Flavius Belisarius
Osa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevaa mosaiikkia, jonka uskotaan esittävän Belisariusta.[1]
Henkilötiedot
Syntynyt	noin 500 Germana tai Germania, Traakia/Illyria
Kuollut	maaliskuu 565 Konstantinopoli[2]
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Itä-Rooma
Palvelusvuodet	527–531, 533–542, 544–549, 559
Taistelut ja sodat	Bysantin–sassanidien sota (527–532), vandaalisota, goottisota (535–554), Bysantin–sassanidien sota (540–562)
Sotilasarvo	dux Mesopotamiae (527–529)[3] magister militum (529–531, 533–542 ja 549–551)[3] Comes sacri stabuli (544–549)[3]
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Flavius Belisarius (kreik. Βελισάριος; noin 500 – maaliskuu 565) oli itäroomalainen sotapäällikkö. Hän oli tärkeässä osassa keisari Justinianus I:n kunnianhimoisessa suunnitelmassa vallata takaisin Länsi-Euroopasta alueet, jotka Rooman valtakunta oli menettänyt sata vuotta aikaisemmin.^[4] Uransa aikana Belisarius taisteli persialaisia vastaan, esti Justinianuksen syöksemisen vallasta, valtasi osia Pohjois-Afrikasta ja Italian, ja kukisti Konstantinopolia uhkaavat hunnit.^[5]

Belisarius mainitaan ensimmäisen kerran upseerina magister militum Justinianuksen henkivartiokaartissa. Justinianuksen noustua keisariksi Belisarius nimitettiin Mesopotamian sotilaskomentajaksi. Itä-Rooman ja sassanidien Persian välisen sodan aikana Belisarius taisteli persialaisia vastaan Armeniassa ja Mesopotamiassa. Vuonna 529 hänet nimitettiin itäisten joukkojen komentajaksi, ja seuraavana vuonna hän kukisti persialaiset Daran taistelussa. Belisarius kärsi kuitenkin 531 tappion Callinicumin taistelussa, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Konstantinopolissa Belisarius kukisti vuonna 532 yhdessä Narseksen ja Munduksen kanssa Nika-kapinan.

Justinianus lähetti vuonna 533 Belisariuksen valtaamaan African provinssia eli nykyisen Tunisian aluetta, jonka vandaalit olivat 400-luvulla vallanneet Roomalta. Sotaretki oli menestyksekäs, ja vandaalit kukistettiin. Vuonna 535 Belisarius lähetettiin Italiaan sotimaan ostrogootteja vastaan. Hän kukisti gootit ja valtasi niemimaan Itä-Roomalle. Sen jälkeen Belisariuksen ja Justinianuksen välit viilenivät. Belisarius johti kuitenkin vielä joukkoja persialaisia vastaan vuosina 541–542 ja gootteja vastaan 540-luvun lopulla.

Belisarius palasi Konstantinopoliin 549, mutta sai 559 kutsun takaisin komentajantehtäviin, sillä hunnit uhkasivat kaupunkia. Vuonna 562 häntä syytettiin maanpetoksesta, ja hän menetti omaisuutensa ja kunnianosoituksensa. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin vapautettiin syytöksistä. Belisarius kuoli 565.

Keskiajalla syntyi legenda, jonka mukaan Justinianus olisi sokaissut Belisariuksen, joka joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä. Belisariuksen elämä on ollut monien romaanien, näytelmien ja maalausten aiheena. Monet nykyajan historioitsijat kutsuvat häntä yhdeksi "viimeisistä roomalaisista".^[5]

Belisarius syntyi Germania- tai Germana-nimisessä kylässä, joka sijaitsi Traakian ja Illyrian rajalla nykyisen Bulgarian länsiosassa. Paikalla on nykyään Sapareva Banjan kylä. Belisarius syntyi vuoden 500 tienoilla, mutta täsmällisempää ajankohtaa ei tiedetä.^[3] Hän syntyi todennäköisesti paikalliseen aristokraattiseen perheeseen ja saattoi olla traakialaista tai kreikkalaista syntyperää.^[5] Äidinkielenään hän puhui latinaa.^[6] Belisarius mainitaan ensimmäisen kerran upseerina magister militum Justinianuksen henkivartiokaartissa.^[7]

Pääartikkeli: Bysantin–sassanidien sota (527–532)

Justinianus lähetti vuonna 527 Belisariuksen ja Sittaan johtamaan armeijaa, joka teki kaksi sotaretkeä Persarmeniaan. Ensimmäinen sotaretki onnistui hyvin, joukot ryöstelivät aluetta ja ottivat paljon vankeja. Toinen sotaretki päättyi kuitenkin tappioon, mutta Justinianus oli kuitenkin tyytyväinen Belisariuksen saavutuksiin, sillä hänen tarkoituksenaan arvellaan olleen pelkkä voimannäyttö persialaisia vastaan.^[3] Keisari Justinus I kuoli 1. elokuuta 527, jonka jälkeen Justinianus nousi yksinvaltiaaksi. Belisariuksen ja Sittaan sotaretket ajoittuivat sitä edeltävään aikaan. Justinianus nimitti Belisariuksen Mesopotamian duxiksi ja tämä sai lainopilliseksi avustajakseen ja sihteerikseen Prokopioksen.^[8][9]

Roomalaiset yrittivät linnoittaa Tanurinin aluetta, joka sijaitsi aavikolla Nisibiksen eteläpuolella, mutta persialaiset toivat armeijansa paikalle ja estivät aikeet. Justinianus käski koota armeijan, johon tuli sotilaita monelta suunnalta, ja mukana olivat Belisarius ja osa hänen joukoistaan. Roomalaiset kärsivät kuitenkin raskaan tappion Tanurinin luona. Belisarius pakeni ratsuväen kanssa Daraan, mutta suurin osa jalkaväestä joutui joko vangiksi tai kaatui. Belisariusta ei kuitenkaan syytetty tappiosta, ja on mahdollista, että syytökset kohdistuivat muihin roomalaisiin komentajiin, jotka hyökkäsivät liian innokkaasti persialaisten asemiin. Prokopios on ilmeisesti sekoittanut Tanurinin taistelun roomalaisten myöhemmin kärsimään tappioon Mindouoksen luona, sillä aikalaishistorioitsijoiden Zakharias Mytileneläisen ja Johannes Malalaksen mukaan taisteluja käytiin itse asiassa kaksi: Tanurinissa ja Minduoksessa.^[9] Zakharias antaa myös ensimmäisen kuvauksen Belisariuksen persoonallisuudesta. Hänen mukaansa Belisarius ei ottanut vastaan lahjuksia, oli lempeä siviileille eikä antanut sotilaidensa vahingoittaa heitä.^[10]

Tämän epäonnistumisen jälkeen Justinianus määräsi Belisariuksen rakennuttamaan linnoituksen Mindouokseen, joka sijaitsi Nisibiksen pohjoispuolella. Persialaiset saapuivat kuitenkin paikalle, ja Melebasonvuorella käytiin taistelu, jonka roomalaiset hävisivät. Tanurinin taistelu käytiin luultavasti joskus vuoden 528 alkupuolella ja Melebasonin taistelu myöhemmin samana vuonna. Seuraavaksi Belisarius mainitaan Lazicaan suuntautuneen sotaretken komentajana. Tieto lienee kuitenkin väärä, sillä esimerkiksi Johannes Malalas mainitsee retken komentajaksi eri henkilön.^[9]

Pääartikkeli: Daran taistelu

Epäonnistumisista huolimatta Justinianus luotti Belisariukseen, jota hän piti kyvykkäänä ja uskollisena komentajana.^[11] Huhtikuussa 529 Justinianus nimitti Belisariuksen itäisten joukkojen komentajaksi, magister militum per Orientemiksi. Belisariuksesta tuli ylipäällikkö persialaisia vastaan käydyssä sodassa^[9], ja hän sai tehtäväkseen valmistella sotaretkeä Persiaan.^[10]

Belisarius eteni Daraan suuren armeijan kanssa ja sai seurakseen magister officiorum Hermogeneen, jonka tuli auttaa Belisariusta joukkojen organisoimisessa. Osapuolet alkoivat nyt neuvotella rauhasta. Sotatoimissa syntyi tauko, jonka Belisarius luultavasti hyödynsi joukkojen kouluttamiseen. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat, sillä persialaiset halusivat Daran kaupungin, joka oli aiheuttanut närkästystä persialaisten parissa siitä lähtien, kun se oli rakennettu keisari Anastasioksen ajalla. Kesäkuussa 530 persialaiset käynnistivät suurhyökkäyksen, jonka painopiste oli Daran alueella. Perozin johtama persialaisten noin 30 000–40 000^[11] miehen armeija leiriytyi Daran lähellä sijaitsevaan Ammodiukseen.^[12] Belisarius ja Hermogenes saivat kuulla persialaisten aikomuksesta vallata Dara ja määräsivät tehtäväksi kaivantoja armeijan suojaksi.^[13] Ensimmäinen taistelupäivä kului joukkojen kahakoidessa ilman suuria ratkaisuja. Seuraavana päivänä Belisarius ja Hermogenes kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa persialaisten komentajan kanssa. Kolmantena päivänä persialaiset saivat vahvistukseksi 10 000 miestä ja päättivät valmistautua taisteluun.^[14] Nähdessään persialaisten etenevän Daraa kohti Belisarius järjesti armeijansa puolustukseen .^[9]

