PROFILPELAJAR.COM

Isak Anton Alfthan (16. elokuuta 1888 Viipuri – 26. joulukuuta 1955, Saksassa nimellä Axel Berg) oli suomalainen jääkärieverstiluutnantti ja maisteri sekä Suomen sotilastiedustelun uranuurtaja^[1]. Hänen vanhempansa olivat kauppaneuvos Ferdinand Alfthan ja Vivia Agda Lindqvist.^[2]^[3]

Opinnot

Ylioppilaaksi Alfthan kirjoitti Viipurin ruotsalaisesta lyseosta 1906 ja liittyi Wiipurilaiseen Osakuntaan. Opiskelujaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisessä osastossa vuosina 1906–1907 ja 1909–1910 ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1910. Vuodet 1907–1908 hän opiskeli Uppsalan yliopistossa sekä vuoden 1912 Lontoon yliopistossa. Aktiiviupseerikurssin kadettikoulussa hän suoritti vuonna 1920.^[2]^[3]

Nuoruudessaan hän oli aktiivisesti mukana vastustuspuolueen toiminnassa sekä otti osaa Voimaliiton aseharjoituksiin. Alfthan oli yksi ensimmäisistä ylioppilasaktivisteista vuonna 1914. Hän matkusti syyskuussa Tukholmaan järjestääkseen suhteet Ruotsin yleisesikunnan ja Saksan sotilasasiamiehen kanssa tarkoituksenaan ryhtyä sotilastiedusteluun Suomessa. Suomeen hän palasikin suorittamaan venäläisten sotavoimiin kohdistuvaa tiedustelua. Hän matkusti syksyllä uudestaan Ruotsiin yhdessä maisterien J. W. Snellmanin ja Georg Gripenbergin sekä muiden ylioppilasaktivistien kanssa tapaamaan Ruotsin yleisesikuntaa tiedustellakseen mahdollisuutta saada sotilaskoulutusta Ruotsissa. Tällä matkalla he selvittivät Ruotsin yliopistopiireille ja eräille poliitikoille aktivistiliikkeen tarkoitusperiä.^[2]^[3]

Jääkärikausi ja tiedustelun alkuvaihe

Alfthan liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan (Pfadfinder-kurssi) Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 1. maaliskuuta 1915, josta hänet komennettiin 17. huhtikuuta 1915 Tukholmaan pitämään yhteyttä Ruotsissa oleviin aktivisteihin sekä jatkamaan sotilastiedustelua Suomessa. Hän oli linkkinä yhdessä J. W. Snellmanin kanssa sotilastiedusteluasioissa Saksan yleisesikuntaan.

Syksyllä 1915 hän järjesti Suomeen tiedusteluverkoston ja teki sotilastiedustelumatkoja Pietariin vuonna 1916. Samana vuonna hän palasi Tukholmaan hoitamaan tiedustelutoimintaa sieltä käsin yhdessä J. W. Snellmanin kanssa. Loppuvuodesta 1917 hän teki tiedustelumatkan Ahvenanmaalle mahdollisen Saksan joukkojen maihinnousun varalle.^[2]^[3] Tiedustelun tarkoituksena oli suurten Suomessa olevien venäläisten varuskuntien ja tukikohtien kartoittaminen.^[1]

Saadut tiedot koottiin Helsinkiin ja jaettiin sieltä edelleen valkoisen Suomen tietoon. Tämä järjestely toimi myös sisällissodan aikana Helsingin punaisesta hallinnasta huolimatta niin kauan, kunnes punaiset 12. päivänä maaliskuuta 1918 katkaisivat Helsingistä Kristiinan kautta Vaasaan tätä tarkoitusta varten järjestetyt lennätinlinjat. Alfthanin hankkimaa tietoa kulki myös Ruotsin ja Saksan sotilastiedustelujen käyttöön^[1].

