Kilpeläinen oli aloittamassa 1930-luvun lopulla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nais- ja nuorisotyötä. Hän oli tällöin evankelis-luterilaisessa kirkossa ensimmäinen työntekijä, joka painotti naisten ja tyttöjen huomioon ottamista seurakuntatyössä. Hän oli käynnistämässä 1940-luvulla maakunnallisia kristillisiä teinikokouksia ja leiririppikoulujen pitoa. Myöhemmin Kilpeläinen kehitti kirkon sairaalasielunhoitoa ja työnohjausta. [2]
Kilpeläinen opiskeli 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja aloitti sen pohjalta lähimmäislähtöisen sielunhoitotyön.[2] Hän toimi Hesperian sairaalassa sairaalateologina, ja kehitti siellä Suomeen sopivaa potilaskeskeistä sielunhoitoa. Kehittämäänsä menetelmää hän esitteli monissa teoksissaan, esimerkiksi kirjassa Osaammeko kuunnella ja auttaa.[1]. Hän oli tuottelias ja luettu kirjailija, ja levitti kirjojensa kautta työmenetelmiään. Eläkevuosinaan hän siirsi kirjojensa painopisteen kuoleman kohtaamiseen, mutta kirjoitti myös elämäkerrallisia ja muistitietoon pohjautuvia teoksia.[2]
Teoksia
Kirkkopolkuja kivimuurien keskellä. WSOY 1944.
Kisulan lapset. Kuvitus Asmo Alho. Kirjapaja 1945. (2. uud. painos 1986, 5. painos 2008.)
Kun se parasta on ollut...: Kuvia arkisen matkan varrelta. Kirjapaja 1945.
↑ abKilpeläinen, Irja hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
↑ abcKolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 5. Viisisataa pienoiselämäkertaa, s. 137–138. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1846-0
Kirjallisuutta
Karvonen, Keijo: Julistajasta kuuntelijaksi: Irja Kilpeläinen suomalaisen sairaalasielunhoidon uudistajana 1960–1969. (Diss) Helsingin yliopisto, 2021. ISBN 978-952-67348-4-2Teoksen verkkoversio.
Koskenvesa, Esko: ”Kilpeläinen, Irja (1911–1999)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 147–148. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0Teoksen verkkoversio.