Canovas sai nuorena huomiota muotonsa puolesta täydellisillä runoilla, joita sävyttää voimakas isänmaallisuus. Hän oli taitava puhuja ja arvostettu historioitsija. Hän oli vuodesta 1867 Espanjan akatemian jäsen ja vuodesta 1882 Madridin historiallisen akatemian johtaja. Hänen historiallisia teoksiaan on Estudios del reinado de Felipe IV (1888−1890). Hänen johdollaan alkoi ilmestyä suuri Espanjan historiaa käsittelevä teos Historia general de Espana. Hän työskenteli myös sanomalehtimiehenä.[2]
Canovas ei osallistunut syyskuun vallankumoukseen 1868. Hän vastusti kansalliskokouksessa voimakkaasti kansanvaltaista perustuslakia. Sisäisessä hallinnossa hän muuttui ajan myötä vanhoilliseksi. Neljännellä pääministerikaudellaan, 1890−1892, hän ajoi aiemmin vastustamansa yleisen äänioikeuden hyväksytyksi, koska odotti siten vahvistavansa parlamentin vanhoilliskirkollista osuutta. Sinä aikana Espanja siirtyi suojatullijärjestelmään.[2]
Cánovas oli mukana politiikassa 1850-luvulta lähtien. Kuningatar Isabella II:n syrjäyttäneen vuoden 1868 vallankumouksen jälkeen hän toimi parlamentissa Bourbonien kuningassuvun valtaanpalauttamista ajaneen ryhmän johtajana. Kun Espanjan ensimmäinen tasavalta kaatui sotilasvallankaappauksessa vuonna 1874, tuli kuninkaaksi Isabellan poika Alfonso XII, joka nimitti Cánovasin pääministeriksi. Suurimman osan seuraavan 23 vuoden ajasta hän ja liberaalijohtaja Práxedes Mateo Sagasta toimivat vuorotellen pääministereinä, Cánovas kuusi kertaa, vuosina 1874–1875, 1875–1879, 1879–1881, 1884–1885, 1890–1892 ja 1895–1897.
Antonio Cánovas del Castillon murhaa esittävä piirros.
Cánovas oli vuoden 1876 uuden perustuslain pääarkkitehti. Se sisälsi muun muassa rajoitetun äänioikeuden, joka oli tehty työläisten poliittisen vaikutusvallan kasvun hillitsemiseksi. 1880-luvun lopulla Cánovasin ongelmaksi muodostuivat Espanjan siirtomaassa Kuubassa nousseet itsenäisyyspyrkimykset, jotka lopulta johtivat vuosi hänen kuolemansa jälkeen käytyyn Espanjan–Yhdysvaltain sotaan. Työväenliikkeeseen hän kohdisti pääministerinä ollessaan erilaisia sortotoimia, joihin kuuluivat väkivalta, pidätykset ja kidutukset. Samat keinot olivat käytössä myös Kuuban itsenäisyysliikkeen aktiiveja kohtaan. Cánovasin hallinto oli myös tunnettu vaalivilpeistään.
Cánovasin epäonnistunutta siirtomaapolitiikkaa pidetään merkittävänä syynä siihen, että Espanja lopulta menetti viimeisetkin siirtomaansa Tyynen- ja Karibianmerten alueella. Työväenliikkeeseen kohdistetut toimet sekä vaalivilppi puolestaan olivat osaltaan nostattamassa itsenäisyysliikkeitä sekä Kataloniassa että Baskimaalla. Cánovas kuoli elokuussa 1897 Mondragónssa Baskimaalla sijainneessa kylpylässä, jossa hänet ampui italialainen anarkistiMichele Angiolillon.