Taistelu alkoi iltapäivällä, kun osapuolet alkoivat ampua nuolia toisiaan kohti. Kun ampumatarvikkeet loppuivat, persialaisten ratsuväki hyökkäsi ja murtautui roomalaisten vasemman siiven läpi. Belisarius oli kuitenkin piilottanut heruliratsuväkensä vasemmalla siivellä olevan mäen taakse, ja ne iskivät nyt persialaisten kimppuun takaa päin. Samaan aikaan roomalaisten hunniratsuväki iski toiselta puolelta persialaisten sivustaan. Persialaisten ratsuväki joutui pakokauhun valtaan ja pakeni jalkaväkensä suojiin. Peroz vahvisti nyt vasemman siiven ratsuväkeään ja lähetti sen roomalaisten oikeaa siipeä vastaan. Belisarius ja Hermogenes kuitenkin huomasivat sen ja vahvistivat oikeaa siipeään. Persialaiset hyökkäsivät roomalaisten oikeaa siipeä vastaan, mutta Belisariuksen hunnit tekivät vastahyökkäyksen, joka jakoi persialaiset kahteen osaan. Prokopioksen mukaan surmansa sai 5 000 persialaista, ja loppu armeija pakeni.^[15] Belisarius ja Hermogenes ryhtyivät nopeasti estämään miehiään ajamasta persialaisia takaa liian pitkälle, sillä nämä olivat tunnettuja kyvystään toipua paostaan ja iskeä takaa-ajajiensa kimppuun. Belisarius ei halunnut hävitä taistelua, jonka hän oli jo voittanut.^[16]

Pääartikkeli: Callinicumin taistelu

Keväällä 531 persialaisten komentaja Azarethes teki arabiliittolaistensa lakhmidien neuvoa noudattaen yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläpuolella, kaukana niiltä alueilta, joihin taistelut olivat ennen keskittyneet.^[15] Prokopioksen mukaan kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun persialaiset olivat hyökänneet tältä suunnalta. Persialaisten armeijaan kuului 15 000 ratsumiestä, mukaan lukien heidän lakhmidiliittolaisensa Al-Mundhirin 5 000 miestä. Hyökkäys yllätti Belisariuksen, eikä hän aluksi ollut varma, oliko kyseessä vain harhautus vai täysimittainen invaasio. Emmittyään hetken Belisarius jätti varuskuntia Mesopotamian kaupunkeihin ja lähti marssimaan Eufratin yli persialaisia vastaan. Hänellä oli komennossaan jalka- ja ratsuväestä koostuva 25 000 miehen armeija, johon kuului 5 000 ghassanidia komentajanaan Al-Harith (Arethas).^[17][18]

Huomattuaan Belisariuksen armeijan persialaiset lähtivät heti vetäytymään omille alueilleen, sillä he eivät halunneet taistella roomalaisten suuremman armeijan kanssa. Roomalaiset seurasivat perässä ja tavoittivat persialaisten armeijan viimein pitkänäperjantaina 18. huhtikuuta Callinicumin kaupungin lähettyvillä. Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, sillä hänen mukaansa se olisi ollut pääsiäisenä epäkunnioittavaa Jumalaa kohtaan. Lisäksi miesten olisi täytynyt paastota seuraavana päivänä pääsiäissunnuntaita varten, eivätkä voimat olisi riittäneet raskaaseen taisteluun.^[17] Belisarius sanoi myös, että taistelulla ei saavutettaisi mitään, sillä vihollista oltiin jo nyt karkottamassa omalta maalta. Joukot kuitenkin halusivat taistella, ja lopulta Belisarius taipui vaatimuksiin. Belisarius järjesti joukkonsa ja kävi taisteluun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt laatia yhtä huolellisesti valmisteltuja asemia kuin Darassa, eikä hän maastonmuotojen takia pystynyt näkemään persialaisten liikkeitä.^[15] Pääsiäispäivänä 19. huhtikuuta 531 käyty Callinicumin taistelu päättyi tappioon, mutta joukko jalkaväkeä onnistui pidättelemään persialaisia niin kauan, että loppu armeija ehti paeta Eufratin yli.^[17][19][18]

Taistelun jälkeen Justinianus nimitti Contantioluksen tutkimaan Belisariuksen toimintaa, ja tätä syytettiin Tanurinin ja Callinicumin tappioista. Prokopios väittää, että Belisarius jalkautui Callinicumissa ja taisteli jalkaväen kanssa persialaisten perääntymiseen asti. Luultavasti Prokopios yrittää vain suojella Belisariusta, sillä Johannes Malalas kertoo, että Belisarius ylitti joen jo aiemmin ja jalkaväki jäi taistelemaan yksin. Lisäksi Prokopios ei kerro mitään Constantioluksen tutkinnasta, vaikka Malalaksen ja Zakhariaan ansiosta tiedetään, että se järjestettiin. Belisarius syytti Callinicumin tappiosta joukkojen kurin puutetta ja liikaa innokkuutta, ja tätä tuki myös Hermogeneen keisarille antama lausunto. Lopulta Belisarius vapautettiin syytteistä, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin.^[17] Hän joutui kuitenkin luopumaan magister militum per Orientemin virastaan, ja hänen seuraajakseen tuli Mundus. Prokopioksen mukaan todellinen syy Belisariuksen kutsumiselle takaisin oli se, että Justinianus oli suunnitellut sotaretkeä vandaaleja vastaan ja aikoi nimittää Belisariuksen sen komentoon.^[20] Sitä ennen Konstantinopolissa puhkesi vakava kapina, joka oli syöstä Justinianuksen vallasta.^[21]

Pääartikkeli: Nika-kapina

Jokaisessa tarpeeksi suuressa Rooman valtakunnan kaupungissa oli niin sanottuja circuspuolueita (factiones),^[22] jotka huolehtivat kilpa-ajojen järjestelyistä, kuten hevosten hankinnasta ja kilpailijoiden valmennuksesta. Ryhmittymiä oli neljä: punaiset, valkoiset, vihreät ja siniset, joista kaksi viimeistä olivat Justinianuksen ajalla tärkeimpiä. Circuspuolueilla oli, etenkin Konstantinopolissa, myös poliittisia merkityksiä.^[23]

Sinisten ja vihreiden erimielisyydet yltyivät joskus rajuihin katumellakoihin. Justinianus itse oli sinisten kannattaja, mutta hänen uudistuksensa olivat saaneet molemmat circuspuolueet tyytymättömiksi. Monet olivat myös tyytymättömiä korkeisiin veroihin.^[24] Lauantaina 10. tammikuuta 532 Konstantinopolin kaupunginprefekti Eudaimon pidätti seitsemän molempiin puolueisiin kuulunutta miestä ja tuomitsi heidät kuolemaan murhasta. Munkit onnistuivat pelastamaan kaksi heistä, sinisen ja vihreän, ja veivät heidät kirkkoonsa. Tiistaina 13. päivänä käytyjen kilpa-ajojen aikana siniset ja vihreät vaativat Justinianusta armahtamaan tuomitut, mutta eivät saaneet vastausta. Lopulta molemmat puolueet liittoutuivat keskenään ja aloittivat yleisen mellakan. Justinianus pakeni palatsiinsa, ja mellakoitsijat polttivat kaupunginprefektin päämajan ja lukuisia muita rakennuksia, mukaan lukien Hagia Sofian kirkon.^[21][25]

Seuraavana päivänä Justinianus yritti rauhoitella mellakoitsijoita määräämällä kisat uudestaan pidettäväksi, mutta tämä ei saanut heitä rauhoittumaan. Mellakoitsijat vaativat Justinianusta erottamaan epäsuosittuja virkamiehiä, kuten Johannes Kappadokialaisen, Tribonianuksen ja kaupunginprefekti Eudaimonin. Justinianus suostui vaatimuksiin, mutta seuraavana päivänä mellakoitsijat vaativat hänen eroaan. Kapinaan liittyi myös monia senaattoreita, jotka vihasivat Justinianusta ja Theodoraa ja olivat päättäneet syrjäyttää heidät.^[26] Lauantaihin 17. päivään mennessä Justinianus oli menettänyt tilanteen hallinnan kokonaan, ja seuraavana päivänä mellakoitsijat julistivat uudeksi keisariksi Anastasioksen sukulaisen Hypatiuksen. Prokopioksen mukaan Justinianus oli jo valmis pakenemaan pääkaupungista, mutta keisarinna Theodora sai hänet pysymään kaupungissa.^{[25][21][27][28]}

Justinianuksen onneksi palatsissa oli läsnä kaksi luotettavaa sotapäällikköä: Mundus, joka johti joukkoa heruleita, ja Belisarius, jolla oli mukanaan osasto veteraaneja idästä. Mundus ja Belisarius poistuivat nyt palatsista ja suuntasivat kohti hippodromia, minne Hypatiuksen tukijat olivat kokoontuneet. Belisarius yritti ensin päästä hippodromin keisarilliselle aitiolle (kathisma) keisarien käyttämän yksityisen kulkureitin läpi, mutta hippodromiin johtavalla portilla olevat vartijat kieltäytyivät avaamasta hänelle ovea, sillä he olivat päättäneet pysyä neutraaleina.^[20][25]

Belisarius palasi Justinianuksen luokse ja ilmoitti, että joukot olivat kapinoimassa. Justinianus käski Belisariuksen poistua palatsin pääportin eli Khalke-portin kautta Augustaionin aukiolle. Belisariuksen joukot kiipesivät savuavien raunioiden yli ja pääsivät lopulta hippodromin länsipuolen portin eteen lähelle keisarin aitiota. Ovi aitioon oli kuitenkin kiinni ja sitä vartioi joukko Hypatiukselle uskollisia miehiä. Belisarius ei halunnut hyökätä heidän kimppuunsa, sillä tämä olisi altistanut hänen joukkonsa mellakoitsijoiden hyökkäyksille. Sen sijaan Belisarius komensi joukkonsa hyökkäämään mellakoitsijoiden kimppuun, sillä nämä olivat pääasiassa aseettomia siviilejä.^[25][29]

Nähdessään tämän Mundus komensi omat joukkonsa hyökkäykseen nekraksi kutsutun portin läpi. Sen tarkkaa sijaintia ei tiedetä, mutta J. B. Buryn mukaan se saattoi sijaita samalla puolella, mutta etelämpänä kuin Belisariuksen joukkojen käyttämä portti.^[29] Samaan aikaan Narses, joka oli jo aiemmin heikentänyt puolueiden liittoa lahjomalla sinisiä,^[28] asetti miehensä vartioimaan hippodromin uloskäyntejä.^[25]

