Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Artikkelissa suuressa määrin lähteettömiä osioita

Ajanlaskukiista oli Suomen ortodoksisessa kirkossa vuosina 1899–1924 käynnissä ollut oppiriita, joka koski siirtymistä vanhasta juliaanisesta ajanlaskusta uuteen gregoriaaniseen. Vanhan ja uuden ajanlaskun juhlapyhien ajankohta saattoi poiketa jopa pari viikkoa, joten asia tuotti paljon käytännön ongelmia.

Kiistaa kärjisti Venäjän kirkon tiukka sitoutuminen vanhaan ajanlaskuun ja Suomessa tunnettu epäluulo Moskovan patriarkaattia kohtaan, sillä sen arveltiin olevan neuvostohallinnon käskyvallassa. Lisäksi Suomen tuolloinen ortodoksinen arkkipiispa Serafim (Aleksander Lukjanov) oli ehdottoman uskollinen Venäjän kirkolle.

Kun tsaarin hallinto vuonna 1899 antoi Helmikuun manifestin, se herätti voimakkaita tunteita myös suomalaisten ortodoksien keskuudessa. Eräs vastareaktio oli ryhtyä hiljalleen puuhaamaan muusta Suomesta poikkeavan juliaanisen ajanlaskun eli niin sanotun vanhan luvun vaihtamista gregoriaaniseen, koska käytännöllisten ongelmien lisäksi tsaarinvallan suosima vanha ajanlasku koettiin osaksi venäläistämistä.

Hanke jäi vielä keskusteluasteelle, koska vuoteen 1904 hallinneen, venäläistäjänä pidetyn arkkipiispa Nikolain ankara hallintotapa esti kaikki uudistukset. Kun edeltäjäänsä suvaitsevampi arkkipiispa Sergei astui virkaan, asia voitiin tuoda uudelleen esille.^[1] Varsinaisena lähtölaukauksena ajanlaskukiistalle voidaan pitää Marraskuun manifestia.

Suomen itsenäistyessä joulukuussa 1917 Suomen ortodoksisen kirkon yhteys Venäjän kirkkoon koettiin monin tavoin hankalaksi. Piispanvirka oli venäläisten hallussa ja Suomen ortodoksinen kirkko oli edelleen täysin venäläinen virastolaitos. Kirkkokunnan toimintaa säätelivät vuosina 1883–1906 annetut viisi asetusta. Suomen ortodoksisessa hiippakunnassa korkeinta hengellistä valtaa käytti Viipurin Hengellinen konsistori, jota johti apulaispiispa Serafim, koska arkkipiispa Sergei oli jo loppukesällä 1917 nimitetty Vladimirin piispaksi.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen senaattori E. N. Setälän aloitteesta oli perustettu erityinen kirkolliskomitea tutkimaan ortodoksisen hiippakunnan asioita. Komitean puheenjohtajaksi senaatti nimitti katedraalirovasti Mihail Kasanskin ja jäseniksi rovastit Sergei Okulovin ja Sergei Solntsevin sekä maallikkojäseniksi kansakoulunopettaja Jaakko Härkösen ja kansakouluntarkastaja Aleksanteri Sadovnikovin. Kaikki nimitetyt kuuluivat hiippakunnan suomalaiskansallisiin piireihin.

Kaikkein vaikeimmaksi ongelmaksi koettiin kuitenkin ajanlaskutapa.^[1]

Käytännön syistä vanhan juliaanisen ajanlaskun noudattaminen olisi tehnyt Suomen ortodoksisen kirkon asemasta liian vaikean, koska valtaosa maasta käytti gregoriaanista ajanlaskua, joten itsestään selvää oli, että siirryttiin läntiseen ajanlaskuun, tarkkaan ottaen sitä täydellisesti noudattavaan niin sanottuun meletiaaniseen kalenteriin; kalenteri vastasi tarkasti gregoriaanista.

Alun alkaenkin ongelmaksi Suomessa muodostui se, etteivät tietyt vanhoilliset ja varsin vaikutusvaltaiset piirit hyväksyneet mitään muutoksia; syntyi niin sanottu ajanlaskukiista, jonka painopisteeksi kehittyi kuta kuinkin itsestään Valamon luostari.

Lokakuussa 1917 Valamossa pidetty Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi ehdotuksen siirtymisestä uuteen ajanlaskuun eli meletiaaniseen (= gregoriaaniseen) kalenteriin, mutta päätökselle oli vielä silloin saatava Venäjän kirkon hyväksyminen.

15. elokuuta 1917 alkanut Venäjän kirkolliskokous oli vielä käynnissä, ja piispa Serafim, joka otti siihen osaa, lähetti joulukuussa 1917 Moskovasta sähkeen, jossa ilmoitti patriarkka Tihonin ja Pyhän Synodin antaneen luvan uuden kalenterin käyttöön niissä seurakunnissa, joissa seurakuntalaisten enemmistö niin halusi. Sanamuoto oli yksiselitteinen: päätösvallan siinä suhteessa piispa jätti vuosien 1883 ja 1905 asetuksen mukaisesti paikallisseurakuntien kirkonkokouksille.

