Inkojen arkkitehtuuri on merkittävin esikolumbiaanisista arkkitehtuurin tyyleistä koko Etelä-Amerikan alueella. Arkkitehtoninen perintö on alkujaan lähtöisin intiaanikaupunki Tiwanakusta, joka perustettiin toisella vuosisadalla eaa. nykypäivän Boliviassa. Vaikka moniin inkojen muuraustaidonnäytteisiin on myöhemmin yhdistetty Espanjan siirtomaa-ajan tyylisiä rakenteita, on Inkavaltakunnan pääkaupungissa Cuscossa yhä useita hienoja esimerkkejä inkojen arkkitehtuurista. Yksi jäljellä olevista rakennelmista on pyhä Machu Picchu, joka sijaitsee Andien harjanteella Cuscon luoteispuolella. Muita merkittäviä kohteita ovat Saksaywamanin sitadelli ja inkakaupunki Ollantaytambo. Inkat kehittivät myös laajan tieverkoston, joka kattoi laajan alueen Etelä-Amerikan länsiosista.

Inkojen rakennukset oli tehty yhteenmuuratuista luonnonkivistä tai osittain työstetyistä lohkareista. Myös kiviperustoille muuratut savitiilirakennukset olivat melko yleisiä.^[1] Rakennuksiin käytetty materiaali riippui kulloisestakin asuinympäristöstä. Rannikolla esimerkiksi käytettiin paljon isoja, suorakaiteen muotoisia savitiiliä, kun taas Andien vuoristolla luonnonkivet olivat suosittu materiaali.^[2] Yleisin muoto rakennuksissa oli yksinkertainen suorakaide, eikä tämän tyyppisissä taloissa ollut lainkaan sisäseiniä. Puupaalutetun katon päällinen oli punottu heinästä.^[3] Perusrakenteen lisäksi oli muitakin variaatioita, kuten harjakattoisia taloja, joiden huoneet oli osittain avoseinäisiä tai pitkittäin seinällä jaettuja.^[4] Suorakaiteen muotoisia rakennuksia käytettiin varsin erilaisiin toimintoihin, aina vaatimattomista taloista palatseihin ja temppeleihin.^[5] Valtakunnan syrjäisemmiltä alueilta on löydetty myös muutamia kaarevaseinäisiä rakennuksia.^[6]

Kaksikerroksiset rakennukset olivat harvinaisia. Jos sellainen rakennettiin, sisäänkäynti toiseen kerrokseen tapahtui yleensä ulkopuolelta tikkaiden tai korkeammalla olevan maanpinnan kautta - sisätiloissa ei käytetty portaita.^[7] Seinien aukot, kuten ovet, säilytystiloina käytetyt syvennykset ja ikkunat olivat usein puolisuunnikkaan muotoisia, ja ne saattoivat olla sijoitettu koristeellisesti linjaan.^[8] Muunlainen rakennusten ehostus oli niukkaa. Osa seinistä oli maalattu tai koristeltu metallisilla laatoilla. Toisinaan seinistä on löydetty pieniä kaiverrettuja eläimiä tai geometrisiä kuvioita.^[9]

Yleisin yhteisasumismuoto inkojen arkkitehtuurissa oli kancha, jossa suorakulmaisen "aitauksen" sisällä oli vähintään kolme suorakaiteen muotoista rakennusta, jotka oli sijoitettu symmetrisesti keskellä olevan pihan ympärille.^[10] Kancha-yksiköt palvelivat useissa eri käyttötarkoituksissa. Ne muodostivat yleisen asutuksen perustan, johon kuuluivat sekä asuintalot että temppelit ja palatsit. Lisäksi useampia kanchoja saatettiin rakentaa yhteen uusien asuinalueiden muodostamiseksi.^[11] Todisteita tämän rakennustyylin merkittävyydestä on edelleen näkyvissä inkojen pääkaupungissa Cuscossa, jonka keskusta itsessään on yksi suuri kancha. Alueeseen kuuluu Qurikanchan aurinkotemppeli ja muita inkapalatseja.^[12] Parhaiten säilyneitä esimerkkejä kanchatyylisestä rakentamisesta on Urubambajoen varrella olevassa inkojen aikanaan asuttamasta Ollantaytambon kaupungissa.^[13]

