Ekstremofiili on eliö, joka joko sietää erilaisia ääriolosuhteita tai jopa vaatii niitä elääkseen. On tärkeää huomata, että ääriolosuhteet määritellään tässä ihmiskeskeisesti. Organismin itsensä kannalta sen elinympäristön olosuhteet ovat tietenkin täysin normaaleja.
Ekstremofiileihin kuuluu kaikkien kolmen elämänalueen jäseniä eli bakteereja, arkeoneja ja eukaryootteja. Suurin osa ekstremofiileistä on arkeoneja.[1] Ekstremofiili termiä ja arkeonia käytetään joskus toistensa synonyymeinä. Tämä voi johtaa harhaan, koska monet bakteerit sekä eukaryootit, kuten hiivat, sienet, alkueläimet ja levät, voivat olla ekstremofiilejä.[1][2] Bakteereista parhaiten äärimmäisiin olosuhteisin sopeutuneita ovat sinilevät, joita kasvaa Etelämatereella jäässä sekä kuumissa lähteissä. Niitä voi kasvaa myös suolajärvissä ja emäksisissä järvissä. Ne myös sietävät suuria metallipitoisuuksia, kserofiilisiä olosuhteita eli vähäistä veden saatavuutta. Niitä esiintyy kuitenkin harvoin happamissa ympäristöissä, joiden pH-arvot ovat alle 5–6.[1]
Äärimmäisten elinolosuhteiden tutkimuksesta on tullut yksi tärkeimpiä astrobiologian osa-alueita. Ekstremofiilien ja niiden ekosysteemien biologian ymmärtäminen mahdollistaa hypoteesien kehittämisen siitä millaisissa olosuhteissa voi elämää syntyä muualla maailmankaikkeudessa. Ekstremofiilejä voidaan pitää malliorganismeina tutkittaessa mahdollisen maapallon ulkopuolisen elämän olosuhteita.[1]
Ekstremofiilityyppejä
Ekstremofiilit voidaan jakaa moneen eri luokkaan sen mukaan, millaisissa äärioloissa ne elävät. Monet ekstremofiilit kuuluvat useampaan kuin yhteen luokkaan. Esimerkiksi syvällä meren pohjassa elävät eliöt ovat sekä psykrofiilejä että barofiilejä.
Asidofiili: eliö, jonka elinympäristö hapan, pH on 3 tai alle.
Rikki- ja metaaniaineenvaihdunta muistuttavat toisiaan. Rauta-aineenvaihdunta saattaa selittää varhaiset rautapitoiset kerrostumat, jotka ovat muodostuneet noin 3,8 miljardia vuotta sitten.[5]
Lähteet
Maczulak, Anne; Esipuhe: Ruskin, Robert H.: ”extremophile”, Encyclopedia of microbiology, s. 284–290. New York, NY: Sheridan Books, 2011. ISBN 978-0-8160-7364-1Teoksen verkkoversio Viitattu 4.10.2019. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
Viitteet
↑ abcdRampelotto, Pabulo Henrique: Extremophiles and Extreme Environments. Life, 2013.8.7, 3. vsk, nro 3, s. 482–485. MDPI. doi:10.3390/life3030482Artikkelin verkkoversio. Viitattu 4.10.2019. (englanniksi)
↑Lederberg, Joshua (toim.); Cavicchioli, R. & Thomas, T: ”Extremophiles”, Encyclopedia of Microbiology, Vol. 2, D–K, s. 317–337. San Diego: Academic Press, 2000. ISBN 978-0-12-226802-1(englanniksi)