Patriarkka Tihon lähetti vahvistusukaasin, mutta yllättäen se olikin paljon monimielisempi: lupa uuden kalenterin käyttöön annettiin "niitä varten, jotka niin halusivat", eli sen saattoi tulkita siten, että uuden kalenterin käyttö olisi kerta kerralta harkittu poikkeustapaus. Äärimmilleen vietynä voitiin jopa väittää, ettei kalenteriasiaa olisi tarvinnut käsitellä kaikkia seurakuntalaisia velvoittavissa kirkonkokouksissa, koska patriarkan ukaasi antoi mahdollisuuden erityisjumalanpalvelusten toimittamiseen uuden kalenterin mukaan.^[2] Suomalaiset tulkitsivat moniselitteistä ukaasia oman mielensä mukaisesti; päätökset uuden kalenterin käyttöön otosta tehtiin kirkonkokouksissa vuosina 1917–18 ja arkkipiispan tehtäviä tammikuussa 1918 hoitamaan määrätty piispa Serafim pääsääntöisesti vahvisti ne.^[2]

Ensimmäisenä ehtivät päätöksen tehdä Sortavalan, Suistamon, Ilomantsin, Joensuun, Taipaleen, Korpiselän, Tiurulan, Palkealan, Salmin ja Mantsinsaaren seurakunnat jo vuoden 1917 loppupuolella, koska paineet uudistukseen olivat niissä erityisen suuret. Piispa Serafim mainitsi nämä seurakunnat erityisesti vahvistuspäätöksessään. Muutamaa kuukautta myöhemmin perässä tulivat vielä Suojärven, Annantehtaan, Pitkärannan, Käkisalmen, Lappeenrannan ja Turun seurakunnat. Ulkopuolelle jäi vielä toistaiseksi monia seurakuntia, esimerkiksi tuolloin hyvin venäläisvaltainen Helsinki.

Luostareissa uusi ajanlasku tahdottiin aluksi torjua täydellisesti; ne jäivätkin toistaiseksi ulkopuolisiksi tässä vaikeassa kysymyksessä. Suurin syy tähän lienee ollut se, että hyvin vaikeat kieli- ja kansalaisuuskysymykset olivat tuolloin etusijalla; luostarien pääkieli oli venäjä, ja vain osa munkeista ja nunnista oli Suomen kansalaisia. Tosin nämäkin asiat hoidettiin asianmukaisella tavalla.

Uudistuksen rajat tulivat selviksi jo vuonna 1918, kun piispa Serafim hylkäsi Turun, Lappeenrannan ja Käkisalmen ortodoksisten seurakuntien päätökset uuteen ajanlaskuun siirtymisestä. Tosin Turku sai hiukan myöhemmin erityisen oikeuden uuden kalenterin käyttöön. Venäjän kirkko, tai oikeammin sen nimissä toiminut piispa Serafim, halusi turvata vanhan ajanlaskun käyttäjien oikeudet niissä seurakunnissa, joissa he olivat vähemmistönä tai joissa uuden ajanlaskun käyttäjiä oli vahva oppositio. Piispa korosti erityisesti, että uuden ajanlaskun käyttäjien tulisi ottaa huomioon myös vanhan luvun käyttäjien toiveet.

Monissa seurakunnissa seurauksena oli kaksinkertaiset pyhäpäivät, osin päällekkäin, mikä sekoitti työpaikkojen ja koulujen elämää.

Sekavan tilanteen johdosta Suomen hallituksen tehtäviä hoitanut senaatti puuttui asiaan ja ryhtyi loppuvuodesta 1918 murtamaan venäläisten asemaa hiippakunnan johdossa Paasikiven senaatti vahvisti viimeisessä istunnossaan 26. marraskuuta 1918 Valamon kirkolliskokouksen esityksen asetukseksi Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta.

Kärkihahmona tässä työssä oli senaattori E. N. Setälä, joka kuului puolueensa niin sanottuun perustuslailliseen oikeistosiipeen, jota kutsuttiin myös nuorsuomalaisiksi monarkisteiksi. Se merkitsi, etteivät Suomen venäläiset voineet häneltä suuria odottaa; ja aivan alkajaisiksi senaatti lakkauttikin siihen asti suomalaisten ortodoksien virallisia asioita hoitaneen Viipurin hengellisen konsistorin ja perusti tilalle väliaikaisen kirkollishallituksen 1. joulukuuta 1918 alkaen.

Ajanlaskukysymys alkoi varsinaisesti kärjistyä Raja-Karjalassa; Salmin seurakunta teki jo 7.syyskuuta 1919 päätöksen palata vanhaan ajanlaskuun. Päätös seurakunnankokouksessa tehtiin murskaenemmistöllä eli luvuin 243–6. Mantsinsaari ja Suojärvi tulivat jo seuraavana vuonna perässä. Suojärvestä hiukan aiemmin irtautunut Annantehtaan seurakunta sen sijaan pysyi uudessa ajanlaskussa, pitkälti kirkkoherransa, myöhemmän Viipurin piispan Aleksanteri Karpinin vaikutuksesta.

Uuden ajanlaskun kannalla jo alusta asti olleet mitrarovasti Sergei Okulov ja myöhempi pappisseminaarin rehtori rovasti Nikolai Varfolomejev (myöhemmin Valmo) pitävät kiistan tärkeimpinä syinä väestön alhaista sivistystasoa ja venäläisten kiihotustoimintaa: uutta ajanlaskua pidettiin liiankin yleisesti "paavin tahallisena eksytyksenä" – koska uusi ajanlasku oli laadittu alun perin juuri Roomassa – ja molemminpuolinen, väärinkäsityksestä laajentunut alun perin vuonna 1054 langetettu kirkonkirous Rooman ja Konstantinopolin välillä oli vielä silloin voimassa; sen kumosivat vasta paavi Paavali VI ja ekumeeninen patriarkka Athenagoras I vuonna 1965.

Tilanteen kärjistymisen tärkein syy oli kuitenkin liian pikaisesti tehdyt päätökset; vaikka Viipurin hiippakuntakokous vuonna 1917 oli nimenomaan edellyttänyt, että päätökset tehtäisiin suurina juhlapyhinä runsaan osallistujamäärän vuoksi, jotta päätökset olisivat mahdollisimman sitovia, niin kuitenkin muun muassa Salmissa päätös kiirehdittiin joulun 1919 läheisyyden vuoksi.

Tästä syystä niin Salmissa kuin Mantsinsaarellakin päätökseen osallistuneiden määrä jäi seurakunnan jäsenlukuun nähden pieneksi.

