Ensimmäinen iranilainen elokuva kuvattiin vuonna 1900 Oostendessa, Belgiassa, kun hovivalokuvaaja Mirza Ebrahim Khan Akkasbashi tallensi šaahi Mozaffar ad-Din Shah Qajarin vierailua juhlistavaa kukkaparaatia.^[1] Useimmat vuosisadan alun elokuvat olivat Šaahin tilaamia dokumenttielokuvia,^[2] joita esitettiin kuninkaallisessa palatsissa ja arvohenkilöiden kotona, esimerkiksi häätilaisuuksissa ja ympärileikkausseremonioiden yhteydessä.^[1] Elokuvat käsittelivät erityisesti hallitsijaperheeseen liittyviä uutis- ja ajankohtaisaiheita sekä merkkitapahtumia. Akkasbashi kuvasi muun muassa uskonnollisia juhlia ja kuninkaallisen eläintarhan leijonia.^[1]

Roomalaiskatoliset lähetystyöntekijät järjestivät Tabrizissa Iranin ensimmäisen julkisen elokuvaesityksen vuonna 1900. Kaupallisen elokuvateatteritoiminnan aloitti Ebrahim Khan Sahhafbashi-e Tehrani, joka aluksi esitti Euroopasta tuotuja elokuvia antiikkiliikkeensä takapihalla ja marras-joulukuussa 1904 perusti lyhytikäiseksi jääneen elokuvateatterin Teheraniin.^[1]

1900-luvun alkuvuosikymmeninä Iraniin perustettiin useita kaupallisia elokuvateattereita.^[2] Elokuvat pysyivät kuitenkin yläluokan viihteenä. Yhtenä syynä siihen oli, että maassa tuotetut elokuvat olivat lähinnä hallitsijaperhettä käsitteleviä dokumenttielokuvia. Toisena syynä oli, että maassa ei ollut elokuvalaboratorioita ja näyttelijä- ja muuta alan koulutusta, mikä vaikeutti maan oman elokuvatuotannon aloittamista. Lisäksi lukutaidottomuus oli yleistä, elokuvien ajateltiin johtavaan moraalittomuuteen ja uskonnolliset syyt rajoittivat naisten näyttelemistä ja elokuvissakäymistä.^[1] Dokumenttielokuvien lisäksi teattereissa esitettiin ulkomaalaisia elokuvia farsiksi tekstitettyinä.^[2]

Iranin ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva oli Mumbaissa, Intiassa kuvattu Abi va Rabi, joka valmistui 1930.^[2] Sen ohjasi armenialaissyntyinen Avanes Ohanian.^[1] Ensimmäinen äänielokuva, Ardeshir Iranin^[1] ohjaama Dokhtare Lor, valmistui kaksi vuotta myöhemmin. Myös se kuvattiin Mumbaissa.^[2]

Omia elokuvastudioita Iraniin alettiin perustaa 1940-luvulla. Useimmat ajan elokuvat pohjautuivat kansantarustoon, johtuen toisen maailmansodan aiheuttamasta sensuurista kaikkia taidemuotoja kohtaan. Seuraavalla vuosikymmenellä elokuvissa näkyivät voimakkaasti länsimaiset vaikutteet ja elokuvatuotannon pääpaino oli kaupallisuudella. Maassa tuotettiin muun muassa komedioita ja toimintaelokuvia, kuten Mehdi Rais Firuzin ohjaama Velgard vuodelta 1950.^[2]

Valtio otti elokuvatuotannon haltuunsa 1960-luvulla ja iranilaisten elokuvien suosio laski alle länsimaisten elokuvien. Iranilaisen elokuvan uuden aallon katsotaan alkaneen vuodesta 1969, jolloin valmistuivat Masoud Kimiain ohjaama Qeysar ja Dariush Mehrjuin ohjaama Lehmä. Uusi aalto vaikutti elokuviin merkittävästi aina 1970-luvun lopun vallankumoukseen saakka.^[2]

Vallankumouksen aikana elokuvat nähtiin länsimaisena tuotteina ja lopulta elokuvat kiellettiin ja useita elokuvateattereita poltettiin. Monet elokuvantekijät poistuivat maasta. Elokuvatuotanto alkoi uudestaan 1980-luvun alussa voimakkaan sensuurin alaisena. Islamilaiseen oppiin perustuva sensuuri kielsi naisten osallistumisen elokuvantekoon näyttelijöinä tai ohjaajina. Aikaisemmin yleiset rakkauselokuvat tulivat kielletyksi vuonna 1983 voimaan tulleiden määräysten jälkeen. Määräyksiä kevennettiin myöhemmin ja naiset pystyivät palaamaan elokuviin 1987. Vastakkaista sukupuolta olevat näyttelijät eivät kuitenkaan saaneet elokuvissa koskettaa toisiaan, elleivät he olleet todellisessa elämässä sukulaisia. Näihin aikoihin esille nousseita naisohjaajia ovat muun muassa Rakhshan Bani-E'temad ja Puran Derakhshandeh.^[2]

Irakin ja Iranin välisen sodan päättyminen vuonna 1988 ja Khomeinin kuolema 1989 vapauttivat Iranin ilmapiiriä ja vuonna 1997 tapahtunut Mohammad Khatamin valinta presidentiksi toi elokuvantekijöille lisää toimintavapautta. Iranilaisia elokuvia esitettiin ulkomailla ja useat elokuvat saivat kansainvälisiä elokuvapalkintoja. Jafar Panahin ohjaama Valkoinen ilmapallo (Badkonake sefid) palkittiin 1995 Cannesin elokuvajuhlilla parhaana esikoisohjauksena ja kaksi vuotta myöhemmin Abbas Kiarostamin Kirsikan maku sai Cannesissa Kultaisen palmun.^[2]

Useimmat ajan elokuvista olivat Iranin valtion rahoittamia, mutta siitä huolimatta useat niistä joutuivat kotimaassaan esityskieltoon. Monet sallitut elokuvat käsittelivät vallankumousta, mutta usein verhotusti, kuten Mohsen Makhmalbafin ohjaama Nun va Goldoon,^[2] joka on tositapahtumiin pohjautuva kuvaus siitä, kuinka Makhmalbaf kohtaa poliisin, jota on nuoruudessaan puukottanut.^[3]

Monet elokuvaohjaajat olivat tukeneet vallankumousta, toivoen uuden hallinnon tuovan lisää taiteellista ja taloudellista vapautta. Kuitenkin vallankumoukseen jälkeen elokuvantekijöiden laitteistot takavarikoitiin ja elokuvien käsikirjoitukset, näyttelijä- ja muut henkilövalinnat, ja valmiit elokuvat joutuivat sensuurilautakunnan tarkastettavaksi hyväksyntää varten. Monet ohjaajat muuttivat tekemään elokuvia ulkomaille ja maahan jääneet siirtyivät tekemään lasten- ja seikkailuelokuvia. Maassa oli pula elokuvateattereista, koska niitä oli vallankumouksen aikana poltettu ja valtion talous ja Yhdysvaltain Iranille asettama taloussaarto vaikeuttivat uusien rakentamista. Myöhemmin Teheraniin ja muihin suurin kaupunkeihin on rakennettu useita elokuvateattereita, mutta maaseudulla ne ovat harvinaisempia.^[2]