PROFILPELAJAR.COM

Selänne oli keskeisessä osassa hypoteettisen Pangaea-mantereen hajotessa osiinsa noin 180 miljoonaa vuotta sitten

Atlantin keskiselänne eli Keski-Atlantin selänne on kahden toisistaan loittonevan mannerlaatan välissä sijaitseva keskiselänne Atlantin valtameren pohjassa ja samalla osa maailman suurinta vuorijonoa. Pohjois-Atlantilla se on rajana Euraasian ja Pohjois-Amerikan laattojen, Etelä-Atlantilla taas Afrikan ja Etelä-Amerikan laattojen välillä.

Atlantin keskiselänne ulottuu Grönlannin koillispuolella olevasta Gakkelin selänteestä pohjoisessa aina Bouvet’n saaren tienoille etelässä, josta vastaavanlainen selänne jatkuu edelleen Afrikan eteläkärjen ja Etelämantereen välitse Intian valtamerelle. Selänne on suurimmaksi osaksi meren alla, mutta muutamat kohdat siitä nousevat merenpinnan yläpuolelle. Se osa selänteestä, jossa Islanti sijaitsee, tunnetaan myös nimellä Reykjanesin selänne. Selänne levenee keskimäärin 2,5 cm vuodessa.^[1]

Löytöhistoria

Selänteen olemassaolon Atlantin pohjassa päätteli ensimmäisenä Matthew Fontaine Maury vuonna 1850. Selänne löydettiin Challenger-tutkimusmatkalla vuonna 1872.^[2]. Tämä Charles Wyville Thomsonin johtama retkikunta, jonka tehtävänä oli löytää sopiva paikka Atlantin poikki johdettavalle lennätinkaapelille, löysi keskeltä Atlanttia laajan, valtameren muita osia matalamman alueen.^[3] Tällaisen selänteen olemassaolo vahvistettiin kaikuluotaamalla vuonna 1925^[4], ja vähän myöhemmin saksalainen Meteor-tutkimusryhmä totesi sen jatkuvan Hyväntoivonniemen ympäritse Intian valtamereen.^[5]

Valtamerten pohjia 1950-luvulla tutkineet Bruce C. Heezen, Maurice Ewing, Marie Tharp ja eräät muut totesivat, että Atlantin keskiselänteellä on erikoinen batymetrinen rakenne monine kohoumineen ja laaksoineen^[6] ja että sen keskinen laakso on seismologisesti aktiivinen ja monien maanjäristysen episentrumi.^[7]^[8] Ewing ja Heezen totesivat selänteen oleva osa noin 40 000 kilometrin pituista valtamerten keskiselänteiden järjestelmää, jonka osia on maapallon kaikkien valtamerten pohjassa.^[9] Tämän maailmanlaajuisen selännejärjestelmän löytäminen johti teoriaan merenpohjan laajenemisesta ja teki samalla Alfred Wegenerin teorian mannerliikunnoista yleisesti hyväksytyksi selittäen samalla näiden liikkeiden johtuvan laattatektoniikasta.

Huomattavia muodostumia selänteellä

Atlantin keskiselänteellä on syvä vajoamalaakso, joka jatkuu sen keskiviivaa myöten lähes sen koko pituudelta. Tämä vajoama muodostaa siihen liittyvien mannerlaattojen rajan, jossa Maan vaipasta työntyvä magma saavuttaa merenpohjan ja purkautuu laavana tuottaen uutta materiaalia mannerlaattoihin.

Atlantin keskiselänne jakautuu Pohjois-Atlantin selänteeseen ja Etelä-Atlantin selänteeseen, joiden rajana on lähellä päiväntasaajaa sijaitseva Romanchen hauta, kapea merenalainen syvänne, jonka suurin syvyys on 7 758 metriä ja joka on yksi Atlantin syvimmistä kohdista. Tämä syvänne ei kuitenkaan ole Pohjois- ja Etelä-Amerikan laattojen eikä myöskään Euraasian ja Afrikan laattojen rajalla.