Inkojen arkkitehtuuri on laajalti tunnettu omintakeisesta rakennustyylistä, jossa tarkasti muotoillut kivet on muurattu tiiviisti yhteen ilman laastia.^[14] Maineesta huolimatta suurin osa rakennuksista oli tehty kuitenkin luonnonkivistä ja savitiilistä mutalaastia apuna käyttäen.^[15] 1940-luvulla yhdysvaltalainen arkeologi John H. Rowe luokitteli inkojen hienostuneen muuraustyylin kahteen tyyppiin: säännölliseen, jossa käytettiin suorakaiteen muotoisia kiviä, ja monikulmaiseen, joka koostui eri muotoisista kivistä.^[16] Neljäkymmentä vuotta myöhemmin perulainen arkkitehti Santiago Agurto perusti neljä alatyyppiä jakamalla Rowen tyypit uudelleen:^[17]

1. Solumainen rakenne, monikulmaisten kivien muuraus (ei laastia): pienet lohkareet
2. Massiivinen rakenne, monikulmaisten kivien muuraus (ei laastia): erittäin suuret kivet
3. Suorakulmaisten kivien muuraus (mutalaasti): kiviä ei ole aseteltu suoraan linjaan keskenään
4. Suorakulmaisten kivien muuraus (mutalaasti): kivet on aseteltu tasaisiin vaakariveihin

Kahta ensimmäistä tyyppiä käytettiin tärkeisiin rakennuksiin ja ulkoseiniin, kun taas kaksi viimeistä tyyliä oli käytössä enimmäkseen pengerviljelmiä tukevissa seinissä ja jokiin tehdyissä kanavissa.^[18]

Inkat rakensivat kaupunkinsa paikallisista materiaaleista, yleensä kalkkikivestä tai graniitista. Kivien leikkaamiseen ja muotoiluun käytettiin kivi-, pronssi- tai kuparityökaluja, ja yleensä kivet lohkottiin luonnollisia murtumalinjoja pitkin. Inkoilla ei ollut käytössä pyörää, joten kiviä kuljetettiin pyörittämällä maata pitkin ja puuparrujen avulla. Tämä on vaatinut suurta mieslukumäärää ja äärimmäisen hyvää fyysistä kuntoa työläisiltä.

Yleensä inka-rakennusten seinät olivat hieman sisäänpäin kallellaan ja niiden nurkat oli pyöristetty. Tämä yhdessä muurauksen perusteellisuuden kanssa aiheutti sen, että rakennuksista tuli seismisesti kestäviä. Pienen tai keskisuuren maanjäristyksen aikana muuraus pysyi vakaana ja liikkumatta. Voimakkaan järistyksen sattuessa kivenlohkareet alkoivat "tanssia" ja siirtyivät hieman paikoiltaan, mutta järistyksen loppuessa palasivat taas takaisin alkuperäiseen asentoonsa.

Toinen rakennusmenetelmä oli "muotoiltujen kivien" arkkitehtuuri (pillow-faced architecture). Rakennuksiin käytettiin poltettuja savitiiliä, mutalaastia sekä hiottuja ja savella päällystettyjä kiviä. Tiilistä ja kivistä muurattiin mutalaastin avulla palapelimäisiä kokonaisuuksia. Muotoiltujen kivien arkkitehtuuria käytettiin tavallisesti vain temppeleissä ja kuninkaallisissa paikoissa, kuten Machu Picchussa.

Tunnetuin näyte inkojen arkkitehtuurista lienee epäsuotuisten vuoristoseutujen muokkaus maatalouteen. Rakentamalla alueelle pengerviljelmiä saatiin kaikki hyöty irti viljelypinta-alasta. Pengertämällä luotiin tasainen kasvupinta, ja samalla vankka rakennusmetodi suojasi kaupunkien keskustoja maanvyöryiltä ja eroosiolta. Pengerrykset on rakennettu kaivamalla käsin alempaa maastosta rikasta maaperää ja tuomalla sitä ylemmäs vuorenrinteille. Seinät on tuettu taidokkaasti kivimuurauksella. Pengerviljelmät mahdollistivat ruuan ylituotannon, mikä ei muuten olisi ollut mahdollista yli kolmen kilometrin korkeudessa. Machu Picchun muurarit tekivät nämä pengerjärjestelmät niin taidokkaasti, että ne olivat ennallaan vielä vuonna 1912, jolloin yhdysvaltalainen tutkimusmatkailija, Hiram Bingham löysi paikan uudelleen virallisesti (yksittäisiä matkailijoita oli tiettävästi käynyt Machu Picchussa jo 1800-luvulla). Osa inkojen rakentamista pengerviljelmistä on paikallisten asukkaiden käytössä edelleen.

