Alfonso VI (ennen kesäkuuta 1040 – 1. heinäkuuta 1109) oli vuosina 1065–1070 Leónin kuningas ja vuodesta 1072 lähtien Kastilian kuningas.^[1]

Alfonson vanhemmat olivat Kastilian kuningas Ferdinand I ja Leónin prinsessa Sancha de León (n. 1018–1067), joka oli Leónin kuningas Alfonso V:n ja Elvira Menéndezin tytär. Alfonso oli heidän toiseksi vanhin poikansa. Kuollessaan vuonna 1065 isä jakoi valtakuntansa kolmen poikansa kesken. Heistä keskimmäinen, isän suosikki Alfonso sai Leónin kuninkuuden sekä oikeuden Toledon pakkoveroihin.^[2] Veljekset kuitenkin riitaantuivat, ja vanhin heistä, Kastilian Sancho II voitti Alfonson Llantadan taistelussa vuonna 1068 sekä uudelleen seuraavan vuoden alussa, jolloin Alfonso joutui pakenemaan Toledon hallitsijan suojiin ja Sancho liitti Leónin omaan valtakuntaansa.^[3]

Sanchon kuoltua salamurhaan vuonna 1072 Alfonso palasi Leónin kuninkaaksi. Koska Sancho oli kuollut lapsettomana, Alfonso liitti myös tämän maat omiinsa jouduttuaan sitä ennen vannomaan Rodrigo Díaz de Vivarin johtamille Kastilian ylimyksille, ettei hänellä ollut osuutta veljensä kuolemaan. Myöhemmin tämä mies tultiin tuntemaan nimellä El Cid. Vangittuaan nuorimman veljensä Garcían Alfonso liitti myös tämän kuningaskunnan Galician omaan valtakuntaansa.^[3]

Alfonson pitkän hallituskauden aikana Rooman kirkko sai lisää vaikutusvaltaa Espanjassa. Santiago de Compostelaan matkasi ulkomaisia pyhiinvaeltajia koko Euroopasta, ja paavi Gregorius VII pyrki saamaan kirkon irti keisarin vaikutusvallasta. Jo tämän paavin edeltäjä Aleksanteri II oli tukenut ranskalaisten ritarien Barbastron valtausta vuonna 1064, ja heistä kumpikin selitti Reconquistan tapahtuvan paavin alaisuudessa. Lisäksi Gregorius julisti vuonna 1073 kaikkien Espanjan kuningaskuntien kuuluneen aikanaan Pyhälle Pietarille, ja näin ollen hän paavina ja Pyhän Pietarin perillisenä vaati oman johtoasemansa tunnustamista. Sama viesti kuulsi läpi vuonna 1077 Espanjan kuninkaille lähetetyssä kirjeessä.^[4]

Alfonso kieltäytyi tunnustamasta paavin ylivaltaa käyttämällä itsestään titteliä imperator totius Hispaniae, eikä paavi Gregorius enää painostanut Alfonsoa vaan näytti hyväksyvän tilanteen ja nimitti tätä Espanjan loisteliaaksi kuninkaaksi.^[5]

Espanjassa oli käytössä mozarabien varhaisilta kristillisiltä vuosisadoilta periytynyt nk. Toledon liturgia. Vuonna 1074 paavi Gregorius VII kirjoitti Leónin ja Navarran kuninkaille ja kehotti näitä ottamaan käyttöön uudemman roomalaisen liturgian. Hankkeelle myötämielinen Alfonso VI huomasi kuitenkin mozarabialaisella liturgialla olevan laajaa kannatusta, joten hän järjesti liturgioiden välisen kilpailun. Kun Roomasta tullut liturgia osoittautui selvästi perinteistä mozarabialaista heikommaksi, määräsi kuningas uuden tavan punnita niiden välistä paremmuutta. Kumpikin liturgia oli kirjoitettu omaan kirjaansa, ja ne heitettiin tuleen ajatuksella, että jumalalle mieluisampi selviää liekeistä vahingoittumattomana. Toledolainen putosi liekeistä, jolloin kuningas vihaisesti potkaisi sen takaisin tuleen sanoen: ”Taipukoon liekit kuninkaan tahtoon”. Pettynyt Alfonso pyysi vuonna 1078 paavia lähettämään Espanjaan sopivan munkin uutta liturgiaa selittämään.^[6]