Kapina kukistettiin verisesti ja yli 30 000 ihmistä sai surmansa. Hypatius ja hänen veljensä Pompeius pidätettiin, teloitettiin ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin.^[21][27]

Pääartikkelit: Vandaalisota, Ad Decimumin taistelu ja Trikamaronin taistelu

Tammikuussa 532 Mundus nimitettiin Illyricumin magister militumiksi. Mahdollisesti näihin aikoihin Belisarius nimitettiin hänen seuraajakseen magister militum per Orientemiksi, mutta nimityksen tarkka ajankohta on epäselvä. Belisarius oli virassa ainakin helmikuusta 533 lähtien,^[30] ja Prokopios antaa ymmärtää, että hän toimi tässä virassa vuoteen 542 asti.^[31]

Vuonna 533 Justinianus lähetti Belisariuksen kukistamaan vandaalien kuningaskuntaa Pohjois-Afrikassa, nykyisen Tunisian alueella. Areiolainen Gelimer oli syrjäyttänyt roomalaismielisen kuninkaan Hilderikin vuonna 530, ja siitä oli aiheutunut kitkaa vandaalien ja Itä-Rooman välille. Hilderik oli pyytänyt apua Justinianukselta, joka vaati hänen vapauttamistaan ja uhkasi sodalla, jos vaatimuksiin ei suostuttaisi. Gelimer kieltäytyi eikä uskonut, että roomalaiset onnistuisivat hyökkäämään kuningaskuntaan. Gelimer oli menettänyt suosiotaan joidenkin alamaistensa keskuudessa, jotka sitten ryhtyivät suunnittelemaan kapinaa, ja Justinianus tarjosi sille tukensa. Nika-kapina ja sota Persiaa vastaan kuitenkin viivästyttivät Justinianuksen sotilaallista vastausta, joten hän pääsi käynnistämään sotaretken vasta vuonna 533. Justinianus sai Hilderikin vangitsemisesta tekosyyn aloittaa sodan vandaaleja vastaan. Areiolaiset vandaalit olivat myös vainonneet kuningaskuntansa katolista väestöä, jotka olivat pyytäneet apua Itä-Roomalta. Tätäkin pidettiin sodan perusteena.^[32][33]

Belisariuksen joukot lähtivät matkaan kesäpäivänseisauksena 533. Vandaalien laivasto oli Sardiniassa taistelemassa kapinoitsijoita vastaan, joten Belisarius sai rauhassa laskea joukkonsa maihin Tunisiassa. Hän kohtasi vandaalien kuninkaan Gelimerin Ad Decimumin taistelussa 13. syyskuuta. Taistelu päättyi roomalaisten voittoon, ja Karthago antautui Belisariuksen joukoille 15. syyskuuta. Gelimer kutsui joukkonsa kotiin Sardiniasta ja marssi uudestaan Belisariusta vastaan. Armeijat kohtasivat joulukuussa 533 Trikamaronissa, 30 kilometriä Karthagosta. Belisarius kukisti Gelimerin joukot ja valtasi Hippo Regiuksen. Gelimer pakeni Numidian rajalle ja antautui maaliskuussa 534 Belisariukselle, joka palasi Konstantinopoliin voittajana.^[33]

Justinianus myönsi Belisariukselle triumfin – kunnian, jonka keisari Augustuksen jälkeen vain keisarit olivat saaneet osakseen.^[34] Belisarius ei kuitenkaan ajanut vaunuilla, vaan käveli triumfikulkueen kärjessä kotoaan Konstantinopolin läpi hippodromille, missä Belisarius ja vangittu Gelimer heittäytyivät maahan Justinianuksen ja Theodoran eteen.^[33] Belisarius nimitettiin myös vuoden 535 konsuliksi.^[35] Sen kunniaksi vandaalisoturit kantoivat Belisariusta kaupungin halki konsulin kantotuolissa, ja matkalla hän jakoi kansalle sodasta saatuja voittoja.^[36]

Valloituksen nopeus yllätti monet, mutta Justinianuksella oli jo muita tehtäviä Belisariukselle. Afrikan sotaretken aikana ostrogoottien ja Itä-Rooman välit olivat nopeasti huonontuneet, ja seuraavaksi Justinianus aikoi lähettää Belisariuksen Italiaan.^[36]

Pääartikkeli: Goottisota (535–554)

Goottien kuningas Theodahad oli antanut käskyn teloittaa roomalaismielisen kuningatar Amalasuntan vuonna 535, minkä jälkeen Italiaan oli syntynyt Itä-Roomalle vihamielinen ryhmittymä. Justinianus havitteli Italiaa valtakuntaansa, ja Amalasuntan kuolema antoi hänelle tekosyyn julistaa sota gooteille.^[37] Belisarius nousi 7 500 miehen kanssa maihin Sisiliaan 535, ja valtasi saaren vuoden loppuun mennessä. Belisariuksen joukot pääsivät Syrakusaan 31. joulukuuta. Hän luopui siellä konsulinvirastaan ja vietti talven 535–536 kaupungissa.^[38]

Pääsiäisenä 536 Pohjois-Afrikassa Itä-Rooman armeijassa puhkesi kapina. Prokopios ja afrikkalaisten joukkojen komentaja Solomon pyysivät Belisariusta palaamaan Afrikkaan kukistamaan kapina. Belisarius otti mukaansa Solomonin ja sata luotettua bucellariustaan ja matkusti Karthagoon, joka oli Stotzas-nimisen kapinallisen hallussa. Hänellä oli komennossaan 8 000 miestä. Belisariuksen saavuttua kapinalliset pakenivat, mutta Belisarius kokosi 2 000 miehen joukon ja lähti Stotzasin perään. Hän sai kapinalliset kiinni Membressassa (nykyinen Majaz al Bab) noin 64 kilometriä Karthagosta ja pystytti leirin Medjerdajoen varrelle. Seuraavana päivänä osapuolet kävivät taistelun, jonka Belisarius voitti. Stotzasin joukkoja päin puhalsi kova vastatuuli, ja he yrittivät siirtyä parempiin asemiin. Belisariuksen joukot hyökkäsivät, kun kapinalliset olivat epäjärjestyksessä, ja ajoivat heidät pakoon. Belisarius päätti olla jahtaamatta vihollista mutta salli joukkojensa ryöstää kapinallisten leirin. Sitten hän palasi Karthagoon, missä hän sai tietää armeijansa vaikeuksista Sisiliassa. Belisariusta tarvittiin siellä. Hän jätti Afrikan joukkojen komennon Ildigerille ja Theodorukselle ja palasi Sisiliaan. Sotaretki Stotzasta vastaan mainitaan Prokopioksen lisäksi Jordaneksen kirjoituksissa.^[38]

Theodahad ja Justinianuksen lähettiläät neuvottelivat Italian luovuttamisesta roomalaisille ja Belisariuksen käskettiin olla valmiina marssimaan Italiaan. Theodahad kuitenkin rikkoi sopimuksen ja Belisarius sai käskyn hyökätä Italiaan.^[38] Napoli vallattiin 536 ja Rooma 9. joulukuuta samana vuonna. Gootit syrjäyttivät Theodahadin ja valitsivat uudeksi kuninkaakseen Vitigesin. Hän piiritti Rooman ja saartoi Belisariuksen kaupunkiin 5 000 miehen kanssa. Piiritys kesti yli vuoden, ja sen aikana Belisarius syrjäytti paavi Silveriuksen petturuuden vuoksi. Gootit vetäytyivät, kun roomalaiset olivat vallanneet Ariminumin (nyk. Rimini), ja uhkasivat Ravennaa. Belisarius ja hänen rinnalleen lähetetty Narses torjuivat goottien hyökkäyksen Ariminumiin, mutta heidän erimielisyytensä haittasivat sotatoimia. Gootit valtasivat Mediolanumin (nyk. Milano) ja tappoivat kaupungin miespuoliset asukkaat vuonna 539, eivätkä Belisarius ja Narses pystyneet riitojensa vuoksi estämään sitä. Narses kutsuttiin Belisariuksen pyynnöstä takaisin Konstantinopoliin, mutta Justinianuksen epäluottamus Belisariukseen hidasti tätä saavuttamasta lopullista voittoa gooteista.^[39]

Belisarius piiritti Ravennan joko vuoden 539 lopulla tai 540 alussa. Justinianus ehdotti nyt gooteille rauhaa ja olisi antanut heidän säilyttää oman valtakuntansa Pohjois-Italiassa, sillä hän olisi halunnut Itä-Rooman ja frankkien välille puskurivaltion, koska persialaiset olivat taas alkaneet vaivata itärajalla. Belisarius kuitenkin vastusti ehdotusta, sillä hän oli erittäin lähellä totaalista voittoa. Hän ei halunnut antaa kenellekään mahdollisuutta väittää, että olisi voinut helposti valloittaa koko goottivaltakunnan, jollei olisi ollut joko haluton tai kyvytön siihen.^[40][41]

Vitigesiin tyytymättömät gootit tarjosivat tässä vaiheessa Belisariukselle Länsi-Rooman keisarin titteliä. Belisarius ei halunnut virkaa, mutta uskoi voivansa manipuloida tilanteen edukseen. Hän teeskenteli ottavansa kruunun vastaan, mutta päästyään Ravennaan toukokuussa 540 hän vangitsi Vitigesin ja otti haltuunsa goottien valtion rahavarat. Persialaiset olivat saman vuoden maaliskuussa hyökänneet roomalaisten hallitsemaan Syyriaan, joten Justinianus kutsui Belisariuksen takaisin Konstantinopoliin. Tosin Justinianuksen motiivina saattoi olla myös epäluottamus Belisariukseen.^[39] Kesällä 540 Belisarius nousi laivaan ja matkasi Konstantinopoliin, valmiina ottamaan osaa Persian sotaan.^[40][41]

