Parsons on saanut yhteensä 13 Grammy-ehdokkuutta. Vuonna 2019 hän voitti ensimmäisen Grammynsä The Alan Parsons Projectin Eye in the Sky -albumin 35-vuotisjuhlajulkaisusta.[3]
Parsons syntyi Lontoossa joulukuussa 1948.[1] Molemmat hänen vanhempansa olivat muusikoita. Parsonsin eno David Tree oli ammattinäyttelijä.[2] Teini-ikäisenä Parsons ryhtyi soittamaan akustista folkia ja bluesia. 1960-luvun lopulla hän soitti soolokitaraa The Earth -nimisessä bluesyhtyeessä.[2] The Earthin vuonna 1968 äänittämä albumi Elemental ilmestyi lopulta vuonna 2015 Record Collector Magazinen julkaisemana.[4]
19-vuotiaana Parsons sai työpaikan Abbey Roadin studioilta, missä hän toimi The BeatlesinAbbey Road (1969) ja Let It Be (1970) -albumien äänityksien apulaisteknikkona. Myöhemmin hän äänitti muun muassa Paul McCartneytä ja The Holliesia. Näkyvyyttä Parsons alkoi saada osallistuttuaan Pink FloydinThe Dark Side of the Moonin (1972) äänittämiseen.[2] Albumi toi Parsonsille hänen ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa. Seuraavina vuosina hän äänitti listoilla menestyneitä kappaleita Pilotille (”Magic”) ja Cockney Rebelille (”Judy Teen”, ”Mr. Soft”) ja tuotti Ambrosian kaksi albumia, mikä toi hänelle jälleen Grammy-ehdokkuuden. Menestyksestä huolimatta Parsonsin tulot pysyivät pieninä, mikä turhautti häntä ja sai hänet harkitsemaan oman yhtyeen perustamista.[5]
Vuosina 1976–1987 The Alan Parsons Project julkaisi yhteensä kymmenen albumia.[7] Yhtye keskittyi studiotyöskentelyyn eikä koskaan konsertoinut.[8] Suosituimmillaan yhtye oli 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, jolloin sen albumit ylsivät platinamyyntiin Atlantin molemmin puolin. Yhtye oli erityisen suosittu Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Saksassa. Kotimaassaan Britanniassa sen levymyynti sen sijaan jäi vaatimattomammaksi.[9][10][11][12]
Vaikka The Alan Parsons Project nimettiin Parsonsin mukaan, oli Woolfson yhtyeen pääasiallinen säveltäjä ja sanoittaja. Parsons sävelsi yhtyeelle lähinnä instrumentaaleja, soitti syntetisaattoria ja lauloi taustoja. Äänittäjänä ja miksaajana hän oli kuitenkin vastuussa yhtyeen tunnistettavasta äänimaailmasta.[13] Yhtye saikin useita parhaan tuotannon Grammy-ehdokkuuksia.[14]
Vuonna 1984 Parsons tuotti oman yhtyeensä ja Camelin sessiomuusikoiden albumin Keats. Parsons ja Woolfson eivät osallistuneet Keatsin säveltämiseen, vaan kappaleet merkittiin soittajien itse kirjoittamiksi.[15]
Sooloura
Parsons ja Woolfson lopettivat yhteistyön vuonna 1990, minkä jälkeen Parsons siirtyi soolouralle. Sooloyhtyeeseen tulivat myös projektin pitkäaikaiset jäsenet kitaristi Ian Bairnson, rumpali Stuart Elliott ja orkesterisovituksista vastannut Andrew Powell. Parsonsin ensimmäinen sooloalbumi Try Anything Once ilmestyi 1994. Sitä seurasivat On Air (1996) ja The Time Machine (1999).[2] Vuodesta 1994 alkaen Parsons alkoi myös tehdä kiertueita Alan Parsons Live Project -nimellä. Suurin osa kokoonpanon konserteissa esittämästä materiaalista on The Alan Parsons Projectin aikaista.[16]
Parsons muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1999 ja kokosi uuden Live Project -yhtyeen. Vuonna 2004 Parsons julkaisi elektronista musiikkia edustaneen albumin A Valid Path, jolla vierailivat muun muassa Pink Floydin David Gilmour sekä Parsonsin poika Jeremy. Vuonna 2010 Alan Parsons Live Projectin kokoonpano vaihtui jälleen, ja sen jäsenistö on sittemmin vaihdellut toistuvasti. Soolouransa ohella Parsons on tuottanut muiden muusikoiden albumeja ja julkaissut The Art & Science Of Sound Recording -nimistä, musiikkituottamista käsittelevää videoluentojen sarjaa. Hän myös järjestänyt aiheesta luentoja ja työpajoja.[2]
2000-luvulla Parsons on remasteroinut The Alan Parsons Projectin vanhoja levyjä uudelleenjulkaisua varten.[16][8] Vuonna 2019 hän voitti ensimmäisen Grammynsä Eye in the Skyn 35-vuotisjuhlajulkaisusta.[3] Samana vuonna ilmestynyt The Secret oli Parsonsin ensimmäinen sooloalbumi 15 vuoteen. Parsons myös esitti itseään Family Guyn jaksossa ”Yacht Rocky” (ks. yacht rock).[2]
Taiteilijana
Soundi-lehden Jaan Wessmanin mukaan ”Parsons on aina ollut enemmän hifistelijä kuin säveltäjä”, jonka musiikki nojaa omaperäisten sävellysten sijaan hiottuun äänimaailmaan ja korkeisiin tuotantoarvoihin. Keskeisintä kohdeyleisöä ovat Wessmanin mukaan ”audiofetisistit”.[17]
Parsons on kertonut suhtautuvansa sallivasti musiikkinsa luvattomaan käyttöön itsenäisissä elokuvissa ja vastaavissa hankkeissa, mikäli teosta ei käytetä taloudellisen voiton tavoitteluun.[18]
Yksityiselämä
Parsons perheineen muutti vuonna 1978 Monacoon. He palasivat Britanniaan kaksi vuotta myöhemmin.[14] Parsons erosi 1990-luvun lopulla ensimmäisestä vaimostaan Smokeystä ja aloitti uuden suhteen Lisa-nimisen amerikkalaisnaisen kanssa. He muuttivat Kaliforniaan vuonna 1999 ja avioituivat 2003. Parsons ja Lisa asuvat nykyään Santa Barbarassa, missä he viljelevät avokadoja ja pitävät eläimiä luomutilalla.[2]
↑Adams, Bret: Keats: Keats (”Parsons produced Keats, but the songs are slicker than the more musically and lyrically adventurous Alan Parsons Project albums. That’s saying something considering the highly polished sonic glaze Parsons gave his own work.”) AllMusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
