Jaavantiikeri (Panthera tigris sondaica) on tiikerin luultavasti sukupuuttoon kuollut alalaji. Se eli yksinomaan JaavansaarellaIndonesiassa. Tiikerit olivat vielä 1800-luvulla yleisiä Jaavassa, mutta toisen maailmansodan jälkeen ne olivat jo harvinaisuuksia.[2] Jaavantiikerin olemassaolosta ei ole saatu varmoja todisteita vuoden 1979 jälkeen.[3]
Jaavantiikerin kantavanhemmat tulivat Manner-Aasiasta, alun perin ehkä Kiinan alueelta. Ne saapuivat Jaavalle luultavasti pleistoseenikauden lopulla noin 50 000 vuotta sitten, jolloin saari oli yhteydessä mantereeseen. Merenpinnan noustua tiikerit jäivät saarelle eristyksiin ja kehittyivät omaksi alalajikseen. Jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että jaavantiikeri ja balintiikeri luokiteltaisiin omaan Panthera sondaica -lajiinsa.[3]
Jaavantiikerit olivat intiantiikeriin ja siperiantiikeriin verrattuna pienikokoisia,[4] mutta sumatrantiikeriä hieman suurempia.[5] Urosten paino oli 110–140 kiloa ja pituus häntä mukaan lukien 2,5 metriä. Naaraiden paino oli 75–115 kiloa, ja ne olivat uroksia 20–30 senttiä lyhyempiä. Karvoitus on tiheää ja lyhyttä.[4] Alalajin väritys muistutti suuresti sumatrantiikerin ja balintiikerin väritystä.[5] Selän karvapeite oli ruosteenruskea, vatsapuolelta ruskeankeltaista. Juovat olivat hyvin kapeita, usein haaroittuneita tai pilkuista rakentuneita.[4] Sumatrantiikeriin verrattuna niiden juovat olivat tummempia ja tiheämpiä. Lisäksi viiksikarvat olivat pidemmät kuin millään muulla tiikerin alalajilla.[3] Jaavantiikerin erotti muista tiikereistä edellä mainittujen piirteiden ohella myös takaraivoluussa olevan selvästi havaittavan kavennuksen perusteella.[4]
Elintavat
Jaavantiikerin tärkeimpiä saaliseläimiä olivat villisiat ja timorinhirvet. Niiden puutteessa se söi myös muun muassa makakeja, piikkisikoja, lintuja ja palmunäätiä.[6] Myös riikinkukot osasivat varoa tiikereitä. Jaavalaiset väittivät, että riikinkukko ilmoittaa metsän asukeille hetken, jolloin tiikeri lähtee liikkeelle piilopaikastaan. Jaavantiikeri oli erittäin hyvä uimari.[5] Muiden tiikerien tavoin se oli lisääntymisaikaa lukuun ottamatta yksineläjä. Naaraan kantoaika kesti noin sata päivää, minkä jälkeen se synnytti yleensä 2–3 sokeaa, noin kilon painoista pentua. Pennut tulivat sukukypsiksi 1,5–2 vuoden ikäisinä.[7]
Häviäminen
Länsi-Jaavassa vuonna 1941 tapettu tiikeri.
Vielä 1800-luvun alussa jaavantiikeri oli runsaslukuinen, ja sitä tavattiin kaikkialla kotisaarellaan. Tiikereitä pidettiin kuitenkin tuhoeläiminä[4][2] Vielä 1800-luvun puolivälissä ne aiheuttivat ongelmia tiheään asutuilla alueilla. Aina 1930-luvulle saakka saaren tiikerien määrä pysyi niin suurena, että suojelua ei pidetty tarpeellisena. Metsästys pysyikin voimallisena, ja ennen toista maailmansotaa Jaavassa lunastettiin vuosittain melkein 9 000 tiikerinmetsästyslupaa. Siirtolaiset alkoivat perustaa Jaavaan viljelmiä vuonna 1940, ja tiikerit joutuivat vetäytymään syrjäisemmille alueille saaren keskiosiin.[4] Uusille alueille siirtyneet ihmiset myös metsästivät ja myrkyttivät tiikereitä. Lisäksi tiikerit joutuivat kilpailemaan yhä kiihkeämmin ravinnosta leopardien ja kulkukoirien kanssa.[3] Toisen maailmansodan ja sitä seuranneen nousukauden seurauksena jaavantiikerit taantuivat yhä, ja niitä tavattiin enää Leuweung Sancangin luonnonpuistossa, Ujung Kulonin ja Baluranin kansallispuistossa sekä saaren eteläosan vuorilla.[4] 1950-luvun puolivälissä alalajin kokonaismäärä oli enää 20–25 yksilöä, joista noin puolet eli Ujung Kulonin kansallispuistossa. Tiikerit hävisivät puistosta 1960-luvulle tultaessa.[8] Sittemmin levottomuudet vuonna 1965 ja tärkeimmän saaliseläimen timorinhirven kantojen romahdus heikensi tilannetta entisestään.[4] Alalajin viimeinen tunnettu turvapaikka oli Gunung Betirin syrjäisellä rannikkoalueella, jonne perustettiin vuonna 1972 Meru-Betirin kansallispuisto. Kansallispuisto liitettiin tutkimuspaikaksi vuonna 1973 aloitettuun kansainväliseen tiikerinsuojeluohjelmaan. Tuolloin alueella eli enää 15 tiikeriä. Vuonna 1976 löydettiin vain kolme eläintä eivätkä ne olleet lisääntyneet.[4] Vuonna 1979 löydettyjen jälkien perusteella lukumääräksi arvioitiin jälleen kolme yksilöä. Sittemmin ei varmoja jälkiä tai havaintoja ole saatu. Vahvistamattomia havaintoja on tämän jälkeenkin välillä tehty, mutta todennäköisintä on, että jaavantiikeri on kuollut sukupuuttoon.[3]
Lähteet
↑Jackson, P. & Nowell, K.: Panthera tigris ssp. sondaicaIUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 15.7.2014. (englanniksi)
↑ abcdefghiKoivisto, I., & Sarvala, M. & Liukko, U-M.: Maailman uhanalaiset eläimet – Osa 2: Nisäkkäät, s. 243. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4687-X
↑ abcLahti, S. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja 1: Nisäkkäät, s. 298. WSOY, 1977. ISBN 951-0-08246-5
↑John Seidensticker, Sarah Cristie & Peter Jackson: Riding the tiger: tiger conservation in human-dominated landscapes, s. 18. Cambridge University Press, 1999. ISBN 978-0521648356Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 26.5.2011). (englanniksi)
