Jean Baptiste Rousseau (1670 Pariisi, Ranska – 1741 Bryssel, Itävallan Alankomaat) oli ranskalainen runoilija. Hänen isänsä oli suutari, joka kasvatti hänet hyvin huolehtivasti. Hänen ensimmäisiä runoharjoitelmiaan tuki Nicolas Boileau, joka piti häntä yhtenä parhaista oppipojistaan. Rousseau kokeili aluksi näytelmäkirjailijana. 1694 esitettiin hänen yksinäytöksinen huvinäytelmänsä Le café. Sen jälkeen hän kirjoitti Le Flatteur (1696) ja Le capricieux (1700). Teatterimenestys ei kuitenkaan ollut kovin kummoinen, ja hän keskittyi siksi myöhemmin yksinomaan lyriikkaan, ja kirjoitti milloin korkealentoisia uskonnollisia oodeja, milloin pieniä ruokottomia runoja.[1]
Rousseau oli runoilijana muodollinen. Häntä ajoi kunnianhimo, ja hän tajusi luoda hyvät suhteet. Marsalkka Camille d'Hostun, Tallardin herttua otti hänet 1701 mukaansa Lontooseen sihteeriksi lähetystöön. Hänet otettiin jäseneksi L’académie des inscriptionsiin 1705. Hänen kateellinen riitaisuutensa hankki hänelle paljon vihollisia ja oli syynä seuraaviin onnettomuuksiin.[1]
Noin vuonna 1700 Rousseaun ja muutaman jokseenkin merkityksettömän runoilijan välille puhkesi kiista, jonka aikana häntä syytettiin oman taustansa häpeämisestä ja isänsä kieltämisestä. Hän vastasi kirjoittamalla epigrammeja vastustajistaan, joita hän itse piti vähän liian vapaamielisinä. Tästä lausumasta hänen nimellään kirjoitettiin pilkkarunoja, joita laulettiin kahviloissa. Rousseau väitti, ettei hän ollut kirjoittanut niitä vaan runot pani liikkeelle hänen vihollisensa Joseph Saurin. Yleisö nousi kuitenkin häntä vastaan, ja 1712 parlamentti määräsi hänet maanpakoon pilkan levittämisestä. Hän oli maanpaossa kuolemaansa saakka, tosin 1738 hän oli Pariisissa muutamia kuukausia äärimmäisen salaisesti, muuten hän asui pääasiassa Brysselissä. Viimeiseen saakka hän väitti, ettei ollut kirjoittanut rikollisia säkeitä. Täyttä selvyyttä asiasta ei saatu.[1]
Rousseaulla oli ylhäisiä suojelijoita mutta myös leppymättömiä vihollisia, kuten Voltaire. Hän harjoitti Brysselistä käsin vilkasta kirjeenvaihtoa muun muassa Claude Brosetten, Charles Rollinin ja Louis Racinen kanssa. Aikalaiset pitivät häntä kuitenkin suurena runoilijana, ja hänen runojaan, Psaumes, Odes, Cantates, Allégories, Épîtres ja Épigrammes julkaistiin monina painoksina. Vielä 1800-luvun alussa häntä pidettiin Pindaroksen kilpailijana, ja hänen maineensa säilyi, kunnes romantiikka teki läpimurron ja Alphonse de Lamartinen Meditations ilmestyi. Näin saatiin tutustua aivan uudenlaiseen runouteen. Sittemmin hän on jäänyt unohduksiin.[1]
Hänen kootut teoksensa Oeuvres ilmestyivät 1743. Kokoelman Oeuvres lyriques julkaisi Eugène Manuel 1852 ja 1816, ja Contes inédits julkaisi Victor Luzarche 1881. Hänen kirjeistään on koottu erilaisia julkaisuja.[1]
Lähteet
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Taiteenala | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