Myös kuningaskunnan tärkeimpään luostariin nimitettiin uusi apotti Robert, joka ryhtyi taivuttelemaan munkkeja uuden liturgian kannalle. Vaikka Robertista tuli liturgiakiistan ratkaisija, vuonna 1080 paavi korvasi hänet uudella miehellä, Bernard de Sauvetotilla. Robert oli nimittäin kannustanut kuningasta lemmenseikkailuihin kuningattaren hovinaisen kanssa ja muutenkin ilmeisesti ajanut enemmän omaa uraansa kuin paavillista arvovaltaa. Vuonna 1080 Bernard saapui ja toi mukanaan myös paavin uhkauksen julistaa Alfonso pannaan, mikäli tämä ei hankkiutuisi eroon rakastajattarestaan.^[7]

Alfonso VI:n onnistui täyttää Leónin kuninkaiden unelma visigoottien muinaisen hallintokaupungin Toledon valtaamisesta vuonna 1085.^[8]

Alkupuolella hallituskauttaan Alfonso VI jatkoi isänsä lailla taifojen pakkoverotusta. Saatuaan tuntuvia summia Sevillan, Granadan, Badajozin, Toledon ja Zaragozan muslimihallitsijoilta, yhä uusien vaatimusten kiristäminen näiltä alkoi houkuttaa häntä. Abd Allah, Granadan kuningas (1074/5–1090) kuvaili muistelmissaan, kuinka Alfonso VI:n tavoite oli saada muslimihallitsijat nousemaan toinen toisiaan vastaan. Kuninkaan edustaja Granadassa, kreivi Sisnando Davídiz sanoikin suoraan: ”Al-Andalus kuului aiemmin kristityille ennen arabien valloitusta...nyt...me haluamme vallata sen jälleen ja ottaa voimalla...kun teillä ei ole enää rahaa tai sotilaita valtaamme maan ilman vastarintaa.”^[9]

Paetessaan veljeään Sanchoa Alfonso oli etsinyt ja saanut turvaa Toledon hallitsijan al-Mamunin luota. Al-Mamunin jälkeen valtaan nousi hänen hallitsijaksi kyvytön pojanpoikansa al-Qadir (1075–1085), josta ei ollut vastustamaan naapureidensa hyökkäyksiä. Valencia julistautui itsenäiseksi, ja Sevilla joutui Córdoban valtaan. Toledon asukkaat alkoivat suhtautua yhä avoimemmin vihamielisesti al-Qadiriin, joka vuonna 1080 joutui pakenemaan valtakunnastaan ja etsimään suojaa Alfonso VI:n luota. Alfonso lupasikin auliisti apuaan sillä ehdolla, että al-Qadir luovuttaisi lopulta Toledon Alfonsolle ja siirtäisi hallintonsa Valenciaan, minkä valtaamisessa Alfonson joukot myös auttaisivat.^[10]

Alfonso palautti al-Qadirin valtaan ja sai tältä suuret summat rahaa sekä tärkeimpien Toledoa suojaavien linnoitusten hallinnan kesällä 1081. Al-Qadirin vastainen kuohunta kuitenkin jatkui Toledossa, ja tämän pyynnöstä kesällä 1084 Alfonso VI aloitti kaupungin piirityksen. Soveliaan ajan jälkeen, jotta puolustajia ei syytettäisi islamin pettureiksi, puolustajat antautuivat keväällä 1085. Antautumisehdoissa Alfonso VI takasi kaupungin asukkaille henkilön ja omaisuuden turvan. Halukkaat muslimit saivat jäädä kaupunkiin työtään tekemään, ja lähteville kuningas lupasi vapaan poistumisen. Alfonso lupasi säilyttää suuren moskeijan koskemattomuuden, ja tasoittaakseen eri uskontojen ja väestöjen suhteita Alfonso nimitti mozarabi Sisnando Davídizin kaupungin kuvernööriksi.^[11] Saatuaan kaupungin valtaansa kuningas täytti myös lupauksensa al-Qadirille ja auttoi tämän Valencian valtaistuimelle.^[12]

Ranskan kuningatar ja joukko ranskalaisia munkkeja vastustivat kuninkaan muslimeille osoittamaa suvaitsevaisuutta. Alfonson ollessa poissa kaupungista Toledon arkkipiispaksi nimitetty ranskalainen Bernard de Sauvetot otti muun kirkkorakennuksen puutteessa käyttöönsä Toledon moskeijan. Takaisin tultuaan kuningas lupasi rangaista omavaltaista piispaa ankarasti, mutta koston pelossa muslimit pyysivät kuningasta pidättäytymään rankaisusta.^[11] Toledon valtaus toi suuren määrän muslimeja kristityn kuninkaan alaisuuteen, ja muutamat arabikirjoittajat mainitsevatkin Alfonson kutsuneen itseään kahden uskonnon keisariksi.^[12]

