Evelyn M. Witkin (alk. Evelyn Maisel; 9. maaliskuuta 1921 New York, Yhdysvallat – 8. heinäkuuta 2023[1]) oli yhdysvaltalainen geneetikko, joka tutki uransa aikana erityisesti kolibakteereja ja UV-säteilyn vaikutusta niihin. Witkin havaitsi UV-säteilyn aiheuttavan mutaatioita, mutta hän löysi myös soluista tavan vastata näihin mutaatioihin.
Nuoruus ja opiskelu
Evelyn Maisel syntyi 1921 New Yorkissa. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa ensin Manhattanilla ja myöhemmin Queensissa. Hän osoitti jo hyvin nuorena akateemista lahjakkuutta, ja hän aloitti high schoolissa 12-vuotiaana ja New Yorkin yliopistossa 16-vuotiaana.[2][3]
Maisel suoritti 1941 alemman korkeakoulututkinnon, mutta hän vaihtoi jatko-opiskeluja varten Columbian yliopistoon. Maisel päätti jättää New Yorkin yliopiston, koska hänet erotettiin määräaikaisesti hänen protestoituaan sitä, että NYU hyväksyi urheilutapahtumissa etelävaltioiden yliopistojen harjoittavan rotuerottelun.[2]
Maisel valmistui Columbian yliopistosta maisteriksi 1943. Hän meni samana vuonna naimisiin psykologi Herman Witkinin kanssa. He saivat liitostansa kaksi lasta.[2]
Ura
Evelyn Witkin jäi Columbian yliopistoon tekemään väitöstutkimustansa. Hän työskenteli siellä ukrainalaissyntyisen geneetikko Theodosius Dobzhanskyn laboratoriossa. Tämä tunnettiin Drosophila-kärpästen genetiikasta ja evoluutiosta tehdyistä tutkimuksista.[2]
Witkin sai 1943 tehtäväkseen olla mukana Salvador Lurian ja Max Delbrückin tutkimuksessa, jossa löydettiin ensimmäiset todisteet bakteerien geenimutaatioista. Witkin innostui työstä ja päätti viettää seuraavan kesän Cold Spring Harborin laboratoriossa. Hän tutki siellä Milislav Demerecin alaisuudessa bakteerien genetiikkaa. Hän aiheutti ultraviolettisäteilyllä mutaatioita kolibakteereihin ja sai ensimmäisen kerran aikaan UV-säteilylle vastuskykyisiä kolibakteereita.[2]
Witkin palasi 1944 Cold Spring Harboriin viimeistelemään väitöstyönsä, koska Dobzhanskyn laboratoriossa ei ollut tarvittavia välineitä. Hän havaitsi, että UV-säteily teki kolibakteerien soluista venyneitä ja rihmamaisia ja esti niitä näin jakautumasta. Witkin valmistui tohtoriksi 1947. Postdoc-tutkimusta hän teki American Cancer Societyssä.[2]
Witkin palasi 1949 Cold Sprint Harboriin tutkimaan bakteerigenetiikkaa, ja vuonna 1955 hänestä tuli New Yorkin osavaltionyliopiston Downstate Medical Centerin tutkija. Hän huomasi 1960-luvun alussa, että kolibakteerien mutageneesi voidaan kääntää. Hän ehdotti 1967, että entsyymien toiminnan estyminen pysäyttää solunjakautumisen UV-säteilyn vaikuttamissa soluissa. Jos entsyymit toimisivat normaalisti, jakautumisessa syntyisi mutaatioita.[2]
Postdoc-tutkija Miroslav Radman ehdotti 1971 Witkinille, että UV-säteily aiheuttaa niin sanotun SOS-vasteen ja sitä kautta nopeutetun korjausprosessin. Witkin oli alkujaan skeptinen Radmanin ehdotukselle, mutta hän alkoi tutkia sitä. Witkin ja Radmin kokosivat 1975 tieteilijäryhmän Floridaan, missä he tutkivat säteilyn vaikutusta bakteereihin. Tapaamisen jälkeen kaikki olivat yksimielisiä SOS-vasteen vaikutuksesta.[4]
Witkin oli vuodet 1971–1991 Rutgersin yliopiston professorina, ja vuodet 1983–1991 hän johti Waksman-insituutin laboratoriota. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1992.[5]
Tunnustukset ja merkitys
Witkinin tutkimukset ovat auttaneet tutkijoita ymmärtämään solujen tapoja selviytyä sekä sitä, miten bakteerit vastaavat esimerkiksi UV-säteilyyn ja antibiootteihin. Muut tutkijat ovat selvittäneet Witkinin työn pohjalta aitotumaisten solujen tapoja vastata DNA-vaurioihin.[2]
Witkin sai 2015 Albert Lasker -palkinnon lääketieteellisestä perustutkimustyöstä. Hän jakoi palkinnon Stephen Elledgen kanssa, joka oli tutkinut nisäkässolujen vastausta DNA-vaurioihin. Witkin sai uransa aikana myös National Medal of Science (2002), ja hänet valittiin 1977 Yhdysvaltain kansalliseen tiedeakatemiaan ja 1978 American Academy of Arts and Sciencesiin.[2]
Lähteet
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Muut | |
|---|
.jpg)