Pääartikkeli: Bysantin–sassanidien sota (540–562)

Belisarius palasi Konstantinopoliin vangitun Vitigesin ja goottien rikkauksien kanssa, mutta sai tylyn vastaanoton. Justinianus oli alkanut epäillä Belisariuksen uskollisuutta. Belisariukselle ei myönnetty triumfia, ja hän vietti talven 540–541 Konstantinopolissa yksityishenkilönä.^[39]

Varhain keväällä 541 Belisarius lähetettiin uudestaan itään persialaisia vastaan, jotka olivat vuonna 540 hyökänneet kuninkaansa Khosraun johdolla Syyriaan ja ryöstäneet Antiokian.^[42] Mesopotamiassa Belisarius huomasi, että monet hänen sotilaistaan olivat ilman aseita tai rintapanssareita, joten ensi töikseen hän järjesti, että joukot olivat asianmukaisesti varustettuja. Hän lähetti myös vakoojia persialaisten luokse. He saivat selville, että persialaisten armeija oli Lazicassa ja Belisarius päätteli, että oli oikea aika hyökätä Persiaa vastaan. Hän sai pian vahvistukseksi ghassanidien arabijoukkoja, joita johti ghassanidien kuningas Harith. Belisarius kutsui ylimmät upseerinsa koolle Daraan ja kysyi heidän mielipidettään. Suurin osa kannatti hyökkäystä, mutta Phoenice Libanensiksen provinssin duxit Theoctistus ja Rhecithangus olivat huolissaan siitä, että heidän provinssinsa altistuisi persialaisten lakhmidiliittolaisten hyökkäyksille.^[43] Belisarius sanoi kuitenkin, että nyt oli kesäpäivänseisaus, eivätkä lakhmidit uskonnollisista syistä voineet aloittaa sotaa kahteen kuukauteen.^[44][45]

Belisarius eteni Darasta kahdeksan kilometrin päähän persialaisten hallitsemasta Nisibisistä ja pystytti leirin. Upseerien mielestä he jäivät liian kauaksi kaupungista, mutta Belisariuksen mukaan persialaiset olivat vahvoissa asemissa kaupungissa. Hän oli sitä mieltä, että roomalaisilla oli paremmat mahdollisuudet kukistaa heidät, jos heidät saisi houkuteltua taistelemaan kaupungin ulkopuolelle. Belisariuksen upseerit Petrus ja Johannes Troglita siirtyivät kuitenkin joukkoineen viisi kilometriä lähemmäs kaupunkia, mutta persialaisten yllätyshyökkäys ajoi heidät pakoon. Belisarius eteni nopeasti suojaamaan niskuroivia alaisiaan ja esti Petruksen ja Johanneksen joukkojen täydellisen tuhon. Persialaiset perääntyivät takaisin Nisibisiin, ja roomalaiset palasivat leiriinsä.^[43][44]

Belisarius päätteli, että kaupunkia ei pystyttäisi valtaamaan, ja hän eteni kaupungin ohi Sisauronin linnoituksen luo. Belisarius pysytti leirin ja aloitti linnoituksen piirityksen. Roomalaiset hyökkäsivät muureja vastaan, mutta he joutuivat vetäytymään kärsittyään raskaita tappioita. Belisarius päätti kuitenkin jatkaa piiritystä, mutta lähetti Harithin arabit erään Johanneksen ja Trajanuksen komentamien 1 200 bucellariuksen kanssa ryöstelemään persialaisten alueita. Belisarius sai sitten kuulla vangiksi saaduilta persialaisilta, että Sisauronin tarvikkeet olivat pahasti lopussa. Hän lähetti yhden alaisistaan neuvottelemaan linnoitukseen jääneiden kanssa, jotka suostuivat antautumaan. Belisarius päästi kristityt asukkaat menemään, mutta persialaiset sotilaat ja heidän päällikkönsä vangittiin ja lähetettiin Konstantinopoliin. Linnoituksen muurit hajotettiin maan tasalle.^[43][44]

Harith oli sillä välin koonnut valtavan ryöstösaaliin, mutta hän ei Prokopioksen mukaan halunnut jakaa sitä koko Belisariuksen armeijan kanssa. Harith käski joidenkin miestensä ratsastaa hevosillaan ulos leiristä ja takaisin ja väittää, että suuri persialaisten armeija oli lähestymässä. Harith kehotti sitten Johannesta ja Trajanusta ottamaan osansa saaliista ja palaamaan takaisin omille alueille. Harith puolestaan palaisi joukkoineen ja ryöstösaaliineen kuningaskuntaansa. Johannes ja Trajanus hyväksyivät ja, ilmoittamatta Belisariukselle, palasivat kotiin. Belisarius ei koskaan enää tavannut Harithia.^[46]

Belisarius oli huolissaan siitä, ettei Harithista ollut kuultu mitään, ja lisäksi monet olivat sairastuneet kovassa helteessä. Theoctistus ja Rhecithangus muistuttivat Belisariusta, että kaksi kuukautta oli jo melkein kulunut ja heidän täytyi palata kotiin suojelemaan kaupunkejaan. Belisarius järjesti kokouksen, jossa päätettiin perääntymisen puolesta.^[46] Belisarius lähetti sairaat ja haavoittuneet edeltä ja palasi Itä-Rooman alueelle. Justinianus kutsui Belisariuksen takaisin Konstantinopoliin, jossa hän vietti talven 541–542.^[44]

Prokopios antaa eri syyn Belisariuksen perääntymiselle teoksessaan Salattu historia. Siinä Belisarius sai tietää vaimonsa Antoninan ja tämän rakastajan Theodosiuksen suhteesta ja siitä, että Antonina oli matkalla Belisariuksen luo. Hän joudutti perääntymistä Sisauranonista päästäkseen nopeasti Antoninan luo. Prokopioksen mukaan Belisariuksen sotilaat syyttivät häntä henkilökohtaisten ongelmiensa asettamisesta valtion etujen edelle. Prokopios väittää, että perääntymällä hän menetti tilaisuuden persialaisiin kohdistuvaan ratkaisevaan iskuun, mikä taas antoi näille mahdollisuuden vastahyökkäykseen seuraavana vuonna.^[5][47] Prokopioksen kuvauksessa saattaa olla hiven tottakin, mutta siihen on syytä suhtautua varauksella.^[43]

Keväällä 542 Khosrau ylitti Eufratin ja hyökkäsi Palestiinaan. Kun tieto siitä saapui Konstantinopoliin, Belisarius lähetettiin kiireellä uudestaan itään. Roomalaiset komentajat olivat paenneet Hierapolikseen, ja he yrittivät saada Belisariusta liittymään heihin. Belisarius päätti kuitenkin matkata Europumiin, missä hän kokosi armeijan ja kutsui Hierapoliksen komentajat luokseen. Persialaiset lähettivät lähetystön roomalaisten luokse ja Belisarius otti heidät vastaan loisteliaasti esitellen sotilasmahtiaan. Prokopioksen mukaan se teki persialaisiin niin suuren vaikutuksen, että he kehottivat Khosrauta perääntymään. Khosrau päättikin palata Persiaan ja luultavasti hänen päätökseensä vaikutti myös juuri puhjennut kulkutauti. Persialaiset ylittivät Eufratin ja perääntyivät alueilleen roomalaisten seuratessa sivusta. Belisarius seurasi pian perässä ja jatkoi neuvotteluja Khosraun kanssa. Persialaiset suostuivat aselepoon, ja Belisarius lähetti Khosraulle panttivangiksi yhden Edessan merkittävimmistä asukkaista.^[44][49][50]

Samoihin aikoihin persialaiset olivat kuitenkin vallanneet ja ryöstäneet Callinicumin, mistä Belisarius sai syyt niskoilleen.^[49] Heti saatuaan panttivangin persialaiset kuitenkin perääntyivät sopimuksen mukaisesti. Prokopios sanoo, että Belisariuksen saavutus saada persialaisten paljon suurempi armeija perääntymään ilman taistelua teki häneen suuren vaikutuksen. Prokopioksen mukaan Belisariusta syytettiin kuitenkin pelkuruudesta ja velvollisuuksiensa laiminlyönnistä, kun hän ei seurannut ja rankaissut persialaisia Callinicumin ryöstämisestä.^[44][50]

Tämän jälkeen Belisarius kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Prokopioksen mukaan syynä oli se, että Justinianus oli sairastunut kulkutautiin, ja useat korkea-arvoiset upseerit alkoivat keskustella mahdollisesta seuraajasta ja sanoivat, etteivät he hyväksyisi ketään Theodoran valitsemaa keisaria. Theodora sai kuitenkin tietää tästä. Avioliitto Justinianuksen kanssa oli Theodoran suuren vaikutusvallan ainoa lähde, ja jos Justinianus olisi kuollut, Theodoran olisi täytynyt nopeasti etsiä korvaaja Justinianukselle pysyäkseen vallassa. Olisi kuitenkin ollut epätodennäköistä, että sotapäälliköt olisivat hyväksyneet Theodoran ehdokasta. Sen sijaan joku sotapäälliköistä, kuten Belisarius, olisi todennäköisesti valittu uudeksi keisariksi.^[51]

Kun Theodora kuuli upseereiden keskustelusta, hän piti sitä henkilökohtaisena hyökkäyksenä itseään vastaan. Justinianuksen parannuttua Theodora kutsui Konstantinopoliin kaksi sotapäällikköa, Bouzesin ja Belisariuksen, joiden oletettiin osallistuneen tapaamiseen. Bouzes joutui 28 kuukaudeksi vankilaan petoksesta syytettynä, kunnes Theodora armahti hänet. Belisarius ei onnekseen sattumalta ollut paikalla tapaamisessa, joten oli vaikeaa syyttää häntä petoksesta. Sen sijaan häntä syytettiin Afrikan ja Italian sotaretkien aikana saatujen rahojen pitämisestä itsellään, sen sijaan että olisi luovuttanut ne keisarille. Belisarius erotettiin magister militum per Orientemin virasta, ja Theodora takavarikoi hänen omaisuutensa. Monia Belisariuksen läheisiä upseereita siirrettiin muihin tehtäviin, hänen henkivartiostonsa hajotettiin, ja hänen ystäviään kiellettiin olemasta tekemisissä hänen kanssaan.^{[51][5][42][52]}