Alfonso VI oli tutustunut veljensä Sancho II:n sotapäällikköön El Cidiin jo Leónin ja Kastilian välisten sotien yhteydessä vuosina 1068 ja 1069. Vuoden 1072 Sanchon salamurhan jälkeen hän joutui vannomaan El Cidin johtamille Kastilian ylimyksille syyttömyyttään tähän veritekoon. Toledon valtauksen aikoihin vuoden 1081 tienoilla Alfonso alkoi suhtautua El Cidin maineeseen yhä mustasukkaisemmin, ja lopulta hän vangitsikin vasallinsa. El Cid pakeni ja tarjosi palveluksiaan muille kristityille kuninkaille ja myös Zaragozan muslimihallitsijoille. Zarogozan palveluksessa ollessaan El Cid ei ryhtynyt vastustamaan Alfonso VI:n joukkoja vuonna 1085 näiden piirittäessä kaupunkia. Koska hän ei ollut kuninkaan suosiossakaan, ei hän voinut aktiivisesti osallistua piiritykseen.^[11]

Alfonso VI:n menestys sai Sevillan, Granadan ja Badajozin hallitsijat tajuamaan oman tukalan tilanteensa ja huomaamaan kyvyttömyytensä puolustautua kristittyä kuningasta vastaan. He pyysivät apua Pohjois-Afrikan Almoravideilta.

Yusuf ibn Tashufin (1061–1106) oli valloittanut Pohjois-Afrikassa Tangerin vuonna 1077 ja Ceutan vuonna 1084, mutta Espanjaan hän siirtyi vasta saatuaan taifojen hallitsijoilta avunpyynnön. Yusuf ibn Tashufin nousi maihin Algecirasissa vuonna 1086, josta jatkoi Sevillan kautta Badajoziin. Kuullessaan tapahtumasta Alfonso keskeytti Zaragozan piirityksen, kutsui joukkonsa koolle Valenciaan ja pyydettyään apua Aragonian Sancho I:ltä riensi tulokkaita vastaan. Joukot kohtasivat Zallaqassa 23. lokakuuta 1086. Taistelun alussa kristityt löivät taifojen kootut sotajoukot, mitä Yusuf kommentoi sanomalla: ”Mitä se minua liikuttaa, jos nuo miehet surmataan? He ovat kaikki vihollisiani.” Tämän jälkeen Almoravidit kävivät hyökkäykseen tiukassa muodostelmassa, ja yön tultua kristityt oli ajettu pakoon.^[13]

Yusuf ibn Tashufin ei kuitenkaan viimeistellyt Zallaqan voittoaan, vaan palasi takaisin Afrikkaan. Syytä tähän ei tiedetä, mutta mahdollisesti paluuseen vaikutti tieto Yusufin pojan kuolemasta. On myös mahdollista, että voitto Alfonsosta ei ollut ratkaiseva ja se oli tapahtunut niin raskain menetyksin, ettei Yusufilla ollut mahdollisuutta jatkaa sotimista Espanjassa. Ranskalaiset apuun kiirehtineet joukot Burgundin herttua Odon ja Toulousen kreivi Raymondin johdolla saapuivat paikalle taistelun jo rauettua ja palasivat tyhjin toimin takaisin.^[13]

Alfonso oli kärsinyt pahoja tappioita, mutta säästynyt aluemenetyksiltä. Zallaqan menestyksen innoittamina taifojen hallitsijat kieltäytyivät enää maksamasta pakkoveroa Alfonsolle. Kuninkaan palvelukseen palannut el Cid sai lupauksen pitää kaikki valloittamansa niemimaan itäiset maat, ja hän ryhtyikin al-Qadirin suojelijaksi Valenciassa ja käytännössä valtasi maan.^[14]

Taifojen hallitsijat pyysivät uudelleen Yusuf ibn Tashufinin apua, ja hän nousikin maihin kesällä 1089. Espanjan muslimihallitsijoista kuitenkin vain Sevillan joukot liittyivät häneen, ja he riensivät auttamaan piiritettyä Aledoa. Saatuaan tiedon, että Alfonso VI oli luopumassa piirityksestä, Yusuf jälleen palasi Afrikkaan, mistä hän lähetti taifoihin uskonoppineita kannustamaan näitä oikeaan uskontoon ja kristittyjen vastustamiseen.^[15]