Inkoilla oli laaja tieverkosto. Ylempi päätie risteili korkealla Cordilleran rinteillä pohjoisesta etelään, ja toinen alempana kulkenut tie kattoi rannikon tasankoalueen pituussuunnassa. Lyhyemmät tieosuudet yhdistivät nämä kaksi päätietä toisiinsa useissa kohdissa. Kronikoitsija ja inka-kulttuurintutkija Pedro Cieza de Leónin mukaan maasto oli erittäin vaikuttavaa ja jopa pelottavaa. Tiejärjestelmä kulki läpi syvien laaksojen ja yli korkeiden huippujen, halki vuorten lumikinosten ja soisten rämemaiden. Välillä reitti poikkesi vuolaasti virtaavien jokien liukkaille kiville. Paikoin tiet risteilivät tasaisina ja kuin asfaltoituina, kiveykset huolellisesti aseteltuna. Vuorijonojen päällä kulku taas muuttui vaikeaksi, ja reitti oli paikoin hakattu läpi kivilohkareiden. Kaikkialla tiet kuitenkin pidettiin siisteinä, ja tieverkostoa huollettiin ahkerasti. Sen varrella sijaitsi useita majapaikkoja, varastorakennuksia, aurinkotemppeleitä ja viestiasemia, joten tiet olivat kovassa käytössä.

Auttaakseen matkailijoita sekä kulkevia valtionmiehiä inkat rakensivat teiden varsille erityisiä majataloja, tamboja, joissa chaskit ja retkeläiset saivat levähtää yön yli, valmistaa aterian ja ruokkia laamansa.

Inkojen riippusillat oli pääosin rakennettu heinästä. Erilaisia heiniä punottiin köysiksi, joista sidottiin kapeita mutta matkantekoa huomattavasti helpottavia siltarakenteita. Ilman siltoja jokien ylitys jalan olisi ollut mahdotonta. Jos yksikin inkojen rakentamista sadoista silloista oli poissa käytöstä rikkoutumisen takia, ei muukaan tieverkosto toiminut tehokkaasti. Onneksi paikalla kuitenkin oli jatkuvasti työvoimaa, joten vioittuneet sillat korjattiin nopeasti.

• Inkavaltakunnan tieverkosto
• Riippusilta
• Muuraus

• Vergara, Teresa. “Arte y Cultura del Tahuantinsuyo”. Historia del Peru. Editorial Lexus, 2000. ISBN 9972-625-35-4 (espanjaksi)
• Agurto, Santiago. Estudios acerca de la construcción, arquitectura y planeamiento incas. Lima: Cámara Peruana de la Construcción, 1987. (espanjaksi)
• Gasparini, Graziano and Margolies, Luize. Inca architecture. Bloomington: Indiana University Press, 1980. ISBN 0-253-30443-1 (englanniksi)
• Hyslop, John. Inka settlement planning. Austin: University of Texas Press, 1990. ISBN 0-292-73852-8 (englanniksi)
• Kendall, Ann. Aspects of inca architecture: description, function and chronology. Oxford: British Archaeological Reports, 1985. (englanniksi)
• Protzen, Jean-Pierre. Inca architecture and construction at Ollantaytambo. New York: Oxford University Press, 1993. (englanniksi)
• Rowe, John. An introduction to the archaeology of Cuzco. Cambridge: Harvard University, 1944. (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Inkojen arkkitehtuuri.

• Peru Cultural Society - Inca Architecture (englanniksi)
• Witnessing the In-visibility of Inca Architecture - University of Minnesota Press (englanniksi)