Belisarius jäi asumaan yksityishenkilönä Konstantinopoliin. Hänelle sallittiin pääsy keisarilliseen palatsiin, mutta hän ei päässyt Justinianuksen ja Theodoran lähelle. Belisariuksella oli ennen ollut suuret bucellarius-joukot ja laaja palveluskunta, mutta nyt hänellä oli Prokopioksen mukaan vain muutama palvelija. Prokopios sanoo myös, että Justinianus ja Theodora antoivat lakeijoidensa kohdella häntä huonosti, ja että hän eli jatkuvasti salamurhan pelossa.^[54]

Theodora halusi näin rangaista Belisariusta siitä, että tämän kerrottiin osallistuneen upseerien suunnitelmaan valita uusi keisari omista riveistään Justinianuksen kuoltua. Toinen syy saattoi olla myös se, että Belisarius ja Antonina olivat riidelleet, ja Theodora halusi näyttää, miten tärkeä Antonina oli Belisariuksen suosiolle hovissa. Lopulta vuonna 544 Theodora päätti palauttaa Belisariuksen kunnian ja omaisuuden. Prokopioksen mukaan tämä tapahtui Antoninan väliintulon ansiosta. Koko tapahtuma järjestettiin luultavasti Belisariuksen vahvan aseman heikentämiseksi ja hänen muistuttamisekseen, että hän oli Justinianuksen ja Theodoran alainen. Lisäksi osittain myös sen varmistamiseksi, että Belisarius pysyisi uskollisena Theodoran luotetulle ystävälle ja apulaiselle Antoninalle, jonka kautta Theodora pystyi tarkkailemaan Belisariusta tämän mahdollisten kapina-aikeiden varalta.^[54]

Belisariuksen uskollisuuden varmistamiseksi keisarillista perhettä kohtaan hänen tyttärensä Joannina järjestettiin naimisiin Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kanssa. Prokopioksen mukaan tämä oli myös Theodoralle keino saada Belisariuksen suuri omaisuus itselleen tämän kuoltua. Belisarius pyysi, että hänet nimitettäisiin uudestaan magister militumiksi ja lähetettäisiin takaisin persialaisia vastaan, mutta Prokopioksen mukaan Antonina vastusti tätä, koska Belisarius oli loukannut häntä.^[52] Lisäksi Italiassa tarvittiin uutta komentajaa, ja Justinianus aikoi ehkä lähettää Belisariuksen sinne. Magister militum per Orientemin virka oli lisäksi yhä Belisariuksen seuraajan Martinuksen hallussa, ja olisi ollut ehkä harkitsematonta korvata tämä niin lyhyen ajan jälkeen.^[54]

Vuoden 544 lopulla Belisarius lähetettiin sotimaan gootteja vastaan Italiaan, missä goottien uusi kuningas Totila oli vallannut lähes koko niemimaan. Hänen arvonimensä oli magister militumia alempi comes sacri stabuli eli armeijan hevosista ja kuormajuhdista vastaava virkamies. Vaikka virka oli yhä korkea-arvoinen, se osoittaa, ettei Belisarius ollut vielä täysin hovin suosiossa.^[54] Belisarius oli virassa vuoteen 549 asti.^[52]

Belisariukselle ei annettu tätä uutta sotaretkeä varten hänen vanhoja joukkojaan, jotka olivat juuri palvelleet häntä. Sen sijaan ne oli jätetty itään, sillä niitä tarvittiin sodassa persialaisia vastaan. Lisäksi Belisariuksen henkilökohtainen armeija eli comitatus oli jaettu muille sotapäälliköille eikä Belisarius pystynyt värväämään tarpeeksi bucellariuksia. Belisarius värväsi vapaaehtoisia armeijaansa kotiprovinssistaan Traakiasta ja joutui käyttämään sotilaiden värväämisessä omia rahojaan. Magister militum per Illyricumin Vitaliuksen kanssa hän sai kerätyksi 4 000 miestä.^[55] Belisarius itse piti näitä joukkoja vähälukuisina, surkeina ja kokemattomina.^[56]

Belisarius päätti matkata Salonaan ja sieltä maitse Ravennaan, Pohjois-Italiaan. Gootit hallitsivat suurta osaa Italiasta, joten Belisarius ei marssinut suoraan Roomaan, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi joukkoja goottien voittamiseksi avoimessa taistelussa. Belisarius yritti vuonna 545 Ravennasta käsin johtaa sotatoimia Pohjois-Italiassa, mutta hän ei pystynyt tekemään paljonkaan, sillä hänen joukkonsa olivat liian pienet, niiden moraali oli heikko ja sotilaskarkuruus yleistä. Belisarius ei myöskään ollut keisarillisen hovin suosiossa. Kun Totila piiritti Firmumin (nykyinen Fermo) ja Asculumin (nykyinen Ascoli Piceno), Belisarius lähetti sotapäällikkö Johanneksen pyytämään Justinianukselta rahaa ja lisäjoukkoja. Justinianuksella ei kuitenkaan ollut paljonkaan joukkoja saatavilla.^[55][56]

Apu ei ehtinyt ajoissa, sillä Firmum ja Asculum antautuivat pian, minkä jälkeen Totila piiritti Spoletiumin (nykyinen Spoleto) ja Assisin. Nämäkin kaupungit antautuivat nopeasti, ja Totila yritti vielä vallata Perusian (nykyinen Perugia), mutta goottien hyökkäykset kaupunkiin torjuttiin. Totila marssi nyt Roomaa vastaan ja piiritti kaupungin joulukuussa 545.^[57] Belisarius tajusi, ettei hänellä ollut tarpeeksi joukkoja piirityksen murtamiseksi, joten hän matkasi Adrianmeren yli Epidamnokseen (nykyinen Durrës).^[55] Justinianus oli tähän mennessä saanut koottua sekalaisen joukon tavallisia sotilaita ja foederateja, joita Johannes ja eräs armenialainen komentaja Isaak lähtivät viemään Belisariuksen luo.^[56]

Belisarius ja Johannes eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen sopivasta strategiasta. Belisarius halusi matkata laivoilla Rooman lähelle Portuksen satamaan ja käyttää sitä tukikohtana piirityksen murtamiseksi. Johannes sen sijaan halusi nousta maihin Calabriassa ja edetä sieltä Roomaan. Lopulta joukot jakaantuivat: Isaak ja Belisarius matkasivat Portukseen, ja Johannes nousi maihin Calabriassa. Totilan lähettämät 300 ratsumiestä estivät kuitenkin Johanneksen etenemisen Capuassa. Portuksessa Belisarius odotti Johannesta turhaan samaan aikaan kuin Rooman varuskunta ja asukkaat näkivät nälkää.^[56]

Lopulta Belisarius yritti saada 200 kevyellä laivalla ruokatarvikkeita kuljetetuksi jokea pitkin kaupunkiin. Samaan aikaan uloshyökkäys kaupungissa kiinnittäisi goottien huomion, mutta Rooman varuskunnan komentaja Bessas ei kuitenkaan käynnistänyt hyökkäystä. Prokopioksen mukaan hän myi jäljelle jääneitä ruokatarvikkeita asukkaille kohtuuttomaan ylihintaan. Kaiken lisäksi Isaak, joka oli jätetty Portukseen, ei totellut käskyjä, vaan hyökkäsi lähellä olevien goottien asemien kimppuun. Gootit ajettiin pakoon, ja heidän komentajansa haavoittui, mutta roomalaiset hajaantuivat ryöstelemään. Gootit tekivät vastahyökkäyksen ja kukistivat roomalaiset. Isaak vangittiin ja myöhemmin teloitettiin. Kun Belisarius sai tietää Isaakin jääneen vangiksi, hän kauhistui ja luuli, että gootit olivat vallanneet Portuksen. Hän palasi nopeasti Portukseen mutta huomasi, että tieto olikin ollut väärä.^[58] Belisarius olisi luultavasti voinut vielä korjata tilanteen palaamalla johtamaan hyökkäystä, mutta hänen hermonsa pettivät. Belisarius sairastui, hänelle nousi kuume, ja hän oli lähellä kuolemaa.^[56]

Rooma antautui gooteille joulukuussa 546. Neljä isaurialaista sotilasta olivat pettäneet puolensa ja avanneet portit gooteille. Bessas oli kuullut siitä huhuja, mutta ei ottanut niitä vakavasti. Hän ja suurin osa sotilaista ja senaattoreista pakenivat. Totilalla ei ollut joukkoja Rooman varuskunnaksi, joten hän aikoi tuhota kaupungin, mutta Belisarius vastusti sitä kirjeessään, ja Totila päätti evakuoida Rooman. Hän otti senaattorit mukaansa ja lähetti muut asukkaat Campaniaan. Gootit perääntyivät, ja Belisariuksen onnistui saada Rooma takaisin haltuunsa keväällä 547. Hän rakennutti väliaikaiset puolustusmuurit, täytti kaupungin varastot ja kutsui asukkaat takaisin kaupunkiin.^[59] Totila siirtyi Etelä-Italiaan taistelemaan Johannesta vastaan, mutta kuullessaan, että Belisarius oli ottanut Rooman hallintaansa, hän päätti hyökätä kaupunkia vastaan. Goottien hyökkäykset Roomaan kuitenkin torjuttiin.^[56] Sota jatkui, mutta kummatkaan osapuolet eivät pystyneet saamaan ratkaisevaa voittoa toisesta.^[60]