Yusuf palasi joukkoineen Espanjaan syksyllä 1090 ja lähetti vangitsemansa Granadan kuninkaan ja tämän veljen Marokkoon. Yusuf otti haltuunsa Córdoban 1091 ja valmistautui Sevillan piiritykseen. Tällöin Sevillan hallitsija al-Mutamid pyysi apua Alfonso VI:lta, joka ryhtyi kokoamaan joukkojaan. Ennen kuin Alfonso pääsi Sevillaan, Yusufin onnistui kuitenkin valloittaa Sevilla marraskuussa 1091. Al-Mutamid päätti päivänsä marokkolaisessa vankilassa ja almohadit jatkoivat valloituksiaan rannikolla: Almería, Murcia, Denia ja Xátiva joutuivat Yusufin haltuun ja hänen onnistui vallata koko al-Andalus Badajozia, Valenciaa ja Zaragozaa lukuun ottamatta.^[15] Valenciassa el Cid johti menestyksellä puolustusta ja piti linnoitukset hallussaan.^[16]

Huolimatta viidestä avioliitostaan ja suhteesta kahteen jalkavaimoon Alfonso VI:lla ei ollut laillista miespuolista perijää. Hänen tyttärensä Urraca saattoi laillisesti nousta valtaan yhdessä miehensä Burgundin Raymondin kanssa. Raymond oli tullut maahan serkkunsa herttua Odon joukkojen mukana auttamaan Zallaqan taistelussa. Muiden palatessa takaisin Ranskaan hän oli jäänyt Espanjaan ja nainut Urracan 1091. Muutama vuosi tämän jälkeen Alfonso VI antoi Galician Urracalle ja Raymondille ja Raymond hallitsi aluetta varakuninkaana.^[17]

Urracan ja Raymondin tie Leónin hallitsijapariksi näytti selvältä, mutta vuonna 1094 Alfonso VI antoi Portugalin kreivikunnan myötäjäisinä aviottomalle tyttärelleen Teresalle ja tämän puolisolle Henri de Bourgognelle.^[18]

Leónin kruununperimys sai uuden käänteen, kun vuoden 1100 paikkeilla Alfonso VI sai pojan infante, kruununprinssi Sancho Alfónsezin (n. 1093–1108). Pojan äiti oli muslimiprinsessa Zaida, Sevillan Taifan hallitsija Al-Mu'tamid Muhammad ibn Abbad al-Lakhmin miniä.^[17] Ajatus Sanchon julistamisesta kruununperijäksi sai paljon vastustusta. Ehkäistääkseen Sanchon perimyksen Urracan mies Raymond etsi liittolaista Teresan puolisosta Henrikistä, ja miehet pääsivätkin jonkinlaiseen sopimukseen vallanjaosta vuonna 1105. Raymond sairastui vakavasti ja kuoli kuitenkin vuonna 1107 ja Sancho kaatui Uclésin taistelussa vuonna 1108, jolloin tilanne muuttui jälleen.^[19]

Raymondin kuoltua Leónin ylimykset tunnustivat Urracan oikeuden kruunuun, mutta tämän pojan Alfonso Raimundezin (tuleva Alfonso VII) vaateet ohitettiin vähin äänin. Alfonso VI tajusi, että sotilaallinen ja poliittinen tilanne vaati Urracan avioitumista, ja hän rupesi etsimään sopivaa aviomiesehdokasta. Lopulta hän päätyi Aragonian ja Navarran kuningas Alfonso I:een (1104–1134). Avioliiton oli määrä yhdistää Kataloniaa lukuun ottamatta Espanjan kristityt alueet Almoravidien vastaiseen taisteluun.^[19]

Alfonso VI kuoli 20. kesäkuuta 1109 kesken tyttärensä Urracan ja Aragonian Alfonso I:n häävalmisteluiden. Urracan avioliitosta tuli onneton, yhteishallitsijuus aiheutti levottomuuksia sekä sisällissodan, ja liitto purkaantui vuonna 1114 paavi Pachalis II:n päätökselllä. Sitä ennen aviopuolisot olivat taistelleet sekä keskenään yhteensopimattomien luonteittensa vuoksi että myös Urracan sisarpuolta Teresaa vastaan.^[20]

• O’Callaghan, J.F.: A history of Medieval Spain. United Kingdom: Cornell University, 1975. ISBN 0-8014-0880-6 (englanniksi)
• Petersen, K: Ihmiskunnan ajantieto. (Suomeksi toimittanut Antero Manninen, avustajana Pentti Papunen) Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1965.