Hannes Hakkarainen Helsingin Voimailijoiden asussa.
Reino Johannes ”Hannes” Hakkarainen (23. lokakuuta1908Juankoski[1]– 4. kesäkuuta1931Helsinki[2]) oli suomalainen nyrkkeilijä. Nuorena kuollut Hakkarainen oli yksi 1920-luvun lopun lahjakkaimpia suomalaisnyrkkeilijöitä, jonka odotettiin nousevan myös kansainväliselle huipulle. Lyhyeksi jääneen uransa aikana hän ehti ottelemaan kerran myös ammattilaisena Yhdysvalloissa. Hakkarainen oli yksi niin sanotuista ”loikkareista”, jotka 1920–1930-lukujen aikana vaihtoivat Työväen Urheiluliiton seuran porvarillisen Suomen Valtakunnan Urheiluliiton seuraan. TUL:n ja SVUL:n urheilijat eivät tuolloin kilpailleet lainkaan keskenään ja esimerkiksi Suomen olympiaedustajina oli vain SVUL:n urheilijoita.
Hakkarainen voitti huhtikuussa 1926 TUL:n mestaruuden 61 kg:n sarjassa vain 17-vuotiaana. Pian Vaasassa järjestettyjen kilpailujen jälkeen hän kuitenkin erosi seurastaan Helsingin Jyrystä ja lähti ulkomaille ammattilaiseksi. Ammattilaisura jäi ilmeisesti vain yhden ottelun mittaiseksi Hakkaraisen palatessa nopeasti kotimaahansa Pohjois-Amerikasta.[3] Hän oli Jonni Hellströmin ja John Hoffmanin ohella Suomen ensimmäisiä ammattinyrkkelijöitä.[4] Aikakauden amatöörisääntöjen vuoksi ammattilaisuus aiheutti kilpailukiellon, johon Hakkarainen TUL:n liittotoimikunnalle syyskuussa 1927 lähettämässään kirjelmässä pyysi lievennystä. Liittotoimikunta päättikin purkaa kilpailukiellon, muttei silti vielä lokakuussa valinnut häntä TUL:n joukkueeseen Neuvostoliittoon suuntautuneelle kilpailumatkalle.[5][6]
Kilpailukieltonsa päättymisen jälkeen Hakkarainen jatkoi uraansa menestyksekkäästi ja vuonna 1928 Työväen Urheilulehti kutsui häntä jo Suomen parhaaksi nyrkkelijäksi. Hakkarainen oli myös lahjakas kirjoittaja, jonka Yhdysvaltain matkan värikkäitä kertomuksia julkaistiin samassa lehdessä.[3]
Helmikuussa 1929 jyrkän aatteellisena kommunistina tunnettu Hakkarainen siirtyi yllättäen Helsingin Voimailijoihin, joka oli porvarillisen SVUL:n seura. Kommunisteja tarkkaillut Etsivä keskuspoliisi arveli raportissaan syynä olleen TUL:n häneen kohdistamien kurinpitotoimien välttämisen.[3] Lokakuussa 1928 Hakkarainen oli valittu TUL:n Saksaan ja Sveitsiin lähetettävään joukkueeseen,[7] mutta yhtä nyrkkeilijää lukuun ottamatta kaikki kieltäytyivät lähtemästä, koska joukkueenjohtajana oli urheilijoiden inhoama Eero A. Pulli.[8] Lisäksi kiivasluonteinen Hakkarainen oli tapellut kahteen eri otteeseen Viipuriin ja Ouluun suuntautuneiden kilpailumatkojen yhteydessä.[3]
Porvariseuraan siirryttyään Hakkarainen nousi välittömästi Suomen nyrkkeilymaajoukkueeseen ja hänestä odotettiin myös seuraavaa suomalaista nyrkkeilijäsuuruutta.[3] Hakkarainen otteli heti loikkaamisensa jälkeen maaliskuussa 1929 Helsingissä järjestetyissä kansainvälisissä kilpailuissa virolaista olympiaedustajaa Valter Palmia vastaan. Palm tyrmäsi Hakkaraisen kolme sekuntia ennen ottelun päättymistä, mutta kehui häntä lähes vuoden 1928 olympialaisissa viidenneksi sijoittuneen Jonni Hellströmin tasoiseksi nyrkkeilijäksi. Hakkarainen itse selitteli tyrmäystään harjoituksen puutteella.[9] Seuraavana keväänä Hakkarainen osallistui Helsingissä pidettyihin SM-kilpailuihin ja voitti ainoaksi jääneen Suomen mestaruutensa 72,5 kg:n sarjassa.[10]
Kuolema
Hakkarainen asui viimeiset elinvuotensa Kallion kaupunginosan Fleminginkatu 16:ssa sijaitsevassa vuokratalossa,[11] ja työskenteli liikeapulaisena. Kesäkuussa 1931 Hakkarainen ampui naisystäväänsä Hakaniemenrannassa sijainneessa asunnossa, jonka jälkeen hän surmasi itsensä toisella laukauksella. Luoti lävisti naisen posken, mutta hän jäi henkiin. Pariskunta oli riidellyt Hakkaraisen alkoholinkäytöstä.[12] Hän oli luonteeltaan arvaamaton ja lyhytjännitteinen, mutta itsemurha oli silti Hakkaraisen tunteneille yllätys.[3] Esimerkiksi tunnettu urheilutoimittaja Eino Soinio kertoi jutelleensa hänen kanssaan ”iloisia poikapuheita” vain muutamaa päivää aikaisemmin.[13]
Syrjäläinen, Antti: Miksi siksi loikkariksi? Huippu-urheilijoiden loikkaukset TUL:sta SVUL:oon 1919–1939. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2008. ISBN 978-952-219-137-3Teoksen verkkoversio.
↑Toppari, Kirsti: Helsingin korttelit kertovat Osa 63 : Romu-Lindströmin vuokrakasarmi. Helsingin Sanomat, 3.1.1983, s. 18. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 7.3.2018.