Belisarius lähetti Antoninan kesäkuussa 548 Konstantinopoliin pyytämään vahvistuksia. Theodora oli kuitenkin kuollut 28. kesäkuuta, ja Antonina uskoi, ettei Belisariuksella olisi enää juuri mahdollisuuksia Italiassa.^[57] Tukijansa Theodoran kuoltua Antonina pystyi vain Belisariuksen avulla pysymään arvovaltaisena. Theodoran läheisenä ystävänä Antonina oli saanut paljon vihollisia, ja hänen mahdollisuutensa olisivat menetetyt, jos Belisarius kuolisi. Luultavasti tämän takia Antonina pyysi miehensä kutsumista takaisin kotiin Justinianukselta.^[61]

Prokopioksen mukaan Belisarius pyysi vapautusta tehtävistään, mikä on myös mahdollista. Hän oli ehkä turhautunut Italian tilanteeseen ja kokenut sen niin huonoksi, että halusi vain päästä pois rintamalta. Belisarius oli käynyt sotaa Italiassa viisi vuotta, mutta ei ollut onnistunut turvaamaan niemimaata, ja monet hänen suunnitelmistaan olivat epäonnistuneet.^[62][56] Prokopios syyttää vaisusta menestyksestä keisari Justinianusta, joka ei ehkä luottanut Belisariukseen eikä siksi antanut tälle riittävästi resursseja,^[5] mutta todennäköisemmin hänellä vain ei ollut joukkoja annettavaksi Belisariukselle. Valtakunnan voimavarat olivat Persian sodan, African kapinoiden ja hunnien, slaavien sekä muiden kansojen invaasioiden takia venyneet äärimmilleen. Lisäksi valtakunnassa riehui kulkutauti, joka pahensi tilannetta entisestään.^[61] Kuitenkin Belisariuksen ansiosta roomalaiset säilyttivät jalansijan Italiassa.^[63]

Belisarius lähti Italiasta vuoden 549 alussa ja saapui Konstantinopoliin viimeistään huhtikuussa. Tällä välin oli paljastunut Justinianuksen ja Belisariuksen murhaamiseksi suunniteltu salaliitto, joka pystyttiin estämään.^[64] Belisarius päätti asettua kaupunkiin pysyvästi. Hän oli tässä vaiheessa varakas ja arvostettu mies^[65], ja hän pääsi pian takaisin hovin suosioon.^[56] Justinianus ei kuitenkaan enää lähettänyt Belisariusta johtamaan sotatoimia, vaan piti hänet Konstantinopolissa. Keisari nimitti Belisariuksen jälleen kerran magister militum per Orientemiksi ja, ehkä vain nimellisesti, keisarillisen henkivartioston päälliköksi. Belisarius ilmeisesti luopui viroista vuoteen 552 mennessä.^[66] Belisariusta ei kuitenkaan nimitetty Italiaan suuntautuneen sotaretken komentajaksi vuonna 550. Justinianus oli ehkä yhä kateellinen Belisariukselle eikä halunnut tämän saavan menestystä rintamalla, tai sitten hän tarvitsi Belisariusta luotettavana neuvonantajana, kun Theodora oli kuollut.^[67]

Belisarius ja Antonina olivat vastustaneet tyttärensä Joanninan ja Theodoran lapsenlapsen Anastasiuksen kihlausta. Theodoran kuoleman jälkeen Antonina perui kihlauksen. Palattuaan Italiasta Belisarius puolusti vaimoaan.^[66] Belisarius oli Konstantinopolissa vuosina 551–553 ja toimi korkeissa valtion tehtävissä. Uskonnollinen keskustelu niin sanotusta "kolmesta luvusta" (kreik. tria kefálaia) oli tuolloin kuumimmillaan. "Kolmella luvulla" viitataan kolmen piispan, Theodoros Mopsuestialaisen, Ibas Edessalaisen ja Theodoretos Kyrroslaisen kirjoituksiin, joita monofysiitit eli Egyptin ja Armenian kirkot pitivät hengeltään nestoriolaisina. Houkutellakseen monofysiittejä palaaman takaisin kirkon piirin Justinianus antoi vuonna 544 ediktin, joka tuomitsi "kolme lukua". Useat asiakirjat osoittavat Belisariuksen olleen aktiivinen esimerkiksi Konstantinopolin toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen aikana vuonna 553, jolloin "kolme lukua" tuomittiin uudestaan.^[68] Justinianus oli kutsunut paavi Vigiliuksen Konstantinopoliin ottamaan osaa keskusteluun, mutta tämä oli paennut Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoon koettuaan itsensä uhatuksi.^[66][67]

Elo- tai syyskuussa 551 Justinianus lähetti Belisariuksen yhdessä muutaman muun henkilön kanssa suostuttelemaan Vigiliusta palaamaan Placidian palatsiin Konstantinopoliin. Belisarius ei enää toiminut sotilastehtävissä, mutta Justinianus oli valmis lähettämään hänet näin arkaluontoiseen tehtävään ja Vigilius oli valmis kuuntelemaan delegaatiota. Nämä osoittavat Belisariuksen olleen yhä suosiossa ja että häntä pidettiin arvovaltaisena miehenä. Vigilius palasi palatsiin mutta pakeni myöhemmin Pyhän Eufemian kirkkoon Khalkedoniin. Belisarius lähetettiin ryhmänsä kanssa tammikuussa 552 uudestaan Vigiliuksen luokse, mutta heidän ei onnistunut taivutella Vigiliusta lähtemään Konstantinopoliin. Toukokuussa 553 Belisarius sai yhdessä seitsemän muun tärkeän henkilön kanssa tehtäväkseen suostutella paavia osallistumaan kirkolliskokoukseen, mutta siinä he epäonnistuivat.^[66] Vigilius kutsui samassa kuussa Belisariuksen, kolme maallikkoa ja kolme piispaa luokseen ja yritti saada heidät viemään tuomionsa "kolmen luvun" ediktistä Justinianukselle, mutta he kieltäytyivät.^[67]

Kutrigurien hunnien (joissakin lähteissä bulgaareja) armeija ylitti vuonna 559 jäätyneen Tonavan ja hyökkäsi Balkanille. Hunnien armeija jakaantui kolmeen osaan. Ensimmäinen eteni Kreikkaan, mutta pysähtyi Thermopylaissa. Toinen suuntasi Gallipoliin, ja kolmas, jota johti hunnien kaani Zabergan, suuntasi 7 000 miehen joukkona kohti Konstantinopolia. Aikalaishistorioitsija Agathiaan mukaan Zabergan halusi päästä Vähään-Aasiaan, joka oli erittäin rikas alue ja säästynyt ryöstöretkiltä. Justinianuksella ei ollut joukkoja saatavilla, ja kaikki hänen sotapäällikkönsä olivat kiinni toisaalla eivätkä pystyneet palaamaan niin lyhyellä varoitusajalla.^[69] Agathias antaa värikkään kuvauksen hunnien hyökkäyksen herättämästä kauhusta. Palatsien vartijat, jotka oli tarkoitettu ennemmin paraateihin kuin sotimiseen, kutsuttiin aseisiin, eikä Justinianuksella ollut muuta vaihtoehtoa kuin asettaa iäkäs Belisarius johtamaan puolustusta hunneja vastaan.^[70][71] Hunnit olivat pystyttäneet leirin Melantias-nimiselle paikalle Athyrasjoen varrelle noin 30 kilometriä Konstantinopolista.^[72]

Belisariuksen joukkojen laatu ja määrä oli kehno. Hänen armeijansa paras osa koostui 300 veteraanista. Loppujen kerrotaan olleen huonosti varustettuja ja koulutettuja siviilejä maaseudulta ja kaupungista. Belisarius otti käyttöönsä jokaisen löytämänsä hevosen ja aseisti joukkonsa. Sitten hän johti joukkonsa vähän matkan päähän Konstantinopolista ja käski perustaa leirin Chettus-nimisen kylän lähistölle. Belisariuksen käskystä leirin ympärille tehtiin kaivanto. Hän lähetti myös tiedustelijoita urkkimaan tietoja vihollisen joukkojen koosta ja liikkeistä. Belisariuksen joukot onnistuivat vangitsemaan ja tappamaan hunneja jonkin verran. Yöllä Belisarius käski sytyttää soihtuja ympäri tasankoa antaakseen kuvan siitä, että paikalla oli paljon suurempi armeija kuin todellisuudessa. Agathiaan mukaan Belisariuksen joukkojen itsevarmuus alkoi olla liioiteltua, ja komentaja varoitteli heitä sen vaaroista.^[72]

Hunnit lähettivät 2 000 ratsumiestä hyökkäämään Belisariuksen leiriin.^[72] Belisarius sai siitä kuitenkin tiedustelijoiltaan tiedon ja päätteli, että hunnit joutuisivat kulkemaan läheisen metsän peittämän notkon kautta. Belisarius jakoi veteraaninsa kolmeen sadan miehen osastoon. Kaksi niistä sai käskyn siirtyä notkon vastakkaisille puolille odottamaan Belisariuksen merkkiä ja hyökätä sitten hunnien sivustaan ja selustaan. Näin Belisarius suunnitteli ajavansa hunnien armeijan ahtaalle, jolloin heidän lukumääräisestä ylivoimastaan ei olisi mitään hyötyä. Belisarius itse asettui keskustaan kolmannen osaston kanssa ja asetti kouluttamattomat siviilit taakseen, ja nämä saivat käskyn pitää mahdollisimman paljon meteliä.^[73]