Salmissa raja uuden ja vanhan ajanlaskun kannattajien välillä ei kulkenut kielirajan mukaan. Vaikka pitäjä olikin selvästi suomalaisenemmistöinen, niin väestön selvä enemmistö puhui tai ainakin jotenkin ymmärsi venäjää. Myös Mantsinsaaressa venäjäntaito oli lähes vastaava, vaikka sielläkin enemmistö oli suomenkielisiä. Kuitenkin yleinen sivistystaso oli matala, ja tästä seuraten vanhaa ajanlaskua pidettiin oikeana ja osana todellista uskovaisuutta.

Tätä käsitystä vastaan oli taisteltu aiemminkin. Erityisesti rovasti Okulov käytti perusteena sitä, että kyseinen käsitys oli pikemminkin pakanuuteen takautuvaa taikauskoa kuin todellista uskovaisuutta. Juliaanisen kalenterin oli ottanut käyttöön tsaari Pietari Suuri noin vuonna 1703 osana länsimaistamiskampanjaansa, jonka tärkein osa oli ollut Pietarin kaupungin rakentaminen. Tsaarin poistama vanha venäläinen kalenteri, jonka mukaan ortodoksinen kirkkovuosi kulkee edelleen, aloitti syyskuun alusta eikä 1. tammikuuta.

Liiankin kiireisesti tehdyistä päätöksistä palata vanhaan ajanlaskuun seurasi se, että eritoten näistä kahdesta seurakunnasta tuli kirkollishallitukselle oikea tulva anomuksia uuden ajanlaskun käytön puolesta – joskin kirkollishallituksen mahdollisuudet puuttua päätöksiin olivat rajalliset, etenkin jos päätökset oli tehty edes muodollisen laillisesti.

Salmissa kiista sai ajoittain jopa sellaisia muotoja, että jopa uuden kalenterin mukaisina pääsiäispyhinä vanhan luvun kannattajat tekivät arkisimpia mahdollisia töitä – aivan kuin olisi ollut kysymys tavallisista arkipäivistä.

Tästä tosin seurauksena oli se, että vanhan ajanlaskun kannattajilla ei sinä vuonna ollut pääsiäistä: kun seurakuntalaiset tulivat juhlavaatteissaan viettämään juliaanista pääsiäistä, uuden ajanlaskun kannattajat olivat huolehtineet siitä, että kirkkojen ovet olivat näkyvästi lukossa ja ovella isot ilmoitukset, että pääsiäinen on jo ollut kaksi viikkoa aiemmin.

Vastalauseisiin tuli kylmä vastaus: vanha ajanlasku on poistettu käytöstä ja siihen vetoaminen on rienausta! Yritykset viettää vanhan luvun mukainen pääsiäisjuhla kirkon ulkopuolella sammuivat poliisin asiaan puuttumiseen.

Vuonna 1922 saivat vanhan ajanlaskun kannattajat lopullisesti alistua – tai jäädä vaille pääsiäistä. Niskoitteluyrityksistä tehtiin kovakourainen loppu. Monien pelkäämiä siirtymisiä luterilaisuuteen ei kylläkään tapahtunut, ei edes nimeksi: kaikkein itsepintaisimmat pitivät vanhan luvun hartauksia kodeissaan, hetkipalveluksina ilman pappia, ja kun tilanne aikanaan ratkesi vanhaa lukua noudattavien uusien seurakuntien myötä, he siirtyivätkin niihin. Mitään vanhauskoisuuden kaltaista skismaa ei ajanlaskusta kuitenkaan syntynyt.

Vuoden 1919 aikana ei maan hallitus vielä halunnut puuttua ajanlaskukiistaan, mutta kun ekspansiivisen ulkopolitiikan eli äärimmäisyyssuomalaisten ajaman Itä-Karjalan valloitushankkeiden aika oli väistyä saman vuoden lopussa, alkoi mielenkiinto kahden kalenterin kysymykseen lisääntyä.

22. joulukuuta 1919 kirkollis- ja opetusasioiden ministeriö laati hyvin maltillisen aloitteen kalenteriasiassa; haluttiin tarkat tiedot molemmista ajanlaskuista sekä siitä oliko uudistus mahdollista toteuttaa koko kirkkokunnassa, koska kahden ajanlaskun käytön aiheuttama hämmennys seurakunnissa voisi ajan oloon olla jopa vaaraksi valtakunnan ulkopolitiikalle.

Sortavalassa maaliskuussa 1921 pidettyyn kirkolliskokoukseen kutsuttiin kaikki samat edustajat kuin vuoden 1919 kokoukseenkin; tosin nimenomaan papiston kohdalla jouduttiin turvautumaan varamiehiin. Tämä siksi, että marraskuussa 1918 annetun asetuksen mukaan kirkon viranhaltijoiden tuli olla Suomen kansalaisia, ja osalla papistoa oli kansalaisuushakemuksien käsittely edellisen kokouksen aikana vielä kesken. Nyt ne olivat jo selviä, mutta muutokset eivät ainakaan vahvistaneet venäläisten asemaa; Sortavalan kokoukseen tuli nyt lähes yksinomaan Suomen kansalaisia. Arkkipiispa Serafimin kansalaisuushakemus oli vielä käsittelemättä.

Hallituksen edustajaksi oli lähetetty Sortavalan seminaarin johtaja, ankarana suomalaisuusmiehenä tunnettu Oskar Relander, joka 1916 joutui ensin vankilaan ja sieltä karkotetuksi Siperiaan. Hänen valintansa edustajaksi saattoi viestittää, että hallitus tulkitsi ajanlaskukysymyksessä mielipiteiden kulkevan kieli- ja kansallisuusrajojen mukaan eli suomalaiset kannattaisivat uutta lukua ja venäläiset vanhaa.

