Cloughin pelaajaura alkoi hänen kotikaupungissaan Middlesbrough FC:ssä ja päättyi Sunderlandissa loukkaantumiseen 27-vuotiaana. Clough ei voittanut palkintoja pelaajaurallaan, mutta hän oli erittäin tehokas hyökkääjä ja teki 251 maalia 274 liigaottelussa. Englannin maajoukkueeseen Clough valittiin kahdesti. Loukkaantumisen jälkeen Clough ryhtyi valmentajaksi ja voitti useita liigamestaruuksia Derbyssä ja Nottigham Forestissa, jonka hän luotsasi myös kahteen Euroopan cupin mestaruuteen 1979 ja 1980.
Valmentajana Clough oli värikäs persoona. Hänen johtamistapansa oli yksinvaltainen, ja hän piti tiukkaa kuria.[1] Hän oli tunnettu myös suuresta egostaan ja räiskyvistä lausunnoistaan.[2]
Cloughin pelaajaura käynnistyi Middlesbrough'n paikallisseuroissa, joissa hän loisti hyökkääjänä. Hän liittyi Middlesbrough FC:hen marraskuussa 1951 amatöörinä ja teki ammattilaissopimuksen puoli vuotta myöhemmin. Aikuisten edustusjoukkueessa hän teki debyyttinsä kuitenkin vasta kaksivuotisen pakollisen asevelvollisuutensa jälkeen vuonna 1955. Cloughista tuli vakiokokoonpanon pelaaja kaudella 1956–1957, josta lähtien hän iski maaleja noin yhden maalin keskiarvolla ottelua kohti. Middlesbrough pelasi 2. divisioonassa, Englannin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla, koko Cloughin uran ajan. Hän ei itse ollut tyytyväinen seuran menestykseen ja lopulta hän päätti vaihtaa seuraa. Heinäkuussa 1961 Clough siirtyi toiseen 2. divisioonan joukkueeseen, Sunderlandiin, jolla hän katsoi olevan paremmat mahdollisuudet nousta pääsarjaan.[3][4]
Ensimmäisellä kaudellaan Sunderlandissa Clough jatkoi tehokasta viimeistelyään, mutta nousu jäi silti niukasti haaveeksi. Toisella kaudella maalintekotahti jatkui samana, mutta joulukuussa 1962 pelatussa ottelussa Burya vastaan Clough törmäsi maalivahti Chris Harkeriin. Cloghin polven nivelsiteet vaurioituivat törmäyksessä pahoin ja hän oli kentiltä pois 18 kuukautta. Clough teki paluun kuntoutuksen jälkeen, mutta jalka ei kestänyt pelaamista ja hän joutui lopettamaan uransa kolmen ottelun jälkeen. Nuo kolme ottelua jäivät Cloughin ainoiksi pääsarjatasolla, sillä Sunderland oli noussut hänen loukkaantumisensa aikana.[3][4]
Huolimatta valtavista maalimääristään Clough esiintyi vain kahdesti Englannin maajoukkueessa. Hän ei vakuuttanut kummassakaan 1959 pelatussa ottelussa eikä onnistunut syrjäyttämään maajoukkueen vakiokeskushyökkääjiä Bobby Charltonia ja Jimmy Greavesia.[5]
Ura valmentajana
Brian Cloughin patsas Middlesbrough'ssa
Valmentajauran alkuvuodet
Loukkaantumiseensa turhautuneella Cloughilla ei ollut mitään koulutusta, joten hänen oli helpointa jäädä jalkapallon pariin. Clough aloitti Sunderlandin nuorisojoukkueen valmentajana, ja huomattuaan pitävänsä valmentamisesta hän siirtyi lokakuussa 1965 Hartlepools Unitedin päävalmentajaksi. Apuvalmentajaksi hän sai Middlesbrough'n vuosilta tutun Peter Taylorin, josta tuli hänen pitkäaikainen avustajansa myöhempinäkin vuosina. Kaksikko onnistui kunnostamaan liigan pohjalla, 4. divisioonassa, rämpivästä seurasta menestyvän. Clough luotsasi sen ensimmäisellä täydellä kaudella kahdeksanneksi, ja Cloughin lähdettyä kesällä 1967 Derbyyn seura onnistui nousemaan ensimmäistä kertaa historiassaan.[6][3]
Mestariksi Derbyssä
2. divisioonassa pelannut Derby tarjosi Cloughille ja hänen mukanaan tulleelle Taylorille uusia haasteita. Ensimmäinen kausi ei vielä tuonut menestystä, mutta onnistuneet pelaajahankinnat kuten Roy McFarland ja Cloughin valmennus johdattivat Derbyn 2. divisioonan mestariksi kaudella 1968–1969. Nousua seuranneella kaudella Derby sijoittui heti neljänneksi, mutta ei päässyt Euroopan kentille talousepäselvyyksien vuoksi.[7]
Kaudella 1971–1972 Clough johti Derbyn sen historian ensimmäiseen liigamestaruuteen. Mestaruus avasi Derbylle ovet Euroopan cupiin, jossa se taisteli itsensä aina välieriin asti. Välierässä Derby hävisi Juventukselle yhteismaalein 3–1 – Cloughin mielestä lahjotun tuomarin avulla.[7] Menestyksestä huolimatta Clough ja Taylor erosivat lokakuussa 1973 kannattajien suureksi yllätykseksi. Seurajohdon ja Cloughin välit olivat olleet kireät jo pidemmän aikaa ja lopulta ne tulehtuivat eroamispisteeseen. Seuran kannattajat protestoivat ja pelaajat uhkasivat lakolla, mutta eropäätös piti.[3]
Brighton ja Leeds United
Clough ja Taylor siirtyivät pääsarjatason menestyksen jälkeen yllättäen 3. divisioonanBrighton & Hove Albioniin. Kaksikko ei kuitenkaan saavuttanut menestystä ja puolen vuoden jälkeen Clough lähti seurasta.[5]
Kesällä 1974 hän aloitti päävalmentajana Leeds Unitedissa, jonka edellinen valmentaja, Don Revie, oli siirtynyt Englannin maajoukkueen peräsimeen. Taylor ei tällä kertaa seurannut Cloughia. Siirtoa pidettiin yllättävänä, sillä Clough oli Derby-vuosinaan haukkunut julkisuudessa voimakkaasti Leedsin pelitapaa ja kannattajien palvomaa Revietä. Clough aloitti muun muassa ensimmäisen puheensa edellisellä kaudella mestaruuden voittaneille Leedsin pelaajille sanoin "Hyvät herrat, ensimmäinen asia, jonka voitte tehdä minulle, on heittää mitalinne ja pyttynne roskiin, sillä ette ole koskaan voittaneet mitään reilusti. Olette tehneet sen huijaamalla."[5] Yhteenotot pelaajien ja kannattajien kanssa sekä surkeasti alkanut kausi johtivat lopulta Cloughin lähtöön vain 44 päivän jälkeen.[3]
David Peace on kirjoittanut Cloughin 44 päivästä romaanin The Damned Utd, joka julkaistiin 2006.[8] Kirjasta tehtiin myös vuonna 2009 julkaistu elokuva The Damned United, jossa Cloughia näytteli Michael Sheen.[9]
Nottingham Forest
Tammikuussa 1975 Clough siirtyi Nottingham Forestiin, joka oli silloin 2. divisioonan peräpäässä. Hän hankki sinne aiemmilta vuosilta tuttuja pelaajia kuten John McGovernin ja John O'Haren. Myös Taylor palasi hänen apuvalmentajaksi kesällä 1976. Yhteen palannut kaksikko muokkasi Forestista voittavan joukkueen, joka nousi kauden 1976–1977 päätteeksi pääsarjatasolle.[3]
Nousukauden jälkeen Clough haki Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi, mutta maan jalkapalloliitto valitsi mieluummin Ron Greenwoodin ja teki Cloughista nuorisomaajoukkueen valmentajan. Cloughin kiistanalaista persoonaa ja suorasukaisia mielipiteitä on pidetty syynä siihen ettei häntä valittu tehtävään.[1][3] Forestin voittokulku jatkui Cloughin johdolla heti nousun jälkeen aina mestaruuteen asti. Kauden aikana Forest teki uuden ennätyksen pelaamalla 42 perättäistä tappiotonta ottelua. Ennätys kesti lähes 30 vuotta kunnes Arsenal rikkoi sen 2004.[2]
Kaudella 1978–1979 menestys jatkoi vieläkin suurempana. Euroopan cupissa Forest eteni finaaliin, jossa vastaan asettui ruotsalainen Malmö FF. Nottingham kaatoi Malmön Trevor Francisin maalilla lukemin 1-0. Forest voitti kaudella myös liigacupin ja sijoittui toiseksi sarjassa.[3]
Kaudella 1979–1980 Forest onnistui puolustamaan Euroopan cupin voittoaan menestyksekkäästi, kun se kaatoi finaalissa Hamburger SV:nJohn Robertsonin maalilla. Tämän jälkeen Forest taantui eikä Clough pystynyt enää voittamaan mestaruutta. Taylor lähti seurasta 1982 ja päätyi lopulta Derbyn päävalmentajaksi. Hän nappasi Derbyyn Forestin tähtipelaajan, John Robertsonin, keskustelematta Cloughin kanssa, minkä jälkeen he riitautuivat pahoin eivätkä olleet enää puheväleissä. Taylor kuoli 1990 eivätkä he koskaan sopineet riitaansa. Clough pystyi vielä voittamaan liigacupin kahdesti vuosina 1989 ja 1990, mutta hän 18 vuoden mittainen ura Forestissa päättyi putoamiseen Valioliigasta kauden 1992–1993 päätteeksi.[3][4]
Forestin jätettyään Clough ei enää palannut jalkapallon pariin. Hän oli juonut paljon jo pitkään ja oli eläkkeelle jäädessään alkoholisoitunut.[1]
Cloughia syytettiin lahjusten ottamisesta pian hänen valmennusuransa päättymisen jälkeen alkaneessa tutkinnassa. Tutkimus käynnistyi 1993, kun Terry Venablesin, Alan Sugarin ja Cloughin toimia tutkittiin erityisesti Teddy Sheringhamin siirron yhteydessä Forestista Tottenhamiin. Venables ja Clough kielsivät syytteet. Cloughin epäiltiin ottaneet lahjuksia myös muiden siirtojen yhteydessä vuosina 1987–1993, mutta lopulta Englannin jalkapalloliitto veti syytteen pois Cloughin sairastelun vuoksi.[10]
Cloughin terveys kärsi juomisesta pahoin ja hänelle tehtiin maksansiirto-operaatio tammikuussa 2003 sen jälkeen kun lääkärit olivat todenneet hänellä olevan vain kaksi kuukautta elinaikaa.[5] Clough menehtyi seuraavan vuoden syyskuussa mahasyöpään.[2]
Clough oli aktiivinen sosialisti ja häntä pyydettiin kahdesti Työväenpuolueen ehdokkaaksi parlamenttiin. Hän kieltäytyi, mutta oli mukana kampanjoimassa puolueen ehdokkaan puolesta.[5]
Clough oli naimisissa Barbara Glasgow'n kanssa vuodesta 1959 lähtien. Pariskunta sai kaksi poikaa ja yhden tyttären. Heidän nuorin poikansa, Nigel Clough, on myös jalkapalloilija ja valmentaja.[5]
Kunnianosoituksia
Clough on edelleen legendan asemassa Derbyssä ja Nottingham Forestissa. Hänen muistotilaisuuteen oli tulossa niin paljon molempien joukkueiden kannattajia, että tilaisuus piti siirtää Derbyn katedraalista Derbyn kotikentälle, Pride Park Stadiumille.[11]
Clough valittiin englantilaisen jalkapalloilun Hall of Fameen sen perustamishetkellä vuonna 2002.[12] Englannin kuningatar nimitti Cloughin vuonna 1991 Brittiläisen imperiumin upseeriksi (OBE). Forestin stadionin, City Groundin, suurin katsomo on nimetty hänen mukaansa,[13] ja NottinghamistaDerbyyn kulkeva osuus A52-tiestä on nimetty Brian Clough Wayksi.[9] Cloughin kotikaupunkiin Middlesbroughiin on pystytetty hän kunniakseen patsas,[14] ja myös Pride Parkille Derbyyn ollaan pystyttämässä Cloughin ja Taylorin patsasta.[15]
Lähteet
Tilastot ja saavutukset
Brian Clough Mirror Football. Viitattu 18.6.2010. (englanniksi)
Viitteet
↑ abcSeiro, Arno: Kovanaama Clough valmensi joukkueitaan tunteella. Helsingin Sanomat, 27.9.2004. HS arkisto (maksullinen).