Suomen sisällissota

Pääartikkeli: Suomen sisällissota

Alfthan saapui takaisin Suomeen (Tornioon) 20. tammikuuta 1918, mistä matkusti Helsinkiin ylipäällikön esikuntaan tiedustelutoiminnan asiantuntijaksi. Hän järjesti Helsingissä valkoisen armeijan salaista tiedustelutoimintaa, kunnes 20. helmikuuta 1918 siirtyi salateitse Helsingistä Mäntyluodon kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Tornion kautta Seinäjoelle, minne hän saapui 13. maaliskuuta 1918. Seinäjoelle tulonsa jälkeen hän toimi Päämajan tiedustelutoimiston päällikkönä. Hän sai komennuksen ylipäällikön yhteysupseeriksi Itäarmeijaan Viipuriin suuntautuvan hyökkäyksen ajaksi.^[2]^[3]

Sisällissodan jälkeinen aika ja sen sotilastiedustelu

Sisällissodan päätyttyä hän kuului lomalla olevana Yleisesikuntaan, josta erosi 22. lokakuuta 1918, mutta astui uudelleen palvelukseen 22. tammikuuta 1919, jolloin hänet määrättiin Yleisesikunnan tiedusteluosaston päälliköksi. Tästä tehtävästään hän erosi 20. heinäkuuta 1920. Hänet määrättiin nuoremmaksi upseeriksi vakinaiseen palvelukseen 3. marraskuuta 1920 Karjalan kaartin rykmenttiin, komppanianpäälliköksi hänet nimitettiin 1. komppaniaan 27. tammikuuta 1921, jossa tehtävässä hän toimi 22. heinäkuuta 1921 asti, jonka jälkeen hänet määrättiin 12. joulukuuta alkaen Suomen valkoiseen kaartiin, josta hänet komennettiin 5. maaliskuuta 1923 Puolustusministeriön sota-asiain osastolle toimistoupseeriksi. Hän hoiti väliaikaisesti myös puolustusministerin adjutantin tehtäviä. Jatkossa hän toimi Karjalan kaartin rykmentissä 12. syyskuuta 1928 alkaen, josta hänet siirrettiin Suomenlinnan komendanttivirastoon 12. lokakuuta 1929. Seuraavana vuonna 31. tammikuuta hänet komennettiin Helsingin komendanttiviraston adjutantiksi. Puolustusvoimista hän erosi 7. lokakuuta 1929.^[2]^[3]

Puolustusvoimista eroamisensa jälkeen hän toimi liikemiehenä, kunnes 27. syyskuuta hänet määrättiin jälleen vt. toimistoupseeriksi Yleisesikuntaan. Tehtävästä hän erosi 28. lokakuuta, mutta jäi ns. esikunnan palkkiotoimeen. Hän julkaisi tutkielman Venäjän sodanjohdon suunnitelmista vuonna 1916 (Suomen Vapaussota N:o 2/1938).^[2]^[3] Talvi- ja jatkosotaan hän osallistui toimistoupseerina Päämajan ulkomaanosastolla. Sotien jälkeen hän jatkoi tutkimustoimintaansa. Hänet on haudattu Helsinkiin.^[3]

Ylennykset ja kunniamerkit

Ylennykset		Kunniamerkit
Reservin luutnantti 13. maaliskuuta 1918 Reservin kapteeni 22. tammikuuta 1919 Kapteeni 1. heinäkuuta 1920 Majuri 28. lokakuuta 1938		Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenristi 4 lk. miekkojen kera Vapaussodan muistomitali soljen kera Jääkärimerkki Preussin 2. lk. Rautaristi Ruotsin Miekkaritarikunnan 1 lk. kunniamerkki

Lähteet

Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Toim. Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio, Suomen Vapaussota I, IV ja V, Gummerus Jyväskylä 1924 – 30.
Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.

Viitteet

↑ ^a ^b ^c Backlund, Stefan: Isak Alfthan loi tiedustelun. Seura, Määritä ajankohta! Otava Media. Virhe: Virheellinen ISSN-tunniste
↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
↑ ^a ^b ^c ^d ^e ^f ^g ^h Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975