Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Comancherianin valtaville tarunhohteisille lakeuksille, joihin kuuluu Staked Plains eli Llano Estacado. Kuvauspaikka oli kuitenkin Monument Valley.
Eräät kriitikot ovat esittäneet, että Etsijöiden innoittajana olisi ollut comanche-soturien vuonna 1836 tekemä yhdeksänvuotiaan Cynthia Ann Parkerin kaappaus perheen kotiin Fort Parkeriin Texasiin tehdyn yllätyshyökkäyksen yhteydessä.[5] Cynthia Ann Parker asui comanchien kanssa 24 vuotta, avioitui sotapäällikön kanssa ja sai kolme lasta, mutta Texas Rangers vapautti hänet vastoin hänen tahtoaan. Cynthia Annin eno James W. Parker kulutti suuren osan elämäänsä ja omaisuuttaan pakonomaiseen sisarentyttärensä etsintään samalla tavalla kuin Ethan Edwards tekee elokuvassa. Sitä paitsi Cynthia Annin vapauttaminen Texas Rangerin hyökkäyksen yhteydessä, joka tunnetaan nimellä Pease Riverin taistelu, muistuttaa Debbie Edwardsin pelastamista, kun Texas Rangers hyökkää Scarin ('Arpi') kylään.
Parkerin tarina on vain yksi niistä 1800-luvun Teksasissa tehdyistä tosielämän 64 lapsikaappaustapauksesta, joita kirjailija Alan Le May tutki tehdessään elokuvan pohjana olleen romaaninsa taustatöitä. Lisäksi hänen säilyneet tutkimusmuistiinpanonsa osoittavat, että kadonnutta tyttöä etsimään lähtevät hahmot pohjautuvat afroamerikkalaiseen vaununajajaan Brit Johnsoniin, joka maksoi vuonna 1865 comancheille lunnaat kaapatusta vaimostaan ja lapsistaan.[6] Hän teki myöhemmin ainakin kolme matkaa intiaanien asuinalueille ja Kansasiin etsimään toista kaapattua tyttöä Millie Durgania (tai Durkin). Kiowat surmasivat Johnsonin 1871.[7]
Merkille pantavaa on vuonna 1868 julkaistussa Indian Peace Commissionin raportissa vuonna 1866 kerrottu hyökkäys teksasilaisen karjatilallisen James Boxin kimppuun:
»Todiste vakuuttaa meidät siitä, että lokakuusta 1865 alkaen kiowat, comanchet ja apachet ovat noudattaneet varsin hyvin niitä sopimusehtoja, joihin he silloin Little Arkansasin suulla selvästi suostuivat. Ainoa räikeä rikkomus, jonka saatoimme havaita, oli James Boxin surmaaminen ja hänen perheensä kaappaaminen Länsi-Texasissa noin 15. elokuuta 1866. Teon selitykseksi esitettiin, että hyökkäys texasilaisten kimppuun ei heidän mielestään ollut Yhdysvaltojen kanssa tehdyn sopimuksen rikkomus, että koska olimme itse olleet sodassa texasilaisia vastaan, emme paheksuisi heidänkään tekoaan.[8]»
Elokuvan tarinan lähetessä loppua Debbien halu lähteä Martyn kanssa Scarin luota poikkeaa merkittävästi historiallisista esikuvista. Todellisuudessa yli vuoden comanchien luona asuneet kaapatut lapset assimiloituivat yleensä hyvin voimakkaasti eivätkä halunneet pois tästä perheestään. Ilmiö muistuttaa jossain määrin Tukholma-syndroomaa, paitsi että entisten kaapattujen kiintymys intiaaniystäviään kohtaan ja heidän kulttuurinsa noudattaminen säilyi pitkään vielä sen jälkeen, kun heidät oli palautettu perheidensä luokse. Elokuvan päätös poikkeaa Le Mayn romaanista, jossa Debbie, comanche-nimeltään ”Kuivaheinähiuksinen”, pakenee sekä valkoisten että intiaanien luota. Marty löytää Debbien monen päivän kuluttua eräällä etsintäretkellään, kun tämä oli menettänyt uupumuksesta tajuntansa.
Elokuvassa Scarin comancheja kutsutaan nimellä nawyecka. Tavallisemmin tästä comanche-heimon alaryhmästä, jossa Cynthia Ann Parker asui, käytetään nimeä nokoni tai nocona. Eräät elokuvakriitikot ovat arvelleet, että sen comanche-kylään tehdyn ratsuväen hyökkäyksen historiallinen esikuva, jossa Look kuoli ja comancheja vietiin vangiksi kasarmialueelle, olisi ollut tunnettu Washita Riverin taistelu 27. marraskuuta 1868, kun everstiluutnantti George Armstrong Custerin 7. ratsuväki hyökkäsi Black Kettlen cheyenneleiriin Washita Riverille lähelle nykyistä Oklahoman Cheyenneä. Tapaus muistuttaa myös vuonna 1872 Red Riverin pohjoishaaralla sattunutta taistelua, jossa 4. ratsuväki vangitsi 124 comanchenaista ja -lasta ja vei heidät vangiksi Fort Conchoon.
Kriittisiä tulkintoja
Juoni
Elokuvan juonta kuljettaa Waynen esittämän Ethanin ja hänen veljensä vaimon Marthan välinen joidenkin kriitikoiden siinä näkemä lausumaton rakkaus ja Ethanin halu kostaa Marthan puolesta.
Monet kriitikot väittävät, että Ethan Edwards rakastaa veljensä vaimoa Marthaa. Elokuvan dramatiikan suhteen se on toki päähenkilön käyttäytymisen voimakkain selittäjä. Tämän juonen pohjavirran säpsähdyttävin osa on, että dialogissa ei ole sanaakaan, joka viittaisi Ethanin ja Marthan keskinäisiin tunteisiin, huolimatta sen juonen kannalta keskeistä merkitystä. Kaikki viittaukset suhteeseen ovat visuaalisia.[9][10][11]
Teemat
Ford pyrki tässä elokuvassa käsittelemään rasismia ja Amerikan alkuperäisasukkaiden kansanmurhaa koskevia kysymyksiä. Elokuva ei tietenkään siinä mielessä ole ensimmäinen, mutta sen ankara suhtautuminen rasismiin oli häkellyttävä (etenkin myöhempien sukupolvien mielestä). Ford lähtee rasismin käsittelyssä liikkeelle sankarinsa rasismista, ja juuri tämän päähenkilön avoin vihamielisyys alkuperäisasukkaita kohtaan on lähtökohtana elokuvan näkemykselle rasismista selityksenä intiaanien kansanmurhalle. Roger Ebert sanoo: "Elokuvassa – – Ford mielestäni yritti, tosin vajavaisesti, jopa arkaillen, kuvata rasismia, joka oikeuttaa kansanmurhan."[12] Ford kuitenkin näyttää useissa kohtauksissa, että Ethanin rasistinen viha intiaaneja kohtaan johtuu pääasiassa näiden julmuuksista. Niinpä hänen vaikuttimenaan on pikemminkin pakonomainen tarve kostaa kuin perustelematon rasismi. Kun Ethan vihdoin kohtaa Scarin, Ford osoittaa, että myös Scarin julmuuden taustalla on kostonhalu (”Valkoiset tappoivat kaksi poikaani. Otan kumpaakin poikaa kohti monta... päänahkaa.”).[13]
Natalie Wood Debbien roolissa.
Elokuvan läpäisee myös rotusekoituksen teema. Ethan toistaa useaan kertaan, että hän tappaa veljentyttären mieluummin kuin antaisi tämän elää yhdessä ”inkkarin” kanssa. Hän sanoo, että ”elämä comanchen kanssa ei ole oikeata elämää”. Elokuvan miellyttäviin hahmoihin kuuluva Vera Milesin esittämä hahmo Laurie sanoo Martinille, kun tämä selittää, että hänen on suojeltava adoptiosisartaan, että ”Ethan ampuu luodin sen päähän. Martha takuulla haluaa hänen tekevän sen”. Tämä tunteenpurkaus tekee selväksi, että miellyttävimpänäkin pidetyt hahmot olivat läpikotaisin rasismin ja rotusekoituksen pelon leimaamia.[13]Cosmopolitanissa vuonna 1964 julkaistussa haastattelussa Ford sanoi:
»Syytöksessä, että intiaaneja ei ole Lännessä kuvattu oikein tai oikeudenmukaisesti, on jotakin perää, mutta toisaalta syytös on ollut karkea yleistys ja usein epäoikeudenmukainen. Intiaanit eivät toivottaneet valkoihoisia tervetulleeksi eivätkä valkoiset olleet diplomaattisia. Jos valkoiset ovat kohdelleet heitä epäoikeudenmukaisesti elokuvissa, samoin tapahtui ikävä kyllä todellisuudessakin. Lännessä oli paljon rotuennakkoluuloja.[13]»
Yhdysvaltojen Kongressin kirjasto arvioi Etsijät vuonna 1989 ”kulttuurisesti, historiallisesti ja esteettisesti merkittäväksi”, ja se valittiin säilytettäväksi National Film Registryssa.[14] Yhdysvaltalaisen American Film Institute vuoden 2007 luettelossa parhaista elokuvista Etsijät oli 12. sijalla. Vuonna 2008 American Film Institute nimesi Etsijät parhaaksi yhdysvaltalaiseksi lännenelokuvaksi.[15]American Film Institute (AFI) nimesi sen 2008 yhdeksi merkittävimmistä yhdysvaltalaisista lännenelokuvista. Lisäksi se on 12. sijalla AFIn vuonna 2007 valitsemista sadasta parhaasta yhdysvaltalaisesta elokuvasta.[16]Etsijät on usein mainittu ehdokkaaksi valittaessa elokuvahistoria parhaina pidettyjä elokuvia, muun muassa englantilaisen elokuvalehden Sight & Soundin kyselyissä. Vuonna 1972 Etsijät äänestettiin 18. sijalle, vuonna 1992 viidennelle sijalle. Vuonna 2002 se oli sijalla 11. Vuonna 2012 se oli seitsemäntenä.[17] Myös Cahiers du cinéma on nostanut elokuvan korkealle, sijalle 10, laatimassaan kaikkien aikojen sadan parhaan elokuvan luettelossa.[18] Vuonna 1979 kolmekymmentä suomalaista elokuva-arvostelijaa ja -asiantuntijaa äänesti kaikkien aikojen sadasta merkittävimmästä elokuvasta, ja Etsijät oli mukana heistä kahdentoista listalla[19].
Etsijät on vaikuttanut moniin elokuviin. Valmistellessaan Arabian Lawrencea (1962) David Lean katsoi elokuvan yhä uudestaan saadakseen apua siihen, miten maisemaa pitää kuvata. Ethan Edwardsin astuminen kuvaan Etsijöissä laajan preeria poikki on selvästi antanut vaikutteita siihen, miten Sherif Ali kulkee aavikon poikki Arabian Lawrencessa. Sam Peckinpah viittasi joukkomurhan jälkiselvittelyyn ja hautajaiskohtaukseen lännenelokuvassaan Major Dundee (1965). Martin Scorsesen elokuvassa Kuka kolkuttaa ovelleni on pitkä kohtaus, jossa kaksi päähenkilö keskustelee Etsijöistä. Sergio Leone mainitsi Etsijät yhdeksi suosikkielokuvistaan ja viittaa siihen elokuvan Huuliharppukostaja keskeisessä kohtauksessa (1968). Samanlaisessa kohtauksessa siihen on viitattu myös Bollywood-elokuvassa Sholay. Tähtien sodassaLuke Skywalkerin talon polttamisessa on visuaalisia ja kerronnallisia yhtäläisyyksiä talon polttamiseen Etsijöissä. Myös kuvan rajaus laukauksissa läpi aukon suusta, jossa R2-D2 piileskelee, kun Obi-Wan Kenobi katoaa, on täysin samanlainen kuin rajaus Ethan Edwardsin kohdatessa uudestaan veljentyttärensä Debbien. Toinen suora lainaus on elokuvassa Star Wars: Episodi II – Kloonien hyökkäys kohtauksessa, jossa Anakin Skywalker lähestyy Tusken Raiderin asujaimistoa pelastaakseen äitinsä. Kohtaus on rajattu täsmälleen samalla tavalla kuin Ethan Edwards, kun hän katselee comancheleiriä ennen kuin pelastaa Debbien.
John Wayne iskusana elokuvassa, lause ”That'll be the day” (suomennoksessa ”Sen päivän kun näkisi”), sai Buddy Hollyn kirjoittamaan saman nimisen menestyslaulun ”That'll Be The Day”. Elokuvan mukaan sai nimen brittiläinen yhtye The Searchers.[20][21]
Korealaisen ohjaajan Chan-wook Parkin elokuvan Oldboy ääniraidalla on kappaleita, jotka on nimetty tunnettujen lännenelokuvien ja film noir -elokuvien mukaan. Yksi kappaleista on tämän elokuvan kunniaksi nimeltään ”The Searchers”.
↑Dan Schneider: DVD Review: The Searchers. Blogcritics. 7.5.2007. Arkistoitu 22.10.2008. (englanniksi) Blogcritics.orgin sivulla on tästä esimerkki. John Milius sanoo tuotantoa käsittelevässä dokumentissa samaa, joskin elokuvahistorioitsija Edward Buscombe toteaa teoksessa The Searchers (BFI, London, 2000, s. 71), että Milius ”ei esitä minkäänlaista todistetta tälle väitteelle.”
↑”Brit Johnson, The Real Searcher”, American History magazine, June 2007, p. 64; "Search for The Searchers", Wild West -lehti, huhtikuu 2009, s. 53.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)