Konetyyppi oli edeltäjäänsä verrattuna voimakkaampi (koneteho 1 470 kW,[1] 2 000 hv), hieman pienempi (lyhyempi ja siipiväliltään kapeampi, mutta hiukan painavampi) ja nopeampi (550 km/hm; Il-2 400 km/hm).[1][2] Lisäksi panssarointi ja aseistus olivat vahvempia ja käsiteltävyys parempi kuin Il-2:ssa. Neuvostoliiton liittolaisvaltiot käyttivät tyyppiä pitkään, jopa 60-luvulle saakka ja Kiinassa vieläkin pidempään. Konetta valmistettiin yhteensä 4 966 kappaletta,[3][1] joista monet jo toisen maailmansodan kuluessa.
Koneen ensilento tapahtui ja sarjatuotanto alkoi vuonna 1944.[1] Koneen kehittämispäätös oli tehty jo 1942 – siis varsin pian Il-2:n tuotannon aloittamisen jälkeen. lähde?
Il-10:n aseistus saattoi käsittää joko neljä 23 mm tai kaksi 37 mm tykkiä siivissä ja kaksi 7,62 mm konekiväärejä.[1] Taka-ampumossa oli joko 12,7 mm konekivääri tai 20 mm tykki.[1] Pommeja tyyppi saattoi kuljettaa 600 kiloa.[1] Rakettien käyttö siipiripustimista laukaistuna oli sekin mahdollista, kuten Il-2:lla. lähde?
Tšekkoslovakialainen lentokonevalmistaja Avia valmisti tyyppiä mallinimellä B-33. Se kärsi ilmeisesti laatuongelmista, ainakin vientiin tarkoitettujen koneiden suhteen. Joitain näistä ei hyväksytty operatiiviseen käyttöön. lähde?
Iljušin Il-10:n Nato-raportointinimi oli Beast (suom. Peto). B-alkukirjain (bomber) viittasi ilmeisesti pommittajakonetyyppiin, ei maataistelukoneeseen (engl.Ground attack). lähde?