Relander oli saanut ohjeet tuoda esille hallituksen kanta ajanlaskuasiassa ja tehdä selväksi, että hallitus oli valmis vahvistamaan gregoriaaniseen kalenteriin siirtymisen. Hänen ohjekirjeestään ei käy ilmi, olisiko myös päinvastainen päätös vahvistettu; käytännössä sellainen ei olisi ollut mahdollista, koska se olisi ollut ristiriidassa niin kirkon suomalaisen linjan kuin hallituksen politiikankin kanssa – eli Sortavalan kokouksella ei juuri ollut vaihtoehtoja.

Kokousta varten asetettu valmistusvaliokunta esitti mietinnön, jonka mukaan ajanlaskupäätös olisi esitettävä valtioneuvoston vahvistettavaksi. Itse kokous sujui valtioneuvoston edellyttämällä tavalla; se asetti 9. maaliskuuta 1921 ajanlaskuvaliokunnan, jonka antama mietintö olikin muotoiltu hiukan toisin kuin valmisteluvaliokunnan: neljännessä ponnessa edellytettiin hankittavan patriarkan hyväksyntä kalenteriuudistukselle.

Arkkipiispa Serafimin loppupuhe 10. maaliskuuta 1921 oli ratkaiseva: hän asettui tukemaan rovasti Solntsevin aiemmin esittämää kantaa, jonka mukaan yksittäiset paikalliskirkot eivät saaneet mitätöidä kirkon kanoneja, sen sijaan saatettaisiin kieltäytyä noudattamasta sellaisia kanoneja, jotka eivät olleet enää ajan tasalla.

Tämä on yllättävää, koska yleensä arkkipiispa Serafim ja rovasti Solntsev olivat asioista eri mieltä. Selitys löytynee keskeneräisestä kansalaisuushakemuksesta: ilmeisesti Serafim pelkäsi, että jos hän suututtaa Relanderin, seurauksena olisi kansalaisuuden epääminen ja ehkä jopa maasta karkottaminen.^[1]

Pelko lienee ollut lähes aiheeton, mutta aika oli sellainen, että varman päälle toiminta näytti viisaimmalta. Painoarvoa tällaiselle käsitykselle saattoivat antaa aktivistien sotaisat julkilausumat Suomen venäläisistä ja venäläisestä kulttuurista (kuten aiemmin esiintyneet Etsivän Keskuspoliisin vaateet venäläisten karkottamisesta). Ajanlaskuvaliokunnan päätös meni lopulta sellaisenaan läpi, myös arveluttavana pidetty neljäs ponsi äänin 46–11.

Viimeksi päätettiin kalenteriuudistuksen ajankohdasta. Uusi ajanlasku olisi oltava toteutettuna 5. /18. lokakuuta 1921 (vanhaa/uutta lukua). Valtioneuvosto vahvisti päätöksen kesäkuussa 1921.

Myös opetusministeri Lauri Ingman (1930–34 luterilainen arkkipiispa) asettui tukemaan arkkipiispa Serafimin kansalaisuushakemusta, olihan tämä osoittanut lojaalisuutta maan hallitukselle – eli arkkipiispan tilannearvio oli kuin olikin ollut oikea.^[3]

Lisäksi maassa vaihtui hallitus samoihin aikoihin ; huhtikuussa 1921 oli aloittanut Vennolan toinen hallitus, jonka opetusministeri Niilo Liakka otti huomattavasti edeltäjäänsä Lauri Ingmania tiukemman kannan maassa oleskeleviin venäläisiin – kuten Maalaisliitto ylimalkaankin.

Maalaisliittolaisten jyrkän kannan selittää se seikka, että yhteenotto rojalistien kanssa eli lopulta nurin saatu Suomen kuningaskuntahanke oli sattunut niin vähän aikaa sitten, että vanha kiihkotasavaltalaisuus – jonka eräs muoto oli äärimmäisen vihamielinen ja torjuva suhtautuminen kaikkeen tsaarin hallinnosta periytyvään – tahtoi tulla esiin yllättävilläkin tavoilla. Malliesimerkki tästä asenteesta on suosittu tasavaltalainen herja, jonka akateemikko Väinö Linna sijoitti pääteokseensa Täällä Pohjantähden alla pitäjän ankarimpana tasavaltalaisena tunnetun opettajan suuhun:

»Kukas pelasti tämän maan? Tasavaltalaiset talonpojat! Mutta totta kai, siellä se suomettarelainen vanha suola janottaa – kun menetettiin se lemmikki Nikolai niin pitihän se uusi saada!^lähde? »

– eli kyseessä oli pitkälti perisuomalainen jääräpäisyys ja vieraaseen kohdistuva vastenmielisyys.

Uudistuksen esittely Moskovan patriarkalle viivästyi yhteyden saantivaikeuksien vuoksi, ja kaikki seurakunnat ja luostarit siirtyivät uuteen ajanlaskuun päätöksen mukaisena aikana lokakuussa 1921.

Myös vastaan hangoitelleessa Salmin seurakunnassa toteltiin määräystä uuteen ajanlaskuun siirtymisestä, ja niskuroijat palautettiin tiukasti kuriin. Pari kaikkein itsepäisintä venäläistä pappia jouduttiin jopa karkottamaan.^[4]

Mutta selvitetyksi luultu tilanne saikin odottamatta uuden käänteen, johon tehdyt uudistukset näyttivät kerta kaikkiaan romahtavan; yllätyksenä kaikille suomalaisosapuolille tulikin arkkipiispa Serafimille kielteisen kalenteripäätöksen sisältävä virkakirje Venäjän kirkon Synodilta. 18./31.lokakuuta (vanhaa/uutta lukua) päivätyn kirjeen oli allekirjoittanut Orlovin piispa Serafim ja sihteeri N. Numerov. kiellon peruste oli se, että yleisvenäläinen kirkolliskokous vuosina 1917–1918 oli määritellyt ajanlaskukysymyksen ratkaisun kuuluvan tulevalle yleisortodoksiselle kirkolliskokoukselle eli suurelle synodille. Kirje nimenomaan korosti, että tätä päätöstä odotettaessa piti ehdottomasti pysyä vanhassa ajanlaskussa, sillä uuteen siirtyminen olisi kanonien rikkomista ja kirkonkirouksen alainen teko.