Saaria Atlantin keskiselänteellä tai lähellä sitä

Atlantin keskiselänteellä tai lähellä sitä olevia saaria ovat, pohjoisesta etelään lueteltuina (ml. niiden koordinaatit ja korkeimpien kohtien korkeus):

Pohjoisella pallonpuoliskolla (Pohjois-Atlantin selänteellä):

Jan Mayen (Beerenberg, 2 277 m, 71°06′N, 08°12′W, Pohjoisessa jäämeressä)
Islanti (Hvannadalshnúkur Vatnajökullissa, 2 109,6 m, 64°01′N, 16°41′W), jonka poikki selänne kulkee
Azorit (Ponta do Pico eli Pico Alto Picon saarella, 2 351 m, 38°28′0″N, 28°24′0″W)
Arquipélago de São Pedro e São Paulo (luoteinen huippu, 22,5 m, 00°55′08″N, 29°20′35″W)

Eteläisellä pallonpuoliskolla (Etelä-Atlantin selänteellä):

Ascension (The Peak, Green Mountain, 859 m, 07°59′S, 14°25′W)
Tristan da Cunha (Queen Mary's Peak, 2 062 m, 37°05′S, 12°17′W)
Gough (Edinburgh Peak, 909 m, 40°20′S, 10°00′W)
Bouvet'n saari (Olavtoppen, 780 m, 54°24′S, 03°21′E)

Geologia

Geologisesti Atlantin keskiselänne on kohouma, joka on koko Atlantin valtameren pituinen. Sen ovat saaneet aikaan astenosfäärissä ylöspäin suuntautuvat konvektiiviset voimat, jotka työntävät merenpohjaa ja litosfääriä ylöspäin.

Atlantin keskiselänne muodostui alun perin triaskaudella, jolloin Pangaea alkoi jakautua osiin. Tällöin syntyi joukko kolmihaaraisia vajoamajärjestelmiä, joiden haaroista kuitenkin yleensä vain kaksi muodostui mannerlaattojen rajoiksi. Järjestelmän kolmatta haaraa, josta ei syntynyt tällaista rajaa, sanotaan aulakogeeniksi, ja sellaisista ovat muodostuneet monet Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Afrikan suuret jokilaaksot kuten Mississippin, Amazonin ja Nigerin laaksot. Myös Fundyn allas Kanadan rannikolla New Brunswickin ja Nova Scotian välissä on syntynyt tällaiseen sivuhaaraan.

Selänne on noin 2 500 metriä merenpinnan alapuolella, kun taas sen ulkopuolella meren pohja on noin 5 000 metriä syvemmällä.^[10]

Käännös suomeksi

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Mid-Atlantic Ridge

Lähteet

Bibliography

Evans, Rachel. "Plumbing Depths to Reach New Heights: Marie Tharp Explains Marine Geological Maps." The Library of Congress Information Bulletin. November 2002.

Viitteet

↑ Understanding plate motions 5.5.1999. USGS. Viitattu 10.1.2013.
↑ Kenneth J. Hsü: Challenger at Sea, s. 57. Princeton, USA: Princeton University Press, 1992.
↑ R. Redfern: Origins, the Evolution of Continents, Oceans and Life, s. 26. University of Oklahoma Press, 2001. ISBN 1-84188-192-9
↑ Alexander Hellemans, Brian Bunch: Timeline of Science. Lontoo: Sidgwick and Jackson, 1989.
↑ A Victory in Peace: The German Atlantic Expedition 1925-1927 ipy.arcticportal.org. 2007. Arkistoitu 9.3.2016. Viitattu 13.1.2013.
↑ Maurice Ewing, H. J. Dorman, J. N. Ericson, Bruce Heezen: Exploration of the northwest Atlantic mid-ocean canyon. Bulletin of the Geological Society of America, 1953, nro 64, s. 865-868.
↑ N. C. Heezen, Marie Tharp: Physiographic diagram of the western North Atlantic. Bulletin of the Geological Society of America, 1954, nro 66, s. 1261. Geological Society of America.
↑ M. N. Hill, A. S. Laughton: Seismic Observations in the Eastern Atlantic. Proceedings of the Royal Society of London, series A, mathematical & physical sciences, 1952, nro 222(1150). Royal Society of London.
↑ Edgar W. Spencer: Introduction to the Structure of the Earth, 2. painos. Tokio: McGraw-Hill, 1977.
↑ "The Mediterranean Was a Desert" by Kenneth J. Hsü, illustration 13.