Arabit olivat jo 700-luvun alussa valloittaneet alueita Induksen suulta. Myöhemmin turkinsukuiset muslimit työntyivät syvemmälle Intiaan ja seldzukkipäällikköMuhammad Ghurin valloitti 1100-luvun lopussa läntisen Pohjois-Intian. Hänen kenraalinsa, orjataustainen mamelukkiQutb-ud-din Aybak julistautui sulttaaniksi ja perusti Delhin sulttaanikunnan 1206. Sen valta keskittyi varuskuntakaupunkeihin ja talous perustui verojenkeruuseen ja ryöstösaaliin kokoamiseen.[1] Sulttaanikunnan hallinto nojautui alempiin yhteiskuntaluokkiin sekä orjiin, joita käytettiin korkeissakin asemissa hallinnossa ja armeijassa. Myös myöhemmät sulttaanikunnat turvautuivat samaan keinoon, jonka avulla pyrittiin lisäämään hallinnon vakautta.[1]
Sulttaanikunnan pohjalta alkoi kehittyä erityinen intialainen islam, mutta hindulaisuus ei kadonnut sen rinnalta. Timur Lenk hävitti sulttaanikuntaa vuonna 1398 aiheuttaen hajaannusta. Vuosina 1350–1550 sulttaanikunta oli vajonnut taantumaan.[1] 1400-luvun lopulla Lodi-dynastia nosti Delhin uudelleen Pohjois-Intian hallitsevaksi voimaksi. Valtakunnan hävitti lopullisesti Mogulivaltakunnan perustajaBabur vuonna 1526.
Intiassa asuu nykyään maailman toiseksi suurin muslimiväestö, 172 miljoonaa vuonna 2016, mutta se on silti vain 15% Intian koko väkiluvusta.[2]
Lähteet
Kumar, Sunil: Delhi sultanate. Teoksessa:; Böwering, Gerhard (toim.) The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 127–128. Princeton University Press, 2013.
Parpola, Asko, toim.: Intian kulttuuri. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-18365-6