Yleisortodoksista kirkolliskokousta ei ole vielä tätä kirjoitettaessa (kesäkuu 2007) edes näköpiirissä – eli vaikeana pidetty ajanlaskukysymys ilmeisesti haluttiin poistaa päiväjärjestyksestä mahdollisimman pysyvästi. Arkkipiispa muuttikin käskyn mukaan kantaansa ajanlaskun suhteen; tämä johtui siitä, että hän pyrki kaikin tavoin turvaamaan venäläisten aseman myös itsenäisessä Suomessa.

Tähän hän pyrki korostamalla Venäjän kirkon määräysvaltaa Suomen kirkossa ja toisaalta jarruttamalla kaikkia sellaisia hankkeita, jotka olisivat voineet vaarantaa Suomen hiippakunnan ja Venäjän kirkon välisen kirkollisen yhteyden säilymisen.

Toisaalta hänellä ei mielestään piispanvalansa johdosta ollut juurikaan vaihtoehtoja, kun patriarkka näytti asettuneen kalenteriasiassa kielteiselle kannalle: toisenlainen asennoituminen olisi tehnyt hänestä skismaatikon, mikä lisäksi olisi ollut vastoin Venäjän kirkon ja suomenvenäläisten etua. Hän tiesi liiankin hyvin, että jos hän joutuisi väistymään, toista venäläistä hänen tilalleen ei hevillä valittaisi eli hänen piti näistä syistä pysytellä virassaan mahdollisimman pitkään ja kaikin keinoin.^[1]

Arkkipiispalta unohtui tahallaan tai vahingossa eräs hyvin olennainen asia: hän oli piispanvalassaan vannonut uskollisuutta paitsi kirkolliselle myös maalliselle esivallalle:

» Vielä noudattaen Herran käskyä: “Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu”, lupaan olla Suomen Tasavallan uskollisena ja hyvänä kansalaisena^[5]»

– ja tsaarin esivaltaa ei ollut olemassa – itse asiassa Lenin oli luovuttanut sen Suomen hallitukselle tunnustaessaan Suomen itsenäisyyden; lisäksi arkkipiispa oli vannonut uskollisuutta Suomen hallitukselle kansalaisuusanomuksessaan, joka oli hyväksytty. Tämän vuoksi hänen olisi pitänyt nurisematta totella valtioneuvoston päätöksiä.

Mutta koska valtioneuvosto oli ehtinyt vahvistaa Sortavalan kalenteripäätöksen, asia saikin uudet mitat: siitä tulikin Moskovan patriarkaatin ja Suomen hallituksen välinen valtaoikeuskiista, jonka pelinappuloiksi joutui Suomen ortodoksinen väestö.

Tätä ei suomenvenäläinen papisto aikonut millään muotoa hyväksyä, vaan vuodenvaihteessa 1922 alkoi mahdollisuuksiensa mukaan työn kalenteripäätöksen purkamiseksi; taktiikaksi valittiin mahdollisimman monien poikkeuslupien anominen juliaanisen kalenterin käyttöön. Tämä merkitsi, että odotettavissa oli avoin konflikti.^[1]

Ajanlaskukysymys saattoi kirkollishallituksen ja arkkipiispan välit nopeasti avoimeen ristiriitaan; 19. joulukuuta 1921 arkkipiispa Serafim jätti kirkollishallitukselle kirjallisen vastalauseen sen menettelystä ajanlaskuasiassa: hänen esittelemänsä Kyyrölän ja Viipurin seurakuntien anomukset juliaanisen kalenterin käyttöön otosta oli torjuttu suoralta kädeltä. Tämä vastalause sivuutettiin täysin: sitä ei edes merkitty tiedoksi vaan kirjelmä arkistoitiin ilman kommentteja.

Seuraavaksi arkkipiispa Serafim – tai ehkä pikemminkin hänen uskollinen kannattajansa, Helsingin seurakunnan silloinen kirkkoherra rovasti Vasiljev – yritti ajaa asiaa Helsingissä esittämällä valtioneuvostolle, etteivät juliaaniset poikkeusluvat olisi ongelma, kunhan päälinja olisi gregoriaaninen. Tulos oli edelleenkin kielteinen: juliaanista ajanlaskua ei aiottu suvaita, pikemminkin juuria kokonaan pois Suomesta.

Kirkollishallitus puolestaan piti kalenterikysymystä kirkolliseen opetustoimeen liittyvänä asiana, johon ei tarvittaisi patriarkan hyväksymistä.

Kirkollishallitus ja valtioneuvosto alkoivat vähitellen tuskastua joka asiassa vastahankaiseen Serafimiin – mutta piispattakaan ei voitu olla; se olisi merkinnyt liian pahaa hajaannusta.

Ja koska moniin asioihin tarvittaisiin piispaa, päätettiin hankkia Serafimin lisäksi apulaispiispa.^[3]

Serafim torjui ehdottomasti esityksen apulaispiispan hankkimisesta: hänen mukaansa apulaispiispaa ei tarvittaisi. Lisäksi hän teki kerta kaikkiaan selväksi, että jos hän vastustaisi hanketta, Moskovan patriarkka ei vihkisi apulaispiispaa ilman hänen suostumustaan.

Yleensäkin jos apulaispiispa ehdottomasti tarvittaisiin, vaikkapa varsinaisen piispan pitkällisen ja vakavan sairauden johdosta, eikä Moskovan patriarkka kerta kaikkiaan ollut käytettävissä – jos esimerkiksi viisumeita ei jostain syystä saataisi – niin apulaisen vihkimistä ei saisi suorittaa vieraassa patriarkaatissa. Serafimin mukaan ainoa oikea vihkijä olisi (hänen näkemyksensä mukaan) "Moskovan laillisena sijaisena" toimiva Karlovcin synodi eli "Venäjän kirkko maanpaossa".

Serafim lisäsi, että Karlovcin synodilta saataisiin myös tarvittaessa sijainen oikeaoppisemmalla tavalla kuin hankkimalla "tarpeeton" oma apulaispiispa. Aikanaan voitaisiin sitten hakea vahvistus Moskovan synodilta. Valtioneuvosto torjui Serafimin ehdotukset täydellisesti – ei vähiten siksi, että niiden ydinkohtina olivat paitsi Moskovan yhteydessä pysyminen myös vanhaan ajanlaskuun palaaminen: molemmat vaihtoehdot koettiin poliittisesti mahdottomiksi.

Yksityisesti Serafim ehdotti että koko maa, myös luterilaiset, palaisi "koettuun ja turvalliseen" vanhaan ajanlaskuun, mutta sitä pidettiin vielä mahdottomampana.^[1] Karlovcin synodista ei haluttu kuullakaan, koska kaikki muut ortodoksit tuomitsivat sen olemassaolonkin. Lisäksi jo muutama oheistiedustelu selvitti, että kaikki pakolaissynodin piispat olivat vielä tiukemmin vanhan ajanlaskun kannalla ja ummikkovenäjänkielisiä, jotka tarvitsivat vieraissa maissa tulkkia.

Serafim piti kieliasiaa merkityksettömänä, koska hänen mukaansa aitoon oikeauskoisuuteen kuului paitsi vanha ajanlasku myös slaavinkieliset palvelukset ja venäjänkieliset saarnat sekä venäjä virkakielenä. Tätä kantaa ei hyväksynyt sen enempää valtioneuvosto kuin kirkollishallituskaan, ja arkkipiispan asema vaikeutui entisestään. Oikeastaan arkkipiispa asettumalla tälle kannalle vain varmisti suomenkielisen ja suomalaisten kannalla olevan apulaispiispan valinnan välttämättömyyden. Apulaispiispan nimitysprosessi käynnistettiin, ja samalla alkoi lähtölaskenta Serafimin syrjään siirtämiselle, vaikkei sitä ääneen sanottukaan.^[1]

Ensimmäinen valittu apulaispiispa oli ehdottoman suomalaismielinen ja yksiselitteisesti uuden ajanlaskun kannalla ollut Viipurin katedraalirovasti Mihail Kasanski, joka oli vuonna 1915 hävinnyt apulaispiispan vaalin Serafimille, koska vaalin ratkaisseet venäläiset sotilaspapit pitivät häntä liian suomalaismielisenä.

Kasanski nimitettiin apulaispiispan virkaan, ja patriarkka Tihon vahvisti valinnan, mutta uusi piispa ehti kuolla ennen vihkimistä eikä Suomesta muuta sopivaa ehdokasta löytynyt. Ennen kuolemaansa hän ehti ehdottaa kirkollishallitukselle, että Virossa olisi hyviä piispaehdokkaita. Arkkipiispa vastusti Viron puoleen kääntymistä ja sanoi että Suomestakin löytyisi erinomaisia ehdokkaita; hänet torjuttiin, koska kaikki hänen ehdokkaansa olivat ummikkovenäjänkielisiä ja verrattain korkeassa iässä oppiakseen suomea. Epävirallisesti puhuttiin että yhdessäkin vanhoillisessa piispassa oli jo kestämistä, kaksi olisi aivan liikaa.

Tammikuussa 1922 kirkollishallitus otti yhteyttä Viron kirkon synodiin ja pyysi esittämään sopivaa piispaehdokasta. Vastaus tulikin pian: erittäin sopivaksi katsottiin Hiidenmaalla sijaitsevan Mustjalan seurakunnan kirkkoherra, pastori Herman Aav, joka oli juuri jäänyt leskeksi. Hän oli Kuresaaren piirinvalvoja, tuottelias uskonnollinen kirjailija ja yleisesti ottaen äärimmäisen arvostettu hengenmies – siis erittäin sopiva piispaksi. Kanonisen naimattomuusehdonkin hän leskimiehenä täytti. Lisäksi pastori Aav osasi jotenkin suomea ja oli erittäin perehtynyt kielitieteeseen. Hän oppikin suomen kielen erinomaisesti, joskin lopun ikäänsä hän puhui selvällä hiidenmaalaiskorostuksella.

Kirkollishallitus otti häneen suoraankin yhteyttä ja erittäin hyviä tuloksia tuottanut vierailu Suomessa eri seurakunnissa ja luostareissa toteutui varsin pian. Kirkkoherra Aav teki isäntiinsä "kansallismielisen, vakavan ja rehellisen miehen vaikutuksen". Tosin tehtävä ei ollut hänelle välttämättä mieleinen: hän itse sanoi, että suurta tuskaa tuotti se, että

»Minun täytyy luopua rakkaasta isänmaastani, kodistani, seurakunnastani, jossa olen työskennellyt 14 vuotta. Minun täytyy jättää armaan ystäväni hauta^[6]»

mutta täydensi:

»Tähän minut pakottaa kuuliaisuus sekä se että tulen palvelemaan veljeskansaa, sillä minä käsitän, että palvellessani sitä, tuntuu minusta kuin palvelisin omaa kansaani. Veljeskansojen on päästävä mahdollisimman lähelle toisiaan. Tulee rakentaa silta lahden yli, henkinen silta, joka yhdistää veljeskansat toisiinsa. Tämä saa minut jättämään isänmaani.^[6]»

Tämä puheenvuoro kertonee selvästi, kuinka velvollisuudentuntoisesta miehestä nyt oli kysymys – miehestä, jonka voitiin suorastaan sanoa syntyneen esipaimenen tehtäviin. Julkisesti hän ei sen koommin valittanut sitä tosiasiaa, että koskaan enää sodan jälkeen hän ei päässyt käymään puolisonsa haudalla, jota tosin Viron kirkko hoitaa uskollisesti vielä nykyisinkin.

Ainoat haittapuolet olivat heikohko suomen kielen taito, mutta sen oletettiin korjautuvan pian (kuten kävikin) sekä Viron kansalaisuus. Viron ortodoksinen kirkko suostui hänen lähtöönsä maasta, joskin hiukan pahoitellen; Aaville olisi löytynyt piispuus omastakin maasta; Tallinnan piispa Platon oli joutunut jo vuonna 1921 bolsevikkien murhaamaksi.

Arkkipiispa Serafim vastusti asiaa, mutta hänet sivuutettiin. Hänen ja ehdokkaan tapaamiset sujuivat huonosti, mutta prosessissa valtiovaltaa edustanut senaattori E. N. Setälä sulki korvansa venäläisen piispan vastalauseilta. Arkkipiispa yritti vedota eritoten siihen, että uusi ehdokas oli kuuden lapsen yksinhuoltaja, ja joutuisi siis laiminlyömään joko virkansa tai perheensä. Tähän senaattori E. N. Setälä vastasi hyvin vihaisesti, ettei ikänsä perheettömänä eläneen miehen tulisi puuttua asioihin joita ei edes voisi ymmärtää! Viron kirkko sinetöi päätöksen myöntämällä pastori Aaville apulaispiispan arvonimen – tosin ilman virkaa – Suomen vierailun jälkeen. Nyt ehdokas oli valmis uuteen haasteeseensa.

Tässä vaiheessa esitettiin mahdollisuutta, että apulaispiispa Aav olisi vihitty virkaansa virolaisessa kirkossa, jonne Serafimin valta ei ulottuisi, mutta koska piispan vihkimiseen tarvitaan vähintään kaksi piispaa, tultiin siihen lopputulokseen, että Konstantinopolissa asia kävisi helpoimmin, eritoten koska sinne piti yhtä kaikki lähteä hoitamaan hengellisen johdon siirtoa pois Moskovasta. Näin eritoten siksi, että yhteyttä Moskovan synodiin ei enää ollut eikä virallisesti saati sitten kanonisesti asematonta pakolaissynodia voitu ottaa huomioon, vaikka arkkipiispa Serafim muuta väittikin; Serafim jopa toi julki, että

»Venäjällä vallitsevaan anarkiaan vetoaminen on väkivallan tekemistä patriarkka Tihonia vastaan – patriarkkaa jonka miehekäs kärsiminen on herättänyt ihailua ja myötätuntoa koko maailmassa!^[7]»

Setälä vastasi, että tosiasian kieltäminen olisi pahempi rikos, ja suurempaa ihmismäärää vastaan.

13. kesäkuuta 1922 Sortavalassa pidetty varsinainen kirkolliskokous ennakoitiin asialistan perusteella raskaaksi; nyt valtion etua valvoi suomalaisuuden luottomies E. N. Setälä.

Valamon edustaja piti pitkän venäjänkielisen puheenvuoron, mutta kokouksen puhemiehistö päätti jättää sen kääntämättä ja huomiotta koska puhe oli rönsyilevä ja pikkuasioihin takertuva, kirkollis-juridista kapulakieltä tulviva kiihkoisa vanhan ajanlaskun puolustus, ja vanha ajanlasku piti nyt ehdottomasti hylätä!

Arkkipiispan jyrkkä vastalause tämän puheenvuoron sivuuttamisen johdosta vaiennettiin; pöytäkirjaan merkittiin vain etteivät kummatkaan venäjänkieliset puheenvuorot anna aihetta toimenpiteisiin. Valmistusvaliokunta asettui täysin suomalaisten kannalle, samoin kokouksen asettama lakivaliokunta. Lopputuloksena suomalaisten kanta voitti äänin 38–17; arkkipiispa esitti jyrkän vastalauseensa pöytäkirjaan sanoen:

»Nyt on lähdetty kanonien rikkomisen tielle!^[7]»

Vuoden 1922 kalenteripäätös tosiasiassa siis katkaisi Suomen ja Venäjän kirkkojen välit – joskin ratkaisevaa lienee ollut, että neuvostovalta asetti patriarkka Tihonin toukokuussa 1922 kotiarestiin ja tuhosi käytännössä koko Venäjän kirkon keskushallinnon.

Samassa kokouksessa toimitettiin uusi apulaispiispan vaali, jota Serafim yritti epätoivoisesti estää ja sittemmin profanoida: hän väitti että "epäkanoninen" vaali olisi toimitettava kokoushuoneessa. Kirkolliskokouksen enemmistö torjui ehdotuksen: vaali olisi kanoninen ja siis toimitettava kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen.

Vaali toimitettiin ja Herman Aav valittiin. Serafim ei uskaltanut lopultakaan tuoda esille omaa ehdokastaan, yksityiskeskustelussa ilmaisemaansa ehdottoman venäläismielistä ja ummikkovenäjänkielistä pappia nimeltä Agafonov. Tulehtunutta tilannetta hyvin kuvaava välikohtaus syntyi, kun suomalaiset lauloivat spontaanisti Aavin valinnan jälkeen: "Aksios, aksios, aksios!" (=otollinen), joka lauletaan normaalisti papiston jäsentä vihittäessä kunkin vaiheen lopuksi.

