II pataljoona (II/JR 25) komentajanaan kapteeni Aarne Taube (kaatui 8.12.1939), kapteeni E.Nurmela (9.-14.12.1939) ja kapteeni Erkki Halonen (14.12.1939-)
JR 25 oli perustettu 9. Divisioonan reserviksi, jonka joukot jaettiin kolmen eri rintamasuunnan kesken ylipäällikön antamalla käskyllä. Kuhmon suuntaan alistettiin jalkaväkirykmentti 25 (JR 25) jo joulukuun 1939 alkupäivinä siten, että joukkojen siirtyminen rautatiekuljetuksin oli pääosin suoritettu 6. joulukuuta mennessä.[2]
Puna-armeijan 54. divisioonan päästyä etenemään syvälle Suomen alueelle sodan alkupäivinä päämaja alisti 9. divisioonan joukoista muun muassa JR 25:n ja Kevyt osasto 9:n suoraan Pohjois-Suomen Ryhmälle. 9. divisioonan alueelle 5.–6. joulukuuta välisenä aikana siirretyistä joukoista muodostettiin komentajansa (everstiluutnantti Aksel Vuokko) mukaan nimetty Prikaati Vuokko. Vuokko otti joukot komentoonsa Nurmeksen pohjoispuolella Mujejärvellä. Prikaati Vuokon I ja II pataljoona marssivat Nurmeksesta Rastin eteläpuolelle Maunuvaaraan, jossa joukot olivat 6.12.1939. II/JR25 sijoitettiin Tervajärven lähelle ja I/JR25 Kannaksen taloon.[3] Oulussa kootusta Prikaati Vuokosta oli irrotettu III/JR25, joka kuljetettiin rautateitse Oulusta SotkamonVuokattiin. Komppania saapui Vuokatin rautatieasemalta linja-autolla Kuhmoon myöhään illalla 6.12.1939, ja vuorokautta myöhemmin pataljoona eteni kohti Jyrkänkoskea.
Talvisodan taisteluista
Neuvostoliiton joukkojen hyökkäys Kuhmoon.
Taistelut joulukuussa
Prikaati Vuokko aloitti 8. joulukuuta hyökkäyksensä, jonka alkuperäisenä tavoitteena oli hyökkäyksen jatkaminen aina Repolaan saakka. JR 25:n ensimmäinen pataljoona (I/JR 25) pääsi yllättämään neuvostodivisioonan joukot Sivakan tienhaarassa hiihdettyään 20 kilometriä noin kahdeksassa tunnissa. Pataljoonan hyökkäys sivustasta tuli puna-armeijan sotilaille yllätyksenä, ja mainittu tienhaara onnistuttiin valtaamaan. I/JR 25 määrättiin kuitenkin perääntymään vieressä (vasemmalla) hyökänneen II/JR 25:n hyökkäyksen juututtua paikalleen neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi. Jälkimmäisen pataljoonan hyökkäys Rastin ja Sivakan tienhaarojen välisellä alueella pysähtyi mm. neuvostojoukkojen tykistön tuliaseman eteen. Vasemman kautta kiertäen aloitettu hyökkäys ei myöskään johtanut toivottuun tulokseen pataljoonan joukkojen jouduttua avoimessa maastossa ristituleen. Pataljoonan komentajan kapteeni Aarne Tauben kaaduttua taistelussa pataljoonan joukot hajaantuivat ensimmäisessä taistelussaan, ja ne oli vedettävä takaisin lähtöasemiinsa illan hämärtyessä. Pohjoisesta hyökännyt III/JR 25 aloitti oman hyökkäyksensä kolme tuntia myöhästyneenä (takanaan 15 kilometrin hiihtomarssi). Pataljoona saavutti Klemetin kylän alueella tien ja aloitti hyökkäyksensä kohti itää vastakkaiseen suuntaan etenemässä olleita puna-armeijan JR 118:n joukkoja vastaan. Neuvostojoukkojen saatua tulitukensa järjestettyä ja siirrettyä taistelualueelle panssarivaunuja suomalaisten hyökkäys pysähtyi. Suomalaispataljoona meni hajalle ja hyökkäys jouduttiin keskeyttämään. Tämän jälkeen pataljoona vetäytyi takaisin lähtöasemiinsa.[4]
Taktisesti hyvin suunniteltu hyökkäys ei tuottanut tulosta ja Pohjois-Suomen Ryhmä (PSR) päätti keskeyttää hyökkäyksen. Epäonnistuminen hyökkäyksessä johtui mm. yhtenäisen johdon ja hyökkäävien joukkojen sotakokemuksen puutteesta sekä osin valmistautumisajan niukkuudesta. PSR käski joukkojen asettua alueella puolustukseen.[5]
Prikaati Vuokko jatkoi taisteluaan kolmen eri tielinjan läheisyydessä. Pohjoisimpana toimivat Osasto Kekkoseen kuuluneet joukot, jotka joulukuun aikana joutuivat ensin perääntymään Tyrävaaran ja Kiekinkosken välisellä tielinjalla neuvostojoukkojen hyökkäyksen vuoksi. Osasto pystyi kuitenkin Tyrävaaran asemissaan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset 17. ja 19. joulukuuta, ja jouluaattona aloitettu vastahyökkäys johti neuvostojoukkojen irtautumiseen ja perääntymiseen liki 25 kilometriä taaemmaksi aina Kiekinkoskelle saakka. Rastin tienhaarasta kohti Kuhmoa johtavan tien varrella puna-armeijan joukot saivat hyökkäyksellään työnnettyä suomalaiset joulukuun aikana parisen kilometriä taaksepäin huolimatta suomalaisten tekemästä vastahyökkäyksestä, jonka tavoitteena oli vallata mainittu tienhaara takaisin itselleen 12. joulukuuta. III/JR 25 osallistui taisteluihin, jotka johtivat rintamalinjan vakiintumiseen alueella. Rastin tienhaarasta lounaaseen johtavan tielinjan alueella suomalaiset joutuivat perääntymään (15.–16. joulukuuta suoritetusta vastahyökkäysyrityksestä huolimatta) neuvostojoukkojen hyökkäysten vuoksi myös parin kilometrin matkan, jonka jälkeen puolustus saatiin vakiintumaan Maunuvaaraan.[6]
Hyökkäyksellisiin sotatoimiin ei Kuhmon suunnassa ollut mahdollisuuksia lukuun ottamatta jouluaattona alkaneita taisteluita Rastin tienhaaraa puolustavia neuvostojoukkoja vastaan. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui sen heikon suunnittelun ja aikataulun kireyden vuoksi. Tilanne Kuhmon suunnalla rauhoittui myös puna-armeijan hyökkäysvoiman ehdyttyä. Molemmat osapuolet aloittivat linnoittamaan asemiaan, ja taistelutoiminta rajoittui lähinnä tykistötuleen sekä erisuuruisten sotilaspartioiden käymiin kahakoihin laajoilla metsäalueilla.[7]
Taistelut tammikuussa
Taistelut Kuhmon suunnassa rajoittuivat tammikuun alkupuolella lähinnä partioiden välisiin kahakoihin sekä ajoittaiseen tykistötuleen. Partiokahakat liittyivät sekä suomalaisten aloittamaan vilkkaaseen sissitoimintaan että neuvostojoukkojen lähettämien 30–40 henkisten tiedustelupartioiden torjuntaan. Merkittävin suomalaisten puna-armeijan tiedustelupartiota vastaan käymä taistelu käytiin Lutjan alueella 20.–21. tammikuuta. Mainitussa taistelussa suomalaisten onnistui saartaa 120-miehinen neuvostoliittolaisten tiedustelupartio aluetta halkaisevien tielinjojen puolivälissä. Taistelun jälkeen yli 90:n puna-armeijalaisen todettiin kaatuneen.[8]
Tilanne Kuhmon rintamalla vakiintui aina tammikuun lopulle 1940, jonka jälkeen sinne keskitettiin Suomussalmelta vapautuvia joukkoja. Vihollinen oli kuitenkin ehtinyt kaivautua ja linnoittautua usean kymmenen kilometrin matkalle Saunajärven maantien varteen. 9. divisioonan esikunta aloitti oman hyökkäyssuunnitelmansa laatimisen jo ennen siirtymistään Kuhmoon. Divisioonan esikunnan tekemä hyökkäyssuunnitelma, joka oli hyvin samankaltainen kuin Raatteen tien hyökkäyssuunnitelma, hyväksyttiin Pohjois-Suomen Ryhmän esikunnassa 25. tammikuuta sellaisenaan. Divisioonan hyökkäyssuunnitelman mukaan hyökkäyksellä tulisi katkaista alueelle edenneen neuvostodivisioonan joukot useaan pienempään osaan. Neuvostodivisioona oli ryhmittynyt lähelle tielinjaa noin 40 kilometrin matkalla, joten suomalaisjoukkojen keskittämisellä tielinjan katkaisukohtiin uskottiin saatavan puna-armeijan joukot useampaan mottiin. Aktiivista toimintaa neuvostodivisioonan kärkeä vastaan ei suunniteltu toteutettavaksi operaation alkuvaiheessa. Divisioonan esikunta oli käskenyt hyökkäykseen osallistuvat joukot siirtomarsseilleen jo ennen suunnitelman hyväksymistä. Prikaati Vuokko (muun muassa JR 25) alistettiin takaisin divisioonalle 28. tammikuuta.[9]
Divisioonan hyökkäys alkoi suunnitelman mukaisesti 29. tammikuuta aamun sarastaessa JR 27:n aloittaessa etenemisensä Kälkäisen suunnasta kohti etelää noin kahdeksan kilometrin päässä olevaa tielinjaa Saunajärven itäpuolella. Puolilta päivin käydyn lyhyen tulitaistelun jälkeen JR 27:n joukot pääsivät katkaisemaan tien ja aloittivat etenemisensä sekä itään että länteen. Päivän aikana käydyissä taisteluissa suomalaisjoukot saivat haltuunsa tietä noin kahden kilometrin matkalta. Länteen edenneet joukot eivät yrityksistään huolimatta päässeet etenemään kovinkaan pitkälle neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi Saunajärven ja Alasjärven välisellä kannaksella. Muutama kilometri lännempänä ErP 14 yritti hyökätä suoraan pohjoisesta tielinjalle Saunajärven luoteispäässä Luelahden alueella. Pataljoona ei saanut tielinjaa kuitenkaan katkaistua vaan sitoutui tulitaisteluun noin 400 metriä ennen tielinjaa. Prikaati Vuokon joukot pystyivät etenemään päivän aikana Sivakan ja Luelahden väliselle tielle noin kuusi kilometriä Luelahdesta länteen katkaisten sen.[10][11]
Taistelut helmikuussa
1. helmikuuta aamuyöstä suomalaiset saivat tielinjan Löytövaarassa katkaistua ja neuvostodivisioonan yhteydet itään oli nyt täälläkin katkaistu. Puna-armeijan aktiivisuus alueella kuitenkin jatkui ja suomalaiset joutuivat käymään taisteluita mm. hyvin varustettuja puna-armeijan hiihtojoukkoja vastaan. Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella suomalaisjoukkojen hyökkäykset eivät tuottaneet tulosta. Luelahden suunnalla suomalaisjoukot (divisioonalle alistettu ErP 14) saivat lopullisesti neuvostojoukkojen käyttämän tielinjan tulensa alle.[12]
2. helmikuuta divisioonalle alistettu ErP 12 yritti jälleen hyökkäystä Luelahteen etelästä. Hyökkäys Luelahteen ei kuitenkaan tuottanut tulosta, mutta suomalaisjoukot pääsivät etenemään Saunajärven rantaan noin kilometrin Luelahdesta etelään. Vasemmalta kiertäneet suomalaisjoukot saivat päivän aikana katkaistua tielinjan Luelahdesta noin kilometrin länteen. Pohjoisesta Luelahtea painostava ErP 14 keskittyi linnoittamaan asemiaan ja tulittamaan neuvostojoukkojen hallussa olevalla tielinjalla havaittua liikennettä. Idempänä Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella JR 27:n (I ja II pataljoona) joukot pääsivät etenemään muutettuaan taktiikkaansa. Suomalaisjoukot ryhtyivät hyökkäämään iskuosastoja käyttäen ja alueen itäisin tukikohta saatiin vallattua. III/JR 27 kiersi jälleen puna-armeijan joukkojen puolustuskeskuksen ja jatkoi etenemistään itään kohti Löytövaaraa ottaen samalla haltuunsa tielinjaa. II/JR 25 joutui neuvostojoukkojen useita päiviä jatkuneiden vastahyökkäysten vuoksi luopumaan tielinjasta Klemetin ja Sivakan välillä.[13]
4. helmikuuta II/JR 25 yritti jälleen hyökkäystä Klemetissä, mutta hyökkäys torjuttiin.[14] 5. helmikuuta II/JR 25 onnistui Klemetin oikealta kiertäen saada tielinja Luelahteen tulensa alle. Löytövaarasta kohti rajaa johtavalla tielinjalla suomalaisjoukot saivat päivän aikana torjuttua neuvostojoukkojen avustushyökkäykset.[15]Dolinin 1800 miehen vahvuista hiihtoprikaatia vastaan käytyjen taisteluiden jälkeen suomalaiset ryhmittelivät joukkojaan osin uudelleen. 9. divisioonan joukkojen ryhmityksessä ja tehtävänä Prikaati Vuokon (pääosat JR 25:tä) pääosien osalta oli helmikuun puolivälissä varmistaa Klemetin ja Latvajärven välillä olevia motteja etelän suunnalta.:[16]
Taistelut maaliskuussa
III/JR 25 osallistui muodostuneiden mottien tuhoamiseen muun muassa Luvelahdessa. Ankarimmat taistelut pataljoona koki sodan lopussa Kuusijokilinjalla sekä Löytövaarassa, jossa sitten 13.3. tuli rauha.
Lähteet
Talvisodan historia 1–4. Sotatieteen laitoksen julkaisuja, ISSN 0355-8002. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-17565-X
Viitteet
↑Matti A. Aarnio: Talvisodan ihme, s. 154. Jyväskylä: Gummerus Oy, 1979. ISBN 951-20-1830-6
