älä ajattele vain itseäsi ja sinun parastasi; Auta aina muita ihmisiä, niin he auttavat sinuakin; Auta heikompia ja pienempiä.

Seiryoku zen'yō tarkoittaa vapaasti ”voiman paras käyttäminen”. Jū-aspektihan viittaa pehmeyteen, taipumiseen ja periksi antamiseen. Tästä on aivan liian helppoa vetää johtopäätös, että voima ei ole hyvästä, etenkin kun pieni pystyy päihittää isomman. Se on kuitenkin aivan väärä johtopäätös. Kanō-sensei oli itse ollut heikko ja saanout kärsiä siitä koulussa. Hän todellakin arvosti voimaa. Voiman väärin käyttö sen sijaan oli huono asia. Tämän tiimoilta hän kertoi kaksi tarinaa:

»Ajattele, että arvioidaan miehen voimaksi 10 yksikköä, kun taas minun voimani, heikoimmat kuin hänen, olisivat 7 yksikköä. Jos hän sitten työntää minut koko voimallaan, niin minä todellakin painun taaksepäin tai kaadun vaikkakin käyttäisin kaikki voimani häntä vastaan. Näin tapahtuisi, kun voimaa vastustettaisiin voimalla. Mutta jos sen sijaan, että työntäisin vastaan, jättäisin vastustamatta, peruuttaen juuri niin paljon kun hän työntää pitäen samalla tasapainoani, hän joutuisi nojaamaan eteenpäin ja hän menettäisi tasapainonsa. Tässä uudessa tilanteessa hän olisi niin heikko (ei fyysisesti heikko vaan tukalan tilansa takia), että hänen voimansa olisi tilapäisesti vähentyneet sanotaanko vaikka kolmeen yksikköön kymmenen yksikön sijasta. Sillä aikaa minulla, pitämällä tasapainoni, olisi kaikki voimani jäljellä mihin tahansa tarkoitukseen. Jos minulla olisi enemmän voimaa kuin vastustajallani, niin olisin toki voinut työntää hänet taaksepäin. Mutta, vaikkakin aikoisin työntää hänet taaksepäin, niin minun pitäisi kuitenkin ensin jättää vastustamatta, koska sillä tavalla säästäisin voimiani.»
(Jigorō Kanō)

»Tammi on vahva, ylväs puu. Paju taas on pehmeä taipuisa puu. Kun tuuli yltyy, tammi se vain siinä seisoo suorana, eikä ole moksiskaan. Paju taipuu tuulen mukana ja palaa takaisin, kun tuuli hellittää. Kun tuuli muuttuu vallan kovaksi myrskyksi, niin tammi ei enää pärjääkään, vaan se kaatuu. Paju se taas on maata myöten, kun tuuli ulvoo, ja nousee sitten taas ylös.»
(Jigorō Kanō)

Voiman käytön puolustamiseksi Kanō-sensei sanoi:

»Joskus vastustaja tarttuu ranteesta. Miten joku voi vapautua siitä käyttämättä voimaa vastustajan otetta vastaan? Saman voi kysyä kun jotakuta pidetään kiinni olkapäistä takaapäin.»
(Jigorō Kanō)

Kanōn ensimmäiseksi oppilaaksi pitää mainita hänen vanhin siskonsa Katsuko. Kun Jigorō tuli kotiin jū jutsu -harjoituksistaan, hän opetti siskolleen joitakin perustekniikoita. Kōdōkanin ensimmäinen virallinen naispuolinen oppilas oli Sueko Ashiya, joka pyysi ja sai luvan aloittaa vuonna 1883. Mielenkiintoinen tapaus oli Noriko Yasuda, 33-vuotias, jonka elämä oli pirstaleina ja sekä fyysinen että henkinen kunto alhaimmillaan. Kanō aloitti katsomalla, että Noriko söi tarpeeksi ja terveellisesti, sitten hän antoi naisen harjoitella ensin itsekseen ja sitten ryhmässä. Vuoden sisällä hänen terveytensä oli muuttunut täysin. Kesti vuoteen 1926 ennen kuin Kōdōkan perusti naisten jaoston. Kanōn ajatus oli kuitenkin alusta lähtien ollut, että naisetkin voivat harjoittaa jūdōa. Kanō on sanonut:

»Jos todella haluat ymmärtää jūdōa, niin seuraa naisten harjoittelua»
(Jigorō Kanō)

Vuonna 1891 Kanō meni naimisiin Sumakon, Korean entisen suurlähettilään Seisei Takesoen tyttären kanssa. Kanōn perheeseen kuului enimmillään kuusi tytärtä ja kolme poikaa.

Kanō oli olympialiikkeen isän Pierre de Coubertinin ystävä ja hän toimi Japanin IOK-edustajana vuosina 1909–1938. Hän otti osaa yhdeksään kokoukseen ja jokaisessa hän yritti myöskin saada jūdōnsa hyväksytyksi olympialajiksi. Kanō ajoi voimakkaasti pyrkimystä saada vuoden 1940 olympialaiset Japaniin. Berliinin kokouksessa 1936 Japani päihitti Suomen äänin 36–27. Toinen Kiinan-Japanin sota (1937–1945) aiheutti kuitenkin sen, että Japani joutui 1938 – Kanōn jo kuoltua – ilmoittamaan, ettei voi järjestää kisoja. Kairos­sa 1938 pidetyn kokouksen jälkeen Kanō matkusti Atenaan de Coubertinin muistotilaisuuteen ja sen jälkeen Pariisiin. Ranskan jälkeen hän lähti vielä Yhdysvaltoihin ennen paluutaan Japaniin. Hän sairastui 1. toukokuuta 1938 ja pysyi vuoteessaan koko päivän, mutta osallistui päivälliselle. Hän valitti palelevansa, vaikka hänellä oli kuumetta. 2. toukokuuta hän pysyi hytissään ja laivan lääkäri hoiti häntä hauteilla. Kuume laski 40 asteesta 38 asteeseen. 3. toukokuuta lähtien laivan stuertti istui Kanōn hytin ulkopuolella. Kanōlle kehittyi keuh­kokuume. Seuraavana aamuna, 4. toukokuuta 1938, kello 6.33 hän kuoli hiljaa. Laiva saapui kaksi päivää myöhemmin Yokohamaan, jossa oli vastassa noin 3000 surijaa. Hänet haudattiin Shinto-menoin Kōdōkanissa 9. toukokuuta 1938 kello 10.00.

Koska hänen poikansa, Risei Kanō, oli liian nuori, tuli Kōdōkanin johtajaksi Nango Jiro. Jiro luopui vi­rastaan 1946 Risein eduksi.

• Jigorō Kanōn Judo, Leif Bagge (Budoka-lehti 3-4/84)
• Modern Bujutsu & Budo, Donn F. Draeger (ISBN 0-8348-0351-8)
• the Judo Information Site (http://www.judoinfo.com)
• The life of Jigoro Kano (http://www.judo-ch.jp)
• The Way of Judo: A Portrait of Jigoro Kano and His Students, John Stevens (ISBN: 9781590309162)
• Judo Memoirs of Jigoro Kano, Brian N. Watson (ISBN 9781425187712)
• Fulfilling His Duty as a Member: Jigoro Kano and the Japanese Bid for the 1940 Olympics (http://ejmas.com/jcs/2004jcs/jcsart_svinth_0504.htm)
  

  Historialliset ja yhä elävät budō- ja bujutsuvaikuttajat