Serafim esitti vakavan ja kovasanaisen moitteen asiasta: oli HÄNEN eikä kokouksen vallassa päättää, oliko ehdokas otollinen – ja hänen mukaansa ei ollut. Hänen mielestään "aksioksen" laulaminen oli siis tapahtunut rikos kirkkojärjestystä vastaan, koska HÄN ei ollut sitä tehnyt ensimmäisenä; hänen kantansa oli "Ne aksios" eli "Ei otollinen". Se oli liikaa, ja kansallismielisten katkeruus purkautui; puheenjohtajana toiminut kansakouluntarkastaja Aleksanteri Sadovnikov teki ulkopuolella päiväjärjestyksen seuraavanlaisen ehdotuksen:

»Koska arkkipiispa on ilmoittanut, ettei hän tule esittämään apulaispiispan vaalia kanonisesti vahvistettavaksi, ehdottaa puhemiehistö, että kirkolliskokous valitsisi erikoisen toimikunnan, joka huolehtii siitä, että korkein kirkollinen valta vahvistaisi vaalin.^[8]»

Nyt oli siis ajauduttu suoralle välirikon tasolle esipaimenen ja kirkolliskokouksen välillä. Rovasti Solntsev käytti vakavan puheenvuoron ”karjalaisille veljilleen”, mutta venäläiset vaikenivat tyystin, ja lopulta arkkipiispa katsoi asialliseksi poistua kokouksesta.^[3]

Puhemiehistön ehdottama apulaispiispatoimikunta asetettiin yksimielisesti ja siihen valittiin rovasti Solntsev, pastori Simo Okulov, fil.maist. K. Kononoff sekä varajäseninä kirkkoherra M. Mihailov ja opettaja P. Mihailov, kaikki suomalaismielisiä venäläisestä nimestään huolimatta.

Kirkolliskokous lähetti sähkeen Viroon pastori Aaville ilmoittaen hänen valinnastaan apulaispiispaksi, – mutta yhtä jäykän ominaisesti kannalleen arkkipiispa merkitytti pöytäkirjaan, ettei hän ollut osallisena valinnassa eikä sähkeen lähettämisessä. Toimikunta sai tuota pikaa Virosta myönteisen vastauksen.

Apulaispiispa Aav kävi syksyllä 1922 Suomessa neuvottelemassa Helsingissä opetusministeri Yrjö Loimarannan ja Viipurissa kirkollishallituksen jäsenten kanssa. Rovasti Nikolai Okulovin seurassa hän tapasi myös arkkipiispan.^[8]

Suomen kirkon uuden ajanlaskun kannattajien suhteen sattui onnellisesti, kun ekumeeninen patriarkka Meletios IV piti pyhänä velvollisuutenaan ottaa huostaansa ne kirkot, jotka sekasorron vuoksi olivat jääneet orvoiksi eli ilman korkeinta hengellistä johtoa.

Kansallismieliset saivat jo varhain epävirallisen yhteyden Konstantinopoliin. Vuoden 1922 yleiskirkollisessa maailmankongressissa Kööpenhaminassa Suomen luterilaista kirkkoa edustanut rovasti O. V. Aarnisalo toimi välittäjänä kansallismielisten ja ekumeenisen patriarkan edustajan, Lontoon eksarkkina toimineen Thyateiran metropoliitta Germanoksen kanssa. tästä voimakastahtoisesta ja vaikutusvaltaisesta piispasta tuli hallitseva hahmo koko siirtymäprosessissa jälkitoimineen.

Suomen ortodoksiselle kirkolle päätettiin anoa autokefaliaa eli täyttä itsenäisyyttä. Valtioneuvosto teki 22. joulukuuta 1922 päätöksen lähettää Konstantinopoliin lähetystö hoitamaan sekä siirtyminen että apulaispiispa Aavin piispaksi vihkiminen, mutta asiassa ei moneen kuukauteen tapahtunut mitään. Vasta maaliskuussa valtioneuvosto hyväksyi lopullisesti päätöksen apulaispiispa Aavin nimittämisestä kirkkokunnan apulaispiispaksi nimikkeellä KS Viipurin piispa, ja presidentti K. J. Ståhlberg vahvisti nimityksen 21. huhtikuuta 1923. Samalla uusi piispa sai kahden vuoden määräajan suorittaa suomen kielen tutkinnon. Virallista tutkintoa ei tosin koskaan pidetty, se vain merkittiin hyväksytyksi määräajan umpeutuessa.

Arkkipiispa Serafim oli lähettänyt ekumeeniselle patriarkalle kirjeen, jossa vetosi tähän, ettei Aavia vihittäisi piispaksi eikä autokefaliaa myönnettäisi; patriarkka ja pyhä Synodi totesivat yksimielisesti kirjeen laittomaksi eikä toimenpiteitä aiheuttavaksi.

Monen viivytyksen jälkeen Suomen delegaatio eli senaattori E. N. Setälä, rovasti Solntsev, Viron arkkipiispa Aleksanteri ja apulaispiispa Aav matkustivat keväällä 1923 Konstantinopoliin. Delegaatio vei Suomen kirkon lahjana patriarkalle hopeisen panagian hopeavitjoilla. Neuvotteluista muodostui vaikeat. Jo alkuun ne uhkasivat katketa, kun arkkipiispa Serafimin valtuutusta ei ollut, mutta lopulta rovasti Solntsev onnistui todistamaan, että patriarkka Tihoninkin tunnustama kirkollishallituksen valtuutus, jolla Suomen kirkko oli saanut autonomian Venäjän kirkolta, olisi pätevä nytkin. Mielipide-erojen tasaaminen osoittautui hankalaksi, mutta onneksi lähetyskunnalla oli valtuudet tarvittaessa antaa periksi, koska vaaditut myönnytykset eivät lopultakaan olleet kovinkaan mittavia.

Autokefaliaa ei myönnetty kirkon pienuuden vuoksi, mutta autonomia katsottiin voitavan antaa. Autