François (Ngarta) Tombalbaye (15. kesäkuuta1918 − 13. huhtikuuta1975) oli Tšadin ensimmäinen presidentti. Hän johti maan itsenäisyyteen 11. elokuuta 1960, ja hänet surmattiin vallankaappauksessa 13. huhtikuuta 1975.
Tombalbaye syntyi Ranskan Tšadin eteläosassa Bessadan kylässä lähellä Koumaran kaupunkia. Hän oli etniseltä taustaltaan sara. Hänen isänsä oli varakas kauppias, joten perhe pystyi maksamaan Tombalbayeen koulutuksen. Hän kävi ensin paikallista protestanttisten lähetyssaarnaajien ylläpitämää koulua ja jatkoi sitten opintoja Brazzavillessa, silloisen Ranskan Keski-Afrikan pääkaupungissa. Tombalbayeesta tuli opettaja, joka opetti protestanttisten lähetyssaarnaajien kouluissa Sarhissa, N’Djamenassa, Koumrassa ja Kyabéssa.[1]
Vuonna 1946 Tšadista oli tullut Ranskan alusmaa ja tšadilaisista Ranskan kansalaisia. Maalla oli oma paikallinen parlamentti, jonka valta oli rajattua. Paikallisia alettiin kouluttaa hallintotehtäviin vasta 1955. Maata hallitseva puolue oli Union Démocratique Tchadienne (UDT), jota hallitsivat eurooppalaiset ja Ranskan intressit. Sitä vastustamaan perustettiin Parti Progressiste Tchadien (PPT), jonka paikallisen alajaoston Tombalbaye perusti vuonna 1946 Sarhissa.[2] Ranskalainen hallinto erotti Tombalbayeen opettajan työstä poliittisen aktivismin vuoksi vuonna 1949 ja hän hankki elantonsa tiilikauppiaana.[1]
Nousu valtaan ja Tšadin itsenäistyminen
Tombalbaye jatkoi poliittista toimintaansa ja johti PPT:n sanomalehteä AEF Nouvellea, jonka ranskalainen hallinto kielsi. Vuonna 1952 hänet valittiin paikallishallintoon ja 1957 Ranskan Keski-Afrikan parlamenttiin. Vuonna 1957 PPT-puolueen perustaja Gabriel Lisette menetti valtansa ja Tombalbaye miehitti puolueen johtovirat omilla tukijoillaan Sarhin alueelta.[1]
Tšad julistautui autonomiseksi 1957 Ranskan kolmannen tasavallan kriisin myötä. Vuonna 1959 maassa oli neljä hallitusta, joista viimeisen pääministeriksi tuli Tombalbaye. Hänen valtaannousuaan on nimitetty ”sähkösanomakaappaukseksi”. Entinen pääministeri Gabriel Lisette oli vierailulla Israelissa, kun Tombalbaye lähetti hänelle sähkösanoman, jossa Lisetteä kiellettiin palaamasta Tšadiin. Yritykset yhdistää Tšad kolmen muun entisen siirtomaan kanssa epäonnistuivat ja maa itsenäistyi 11. elokuuta 1960. Syntyneeseen uuteen valtioon jäi Ranskan hallinnon jäljiltä syviä jakolinjoja. Kolonialistinen hallinto ei ollut pyrkinyt luomaan yhtenäistä tšadilaista identiteettiä. Sen hallinto oli ollut tärkein maata koossapitävä voima.[2]
Kohti yksinvaltiutta
Itsenäistynyttä Tšadia johti Tombalbaye, joka osoitti taipumuksensa itsevaltiuteen. Vuonna 1962 maassa otettiin käyttöön yksipuoluejärjestelmä huolimatta maan pohjoisosan edustajien vastalauseista. Pohjoisen poliitikkoja pidätettiin, etenkin syyskuun 1963 Fort-Lamyn ja Salamatin mellakoiden jälkeen. Tombalbaye hajotti kansalliskokouksen. Kesäkuussa 1964 koottu uusi parlamentti antoi Tombalbayelle oikeuden nimittää kaikki hallitsevan puolueen PPT:n eli käytännössä Tšadin johtajat. Tombalbaye perusti erikoistuomioistuimen, joka antoi hänen poliittisille vastustajilleen vankilatuomioita.[3] Maata hallitsivat käytännössä Tombalbayeen nimittämät sarat.[2]
Ranskalaisia viranomaisia korvattiin valtionhallinnossa ja ranskalaisten joukkojen tilalle perustettiin Tšadin kansallinen armeija. Vuonna 1964 määrättiin ylimääräinen vero ”kansallisen lainan” varjolla. Eräillä paikoilla veroa kerättiin kolme kertaa määrätty summa. Pohjoisessa kasvoi epäluulo uutta hallintoa kohtaan. Suurin osa koulutetusta ja ranskaa puhuvasta väestöstä ja siten uudesta eliitistä tuli maan eteläosasta. Uusi hallinto oli ranskalaisiin verrattuna kokematonta ja korruptio näytti hallitsemattomalta.[3]
Ensimmäiset kapinaliikkeet
François Tombalbaye ja Israelin pääministeri Levi Eshkol Israelissa 30. syyskuuta 1965.
Ensimmäinen merkittävä kapina syttyi 1965 pääasiassa paikallishallinnon kelvottomuuden vuoksi. Maan keskiosan mustat muslimit nousivat veronkeräykseen lähetettyjä virkamiehiä ja sotilaita vastaan. Hallituksen joukot tulittivat mellakoitsijoita Mangalinessa.Vuonna 1966 perustettiin organisoitunut vastarintajärjestö Front Nationale de Liberation du Tchad (FROLINAT). Sen pääsihteeri Ibrahima Abatcha muutti Pohjois-Koreassa koulutettuine joukkoineen talonpoikaiskapinan vallankumousliikkeeksi. FROLINATin johtajia koulutettiin myös Libyassa. Abatcha kuitenkin kuoli taistelussa hallituksen joukkojen kanssa ja liike hajosi.[2]
Tombalbayen uudistustoimet pysähtyivät äkillisesti elokuussa 1971, kun hän väitti kukistaneensa Libyan Gaddafin tukeman kapinan. Hän katkaisi suhteet Libyaan ja antoi Gaddafin vastustajien perustaa leirinsä Tšadiin. Vastineeksi Gaddafi tunnusti Tombalbayea vastaan taistelleen FROLINATin ja antoi sille julkisesti luvan perustaa tukikohtansa Libyaan. Kesäkuussa 1972 Tšadin viranomaiset vangitsivat Libyassa koulutetun sabotööriryhmän, joka salakuljetti räjähteitä ja aseita Tšadin pääkaupunkiin. Seurauksena Tombalbaye pidätti noin tuhat epäiltyä ”valtion vihollista”.[3] Parantaakseen suhteita arabimaihin Tombalbaye katkaisi syyskuussa 1972 suhteet Israeliin. Hän solmi samana vuonna liittosopimuksen Libyan kanssa ja sai lainaa arabimailta. Tšad erosi myös ranskankielisten maiden OCAMM-järjestöstä.[1]
Afrikkalaistamiskampanja
1970-luvun alussa Tombalbaye seurasi Mobutu Sese Sekon esimerkkiä ja aloitti ”authenticité”-kampanja, jolla Tšad pyrittiin afrikkalaistamaan. Maan pääkaupunki Fort-Lamy nimettiin uudelleen N'Djamenaksi, Fort-Archambault Sarhiksi ja Tombalbaye itse otti etunimen Ngarta. Myös virkamiehet määrättiin käyttämään alkuperäisnimiä. Tombalbaye hylkäsi kristinuskon. Ranskalaisia lähetyssaarnaajia karkotettiin maasta ja Tšadin kristinuskon johtohahmoja vangittiin ja teloitettiin.[1]
Tombalbayen afrikkalaistamispolitiikkaan kuuluivat myös sara-kansan yondo-riitit, jotka määrättiin pakollisiksi kaikille 16–60-vuotialle saroille ja ei-muslimeille, jotka pyrkivät valtion virkoihin. Niihin kuului viikkojen selviytyminen luonnon armoilla erämaassa ja kivulias fyysinen ja henkinen kidutus. Vastustajat pitivät riittejä ei-kristillisinä, eivätkä ne olleet edes koko sara-kansalle tuttuja, vaan olivat lähtöisin vain yhdeltä sarojen aliheimolta. Etenkin kaupunkilaiset ja nuoret vastustivat riittejä.[2][3]
Vastarinta Tombalbayeaa kohtaan vahvistuu
Tombalbayen vastustus kasvoi pitkin 1970-lukua, eikä se rajoittunut pelkästään kapinallisryhmiin. 1970-luvulla Tšadissa oli vakavia kuivuusjaksoja ja nälänhätää. Tombalbayen hallinto ei auttanut tšadilaisia. Kun hallitusta vastaan taistelleet sissijoukot etenivät maan sisäosiin Tombalbaye haki syyllisiä omasta johdostaan ja teloitti useita PPT-puolueen ja armeijan johtajia.[1] Ranskalaiset neuvonantajat huomasivat jo 1970-luvun alussa armeijan piirissä vastarintaa. Heidän neuvojensa mukaan armeijan komentaja otettiin mukaan puoluejohtoon. Tombalbaye pidätti kesäkuussa 1973 armeijan komentajan Félix Malloumin koska luultavasti epäili tämän pitävän yhteyttä kapinallisjohtaja Hissène Habréen.[2] Saman kohtalon kokivat PPT:n naisten siiven puheenjohtaja ja useat etelän poliitikot. Heitä syytettiin eläinten uhraamisesta. Tombalbaye hajotti PPT-puolueen ja korvasi sen uudella MNRCS-puolueella.[3] Epäluulo armeijaan näkyi eri tavoilla, kuten joidenkin yksikköjen suosimisena. Tombalbaye palkkasi marokkolaisia henkilökohtaiseen vartiostoonsa. Vaikka armeija olikin isompi kuin gendarmerie, kansalliskaarti ja paimentolaiskaarti (Garde Nationale et Nomade) kasvoivat sitä suuremmaksi.[2]
Kuolema
Maaliskuussa 1975 Tombalbaye määräsi lisää pidätyksiä asevoimissa. Armeija oli kuitenkin saanut tarpeekseen. 13. huhtikuuta 1975 kenraali Félix Malloumin johtamat kapinalliset surmasivat Tombalbayen ja hautasivat tämän salassa.[1]
Lähteet
↑ abcdefgAkyeampong, Emmanuel Kwaku., Gates, Henry Louis, Jr.: Dictionary of African biography, s. 46–48. Oxford: Oxford University Press, 2012. 706025122 Virhe: Virheellinen ISBN-tunnisteTeoksen verkkoversio (viitattu 6.10.2020).
.png){kind=small}
