Finnegans Wake on James Joycen viimeinen romaani, ja se julkaistiin 1939. Joyce kirjoitti romaaniaan 17 vuotta, ja työtä vaikeutti näön heikkeneminen. Yli 600-sivuisessa romaanissa on kehämäinen rakenne: sen alkulause on romaanin päättävän virkkeen jälkimmäinen lause. Se heijastelee Joycen kehämäistä historiankäsitystä, johon hän oli saanut idean italialaiselta filosofilta Giambattista Vicolta (1668–1744).[1]
Finnegans Wake on Joycen kokeellisin työ. Hän käyttää romaanissa yli 60:tä kieltä, ja kieli saattaa vaihtua saman sanankin sisällä. Romaanin kieli sisältää lukuisia sanauudennoksia ja sanataskuja, ja Joyce oli ottanut vaikutteita muun muassa Lewis Carrollin runosta "Pekoraali"[2] sekä irlantilaisesta ja norjalaisesta tarustosta. Romaanin juoni perustuu uneen, henkilöhahmot yhtyvät ja jakautuvat, eikä kirjassa ole selvää tila- ja aikakäsitystä.[3] Penguin Booksin vuoden 1999 painoksen esipuheessa John Bishop kuvaa romaania: "Ei ole yksimielisyyttä, mistä Finnegans Wake kertoo vai 'kertooko' se mistään tai onko se edes 'luettavissa' missään sanan tavanomaisessa merkityksessä".[4] Samuel Beckett on sanonut, että Finnegans Wake ei ole romaani jostain vaan tuo jokin itse eikä sitä voi lukea vaan se pitää katsella ja kuunnella.[5] Romaanista on kuitenkin tehty vuonna 1966 Yhdysvalloissa pitkä elokuva Passages from James Joyce's Finnegans Wake, jonka on ohjannut Mary Ellen Bute[6].
Lähteet
Kirjallisuutta
- Sutinen,Ville-Juhani (toim.): Mitä Finnegans Wake tarkoittaa? Turku: Tampere: Savukeidas, 2013. ISBN 978-952-268-091-4
