Akseli Rikhard Isopuro (23. toukokuuta 1894 Nurmijärvi – 15. kesäkuuta 1952) oli suomalainen jääkärivänrikki ja Viron armeijan luutnantti.^[1][2]

Hänen vanhempansa olivat työmies Karl Viktor Gadd ja Amanda Bohm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1932 Olga Emilia Kankaisen kanssa. Isopuro kävi kansakoulun.^[1][2]

Isopuro toimi työmiehenä Vimpelissä ennen kuin liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 17. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella Riianlahdella ja Aa-joella.^[1][2]

Isopuro saapui Vaasaan aliupseeriksi ylennettynä jääkärien etujoukon mukana 18. helmikuuta 1918. Suomen sisällissotaan hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Porin pataljoonan 2. komppaniaan ja osallistui Sampakosken taisteluun, josta hänet komennettiin sotilaskouluttajaksi Ikaalisiin ja otti osaa Vähäröyhiön kahakkaan, Viljalan ja Kilvakkalan kylien puolustukseen sekä myöhemmin Mannanmäen ja Kyröskosken taisteluihin.^[1][2]

Isopuron mainitaan teloittaneen kaksi henkilöä Punkalaitumen suojeluskunnan määräyksestä.^lähde?

Sisällissodan jälkeen Isopuro toimi 1. huhtikuuta – 21. huhtikuuta 1918 välisen ajan Porin rykmentin 1. pataljoonan 2. komppanian sekä myöhemmin lyhyen ajan rykmentin sapotööriosaston päällikkönä, kunnes hänet määrättiin 14. kesäkuuta 1918 alkaen Porin rykmentin täydennyspataljoonan A-komppanian päälliköksi ja 19. kesäkuuta 1918 alkaen pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi. Hänet komennettiin 28. kesäkuuta 1918 valtiorikosoikeuden jäseneksi Vaasaan, mistä tehtävästä hän erosi 16. heinäkuuta 1918 ja liittyi jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtamaan Vienan-Karjalan retkikuntaan. Retkikunnassa hän toimi aluksi Uhtualta Luusalmelle lähetetyn osaston ja myöhemmin Tollonjoella 2. komppanian päällikkönä. Hän otti osaa taisteluihin retkikunnalla Luusalmella ja Vuokkiniemessä. taisteluihin. Vienan-Karjalan retkikunnalta palattuaan hän liittyi Viron vapaussotaan lähtevään joukkoon ja hänet sijoitettiin Pohjan Poikain rykmentin 2. pataljoonan 5. komppanian päälliköksi ja toimi sen päällikkönä joukon hajottamiseen saakka. Hän otti osaa taisteluihin Viron vapaussodassa Valkissa ja Marienburgissa sekä Petserin rintamalla. Vieläkään Isopuro ei saanut tarpeekseen sotimisesta vaan Viron vapaussodasta palattuaan hän toimi hetken harjoituspäällikkönä Hämeenkyrön suojeluskunnassa, kunnes liittyi Pohjois-Inkerin rykmenttiin, jossa toimi 2. komppanian päällikkönä. Sodat sodittuaan hän siirtyi Keski-Pohjanmaalle työmieheksi.^[1][2]

Isopuro osallistui talvisotaan linnoitustöissä Työryhmä Kaiterassa, joka toimi sodan aikana Viljakkalassa, Miehikkälässä ja Kotkassa. Välirauhan aikana ja jatkosodan puhkeamisen jälkeen hän toimi vanhempana varastomiehenä ja työnjohtajana Ammuslataamo 7:ssä, josta hän palveli sodan loppuun saakka ja sodan jälkeen siitä muodostetussa Keskusvarikko 8:ssa aina vuoteen 1952 saakka. Hänet haudattiin Kokkolaan.^[2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Vääpeli 23. helmikuuta 1918 [3] Vänrikki 16. heinäkuuta 1918[4] Luutnantti 23. tammikuuta 1919 Viron armeija		Vapaudenmitali 1. lk. Vapaussodan muistomitali soljen kera Jääkärimerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Viron vapaudenristi II/3 lk. Viron vapaussodan muistomitali

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Roselius, Aapo Teloittajien jäljillä, Tammi, Helsinki 2006