Kun hunnit huomasivat roomalaiset, he etenivät notkoon. Belisarius komensi joukkonsa hyökkäykseen, mutta piti siviilit paikoillaan. Metsikköön piilotetut kaksi osastoa hyökkäsivät hunnien sivustaan ja selustaan. Agathias kertoo, että talonpoikien nostattaman pölypilven aiheuttama meteli ja kaaos olivat taistelun kokoon nähden suhteettomia. Hunneille kävi nyt niin kuin Belisarius oli odottanutkin: heidän joukkonsa pakkautui yhteen suureksi massaksi, jolloin hunnit eivät pystyneet puolustautumaan, käyttämään jousiaan eivätkä käsittelemään hevosiaan. Lopulta hunnit ajettiin sekasortoisena joukkona pakoon. Agathiaan mukaan hunnit menettivät nelisensataa miestä, kun taas roomalaiset eivät kärsineet tappioita ollenkaan.^[72] Belisarius piti joukkonsa tiukasti ohjissa eikä antanut viholliselle tilaisuutta vastahyökkäykseen.^[73] Hunnien hyökkäykset Kreikkaan ja Gallipoliin epäonnistuivat myös, ja Justinianus solmi sopimuksen loppujen hunnien kanssa, jotka rahallista korvausta vastaan suostuivat palaamaan Tonavan pohjoispuolelle.^[71]

Voiton ansiosta Belisariuksesta tuli suosittu, mutta Agathiaan mukaan moni oli hänelle myös kateellinen.^[72] Huhuttiin, että Belisarius aikoi syrjäyttää Justinianuksen ja nousta uudeksi keisariksi. Belisariusta ei palkittu hunnien kukistamisesta mitenkään. Vuonna 562 toinen hunnijoukko hyökkäsi uudestaan Balkanille, mutta Belisariusta ei nimitetty heitä vastaan suunnatun armeijan komentoon. Mahdollisesti Belisariusta pidettiin liian vanhana sotilaskomentajaksi, sillä hän oli jo noin 60-vuotias.^[74]

Marraskuussa 562 paljastui salaliitto keisari Justinianusta vastaan. Salaliittolaiset olivat suunnitelleet keisarin murhaa, ja heihin kuului myös kaksi Belisariuksen palvelijaa. Heidät vangittiin, ja kuulusteluissa yksi heistä kertoi kidutettuna Belisariuksen olleen myös juonessa mukana. Belisarius vietiin Konstantinopolin kaupunginprefektin eteen,^[75] ja hän joutui vastaamaan syytteisiin keisarillisessa palatsissa joulukuussa 562. Belisarius joutui luopumaan palvelijoistaan, omaisuudestaan ja kunnianosoituksistaan, ja hänet asetettiin kotiarestiin. Belisarius alistui tuomioon eikä vastustellut.^[76] Tutkimusten jälkeen Belisarius todettiin syyttömäksi, ja heinäkuussa 563 hänen omaisuutensa ja kunniansa palautettiin. Belisarius vietti kuitenkin loppuelämänsä katkerana ja pettyneenä.^[77] Hän kuoli Konstantinopolissa^[2] maaliskuussa 565 vain muutama kuukausi ennen Justinianusta.^[72][74]

Belisarius avioitui keisarinna Theodoran hyvän ystävän Antoninan kanssa. Ajankohta ei ole tiedossa, mutta luultavasti Nika-kapinan jälkeen ja ennen vandaalisotaa, sillä Prokopios ei mainitse Antoninaa Justinianuksen ensimmäisen Persian sodan tai Nika-kapinan aikana. Mainitsemattomuus ei kuitenkaan tarkoita, ettei Antonina ollut Belisariuksen kanssa ennen vandaalisotaa. Todisteiden puutteessa asia jää kuitenkin epäselväksi.^[78] Syy avioliittoon oli todennäköisesti poliittinen: Theodora pystyi siten tarkkailemaan Belisariusta Antoninan kautta, ja tämä olisi voinut helposti raportoida Theodoralle Belisariuksen kapina-aikeista.^[79]

Belisarius sai Antoninan kanssa yhden tyttären, Joanninan. Antoninalla oli aikaisemmasta avioliitosta ainakin yksi poika, Photius, ja myös tytär, joka avioitui Belisariusta palvelleen korkea-arvoisen sotilaskomentaja Ildigerin kanssa. Prokopioksen mukaan Antoninalla oli monta lasta ennen kuin hän meni naimisiin Belisariuksen kanssa.^[78] Vuonna 533 Belisarius adoptoi Theodosiuksen.^[3]

Joannina avioitui Theodoran vaatimuksesta tämän lapsenlapsen Anastasiuksen kanssa vuonna 548, vaikka oli alaikäinen. Theodoran kuoltua Antonina purki liiton, vaikka pari vastusti purkamista, sillä he näyttävät olleen oikeasti rakastuneita.^[78]

Belisariuksen palvelusväen johdossa oli jossain vaiheessa Paulus Kilikialainen. Vuonna 539 tässä asemassa oli Theodosius. Belisariusta palveli myös Konstantinopolin patriarkan Eutykhioksen isä Aleksanteri, joka arvosti Belisariusta suuresti.^[80]

Belisarius oli myös varakas mies. Prokopioksen mukaan hänen vartiostonsa (bucellarius, miehet jotka kuuluivat komentajansa talouteen) oli 7 000 ratsumiehen suuruinen. Vaikka lukumäärä on varmasti liioiteltu, vartiosto lienee kuitenkin ollut erittäin suuri.^[81] Prokopioksen mukaan kaikki olivat ensiluokkaisia. Belisariuksen voittoja kuvattiin Konstantinopolin keisarilliseen palatsiin johtavan Khalke-portin eteisaulan katossa olevassa mosaiikissa.^[2] Belisarius omisti Panteikhionissa Bithyniassa maata, jonka hän sai perintönä ennen vuotta 533. Hän omisti myös vuodesta 541 lähtien huvilan Rufinianain esikaupunkialueella Bithyniassa. Myöhemmin hän sai haltuunsa Johannes Kappadokialaisen entisen talon.^[82] Belisariuksen kuoleman jälkeen hänen omaisuutensa meni valtiolle.^[83]

Prokopioksen mukaan Belisariuksen adoptoimasta Theodosiuksesta tuli Afrikan sotaretken aikana Antoninan rakastaja, eikä Belisarius aluksi tiennyt asiasta. Vaikka Belisarius sai heidät kiinni itse teossa, Antoninan onnistui Prokopioksen mukaan antaa miehelleen uskottava selitys. Antoninan ja Theodosiuksen suhde jatkui kuitenkin Afrikan ja Italian sotaretkien ajan. Suhde teki Belisariuksen naurunalaiseksi, kun hän ei voinut tilanteelle mitään.^[79]

Goottisodan aikana Sisiliassa Macedonia-niminen orja kertoi Belisariukselle Antoninan ja Theodosiuksen suhteesta. Belisarius käski teloittaa Theodosiuksen, joka ehti paeta Efesokseen. Antonina sai kuitenkin Belisariuksen pyörtämään päätöksensä ja teloituttamaan Macedonian ja tämän avustajat. Antonina sai Belisariuksen vakuuttumaan Theodosiuksen syyttömyydestä ja taivutteli hänet kutsumaan Theodosiuksen takaisin. Tämä kuitenkin pelkäsi Antoninan poikaa Photiusta ja kieltäytyi. Antonina sai Photiuksen lähtemään Konstantinopoliin ja kutsui Theodosiuksen luokseen Italiaan. Kun Belisarius kutsuttiin vuonna 540 takaisin Konstantinopoliin, Antonina ja Theodosius lähtivät mukaan.^[84]

Kun Belisarius lähti vuonna 541 sotaretkelle persialaisia vastaan, Antonina jäi Theodosiuksen kanssa Konstantinopoliin. Prokopioksen mukaan Theodosius alkoi kuitenkin jo ennen tätä katua tekemisiään ja tunsi olonsa epämukavaksi Antoninan kanssa. Hän pakeni uudestaan Efesokseen ja ryhtyi munkiksi. Antonina yritti turhaan taivutella Belisariusta kutsumaan Theodosiuksen takaisin. Kun Belisarius sitten lähti sotaretkelle itään, Theodosius palasi ja suhde jatkui. Myöhemmin Antonina lähti Belisariuksen luo itään ja Theodosius palasi Efesokseen. Photius kuitenkin kertoi heidän suhteestaan Belisariukselle, joka käski hänen matkustaa Efesokseen ja tappaa Theodosius.^[84]

Belisarius vangitutti Antoninan ja harkitsi Prokopioksen mukaan hänen tappamistaan, mutta ei tehnyt sitä, koska välitti hänestä yhä. Tämä saattaa olla totta, mutta toisaalta on todennäköistä, että Belisarius pelkäsi Theodoran rankaisevan häntä, jos Antoninalle tapahtuisi jotain. Theodora kutsui Antoninan ja Belisariuksen Konstantinopoliin, minne saapui pian myös Photius, joka oli vanginnut Theodosiuksen ja jättänyt tämän Kilikiaan. Theodora pakotti Antoninan ja Belisariuksen sopimaan ja vangitsi Photiuksen seuralaisineen. Photiusta ja hänen alaisiaan kidutettiin, jotta Theodosiuksen olinpaikka paljastuisi. Lopulta Theodora sai tietää Theodosiuksen olinpaikan ja tuotatti hänet takaisin Konstantinopoliin. Theodosius kuitenkin sairastui punatautiin ja kuoli pian.^[84]

Myöhemmin Belisariuksesta alkoi syntyä tarinoita, joista kuuluisin oli, että Justinianus antoi sokaista hänet ja hän joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä Konstantinopolin kaduilla.^[76][72] Se on kuitenkin varmasti tarinaa. Sen mainitsi ensimmäisen kerran bysanttilainen munkki Johannes Tzetzes 1100-luvulla, ja sitä kehitti tuntematon runoilija 1300-luvun lopulla.^[85][83] Seuraavien vuosisatojen aikana kertomuksesta tuli kirjallisuudessa yleinen teema.^[86] Se on antanut aiheen moniin tarinoihin, romaaneihin, näytelmiin,^[87] ja innoittanut runoilijoita, oopperasäveltäjiä ja taidemaalareita.^[88]

1700-luvun ranskalainen kirjailija Jean-François Marmontel käytti Belisariuksen tarinaa hyökkäyksessä kuningas Ludvig XV:tä vastaan romaanissaan Bélisaire (1767).^[76] Romaani oli erittäin onnistunut, ja sen ansiosta Belisariuksen tarinasta tuli suosittu aihe 1700-luvun lopun taidemaalareiden keskuudessa.^[86]

Philip Stanhope kirjoitti Belisariuksen elämästä kertovan kirjan Life of Belisarius, joka julkaistiin vuonna 1829. Robert Graves julkaisi vuonna 1938 romaanin Valtamarski Belisarius (Count Belisarius),^[76] joka kertoo kuvitteellisen tarinan Belisariuksen elämästä Antoninan palvelijan Eugeniuksen näkökulmasta. Isaac Asimovin kirjoittamassa Säätiö-sarjan toisessa osassa Säätiö ja Imperiumi (1952) esiintyvä Bel Riose -niminen kenraali perustuu Belisariukseen.^[89]

Belisariuksen lainopillisena avustajana ja yksityisenä sihteerinä toimi 13 vuoden ajan Prokopios, joka nimitettiin tehtäväänsä vuonna 527.^[6] Hän seurasi Belisariusta Persian sotaretkelle, (527–531) vandaalisotaan (533–534) ja Italian sotaretkelle (535–540), ja hän saattoi olla myös läsnä Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa Nika-kapinan aikana vuonna 532. Prokopios lähti Belisariuksen palveluksesta vuonna 540 kirjoittaakseen historiateoksen tämän sotaretkistä.^[90] Prokopios ihaili aluksi Belisariusta, mutta myöhemmin ihailu vaihtui pettymykseen ja jopa vihaan tätä kohtaan.^[91] Prokopios syytti Belisariusta siitä, että tämä ei rankaissut Antoninaa tämän uskottomuudesta. Hän piti Belisariusta vastuullisena myös tämän alaisen Constantinuksen teloitukseen vuonna 538 ja oli myös tyytymätön Belisariuksen päätökseen sallia Antoninan ja Theodosiuksen suhteen paljastaneiden orjien teloitus sekä Antoninan pojan ja Prokopioksen ystävän Photiuksen karkottaminen Italiasta, jotta Antonina olisi voinut tuoda rakastajansa Theodosiuksen takaisin luokseen. Myöhemmin hän syytti Belisariusta siitä, että tämä ei auttanut Photiusta, kun hänet vangittiin^[84] ja pettyi kun Belisarius ei noussut kapinaan Justinianusta ja Theodoraa vastaan. Prokopios myös pettyi syvästi, kun Belisarius ei onnistunut valtaamaan Italiaa takaisin toisella sotaretkellään siellä (544–549).^[92] Prokopios myös kirjoittaa, että Belisarius antoi avioliitto-ongelmiensa haitata sotilastoimia, mikä johti moniin strategisiin virheisiin.^[5]

Tiedot Belisariuksen elämästä ja sotaretkistä ovat suurelta osin peräisin Prokopioksen kirjoituksista, jotka ovat perusteellisia ja yleisesti hyväksytty suhteellisen luotettavina.^[4] Prokopioksen pääteokset, joissa Belisarius mainitaan, ovat kahdeksanosainen Justinianuksen sotien historia ja Salattu historia. Kirjat ovat täysin erilaisia sävyltään. Justinianuksen sotien historia kuvaa Belisariuksen energisenä ja pätevänä sotapäällikkönä, ja se myös ylistää keisari Justinianusta. Salattu historia -teoksessa Prokopios purkaa vihaansa Belisariusta, Antoninaa, Theodoraa ja Justinianusta kohtaan. Justinianus kuvataan julmana, ahneena, holtittomana, ja epäröivänä juonittelijana, jota hänen vaimonsa Theodora manipuloi. Belisarius kuvataan heikkotahtoisena aisankannattajana, joka on ilkeän ja murhanhimoisen vaimonsa Antoninan vallan alla. Prokopioksen äärimmäisen vihamielinen asenne Salattu historia -teoksessa on saanut monet tutkijat uskomaan, että hän uskoi kokeneensa vääryyksiä Justinianuksen ja Belisariuksen alaisuudessa ja halusi näin kostaa heille.^[5] On kuitenkin Prokopioksen ansiota, että Belisariuksella on nykyään erinomainen maine sotahistorioitsijoiden parissa.^[91]

• Lisää luettavaa aiheesta Prokopios: Justinianuksen sotien historia on Wikiaineistossa (englanniksi)
• Lisää luettavaa aiheesta Prokopios: Salattu historia on Wikiaineistossa (englanniksi)

Toinen tärkeä lähde Belisariuksen elämästä on Agathias, jonka historiateos on päälähde vuosista 552–559. Muita lähteitä ovat Jordaneksen, Zakharias Mytileneläisen, Vigiliuksen, Johannes Malalaksen, Johannes Nikialaisen ja Marcellinus Comeksen teokset.^[93]

Belisariuksen komentamat armeijat eivät koskaan olleet suuria, mutta historioitsija James Allan Evansin mukaan hän osasi johtaa niitä taitavasti. Englantilainen sotateoreetikko Basil Liddell Hart kuvasi Belisariusta 'taktisen puolustuksen' strategian isäksi.^[91] Jotkut tutkijat kuitenkin arvostelevat Belisariusta siitä, ettei hän koordinoinut jalka- ja ratsuväen yhteistyötä paremmin, vaan laiminlöi jalkaväen.^[5] Belisariuksen luottamus ratsuväkeen olikin vahvaa koko hänen uransa ajan, ja jalkaväkeä hän käytti usein vain kaikkein suotuisimmissa olosuhteissa.^[11] Tämä oli kuitenkin yleistä Itä-Rooman sodankäynnissä.^[5] Huolimatta siitä, että Belisarius osallistui Nika-kapinan veriseen kukistamiseen, hänet tunnettiin sotaretkiensä aikana rehellisenä ja kunniallisena miehenä verrattuna Prokopioksen mainitsemiin muihin itäroomalaisiin sotapäälliköihin ja virkamiehiin. Myöhäisantiikin aikana elänyt itäroomalainen historioitsija Zakharias Mytileneläinen kertoo, että Belisarius ei ottanut vastaan lahjuksia, oli lempeä siviileille eikä antanut sotilaidensa vahingoittaa heitä.^[94][82] Sotaretkiensä aikana hän harvoin uhrasi miestensä henkiä ilman vahvoja strategisia tai taktisia syitä. Hänen huolenpitonsa omista joukoistaan teki hänestä suositun miestensä keskuudessa.^[95]

Historioitsija Ian Hughes katsoo Belisariuksen menestysten johtuneen suurelta osin erittäin hyvästä onnesta, mutta tarpeen vaatiessa hänellä oli kuitenkin myös päättäväisyyttä ja taitoa.^[96] Hughes muistuttaa myös, että sodankäynnissä onni on aina ollut tärkeä osatekijä. Hughes on tullut siihen loppupäätelmään, että Belisariuksen sotilaalliset taidot olivat keskivertoa parempia ja hänen moraalintajunsa oli korkeampi kuin muiden. Hänen strateginen ajattelukykynsä oli vertaansa vailla ja hänen reaktionsa tapahtumiin lähes virheettömiä.^[94] Hughesin mukaan Belisarius oli ensisijaisesti erinomainen puolustava komentaja, mistä kertoo hänen voittonsa Darassa vuonna 530. Hyökkäyskannalla ollessaan, kuten Callinicumissa vuonna 531, hän kuitenkin osoitti puutteensa.^[97] Hän hävisi taisteluita joko huonon suunnittelun tai omien joukkojen painostuksen takia, joten hän ei ollut suurten sotapäälliköiden, kuten Julius Caesarin tai Aleksanteri Suuren tasoinen, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana heistä.^[94]

• Jacobsen, Torsten Cumberland: The Gothic War: Rome's final conflict in the West. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-084-4 (englanniksi)
• Stanhope, Philip: The life of Belisarius. Määritä julkaisija! Google-kirjat. (englanniksi)

• Belzoni, Paolo A.: Belisarius: Book 1: The First Shall Be Last. Arx Publishing, LLC, 2006. ISBN 9781889758787 Teoksen esikatselu Google-kirjat -palvelussa. (englanniksi)
• Belzoni, Paolo A.: Belisarius: Book 2: Glory of the Romans. Arx Publishing, LLC, 2010. ISBN 9781935228004 Teoksen esikatselu Google-kirjat -palvelussa. (englanniksi)
• Graves, Robert: Count Belisarius. (Uusintapainos) Penguin, 2006. ISBN 9780141188133 Google-kirjat. (englanniksi)

• Cameron, Averil & Ward-Perkins, Bryan: The Cambridge Ancient History XIV. Late antiquity: empire and successors, A.D. 425–600. Cambridge University Press, 2000. ISBN 9780521325912 (englanniksi)
• Evans, James Allan: The age of Justinian: the circumstances of imperial power. Routledge, 2000. ISBN 978-0-415-23726-0 (englanniksi)
• Evans, James Allan: The Empress Theodora: Partner of Justinian. University of Texas Press, 2003. ISBN 9780292702707 (englanniksi)
• Evans, James Allan: The Emperor Justinian and the Byzantine Empire. Greenwood Publishing Group, 2005. ISBN 9780313325823 (englanniksi)
• Evans, James Allan: Justinian (527–565 A.D.). 25.7.1998. De Imperatoribus Romanis: An Online Encyclopedia of Roman Emperors. (englanniksi)
• Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta – sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2
• Hughes, Ian: Belisarius: The last Roman general. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1-59416-085-1 (englanniksi)
• Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire: A. D. 527–641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 978-0-521-20160-5 (englanniksi)
• Norwich, John Julius: Byzantium: The early centuries. Penguin Books, 1990. ISBN 978-0-140-11447-8 (englanniksi)
• Treadgold, Warren: A history of the Byzantine state and society. Stanford University Press, 1997. ISBN 9780804726306 (englanniksi)
• Treadgold, Warren: The early Byzantine historians. Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-24367-5 (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Belisarius Wikimedia Commonsissa