Cairoli osallistui vallankumousvuoden 1848 aikana lombardialaisten opiskelijoiden protesteihin Itävaltaa vastaan. Hän kuului 1859–1860 Garibaldin vapaaehtoisiin ja haavoittui Palermon valtauksen yhteydessä.[2] Hän oli vuosina 1860–1864 ja 1867–1870 Italian parlamentin edustajakamarissa Pavian edustajana ja kuului Garibaldin tavoin jyrkkään vasemmistoon.[1] Cairoli valittiin maaliskuussa 1878 edustajakamarin puhemieheksi, mitä hän siirtyi pian pääministeriksi Agostino Depretisin tilalle ja otti samalla itselleen ulkoministerin salkun.[2] Cairoli haavoittui Giovanni Passannanten kuningas Umberto I:tä vastaan tekemässä murhayrityksessä 17. marraskuuta 1878 Napolissa, kun hän yritti suojata kuningasta. Tämä lisäsi hänen suosiotaan, mutta hänen hallituksensa kuitenkin kaatui kuukautta myöhemmin hänen kilpailijoidensa muodostettua liittouman sitä vastaan.[2][1]
Toisen kerran Cairoli toimi pääministerinä heinäkuusta 1879 toukokuuhun 1881.[2] Hänen hallituksensa politiikka oli melko tehotonta ja sitä haittasi Italian vasemmiston eripuraisuus. Cairolin varsinaiseksi kompastuskiveksi muodostui ulkopolitiikka, jossa hänen syytettiin suhtautuvan liian luottavaisesti ja hyväuskoisesti muihin suurvaltoihin.[1]Ranskan toukokuussa 1881 suorittama Tunisian miehitys ja sen pikaisesti sinetöinyt Bardon sopimus tuli Cairolille ikävänä yllätyksenä, sillä hän oli luottanut ranskalaisten lupauksiin. Tunisian yllättävä päätyminen Ranskan protektoraatiksi nostatti Italiassa niin suuren ärtymyksen, että se kaatoi Cairolin hallituksen ja katkaisi hänen poliittisen uransa.[1][2]
Lähteet
↑ abcdeBenedeto Cairoli(englanniksi)Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 26.3.2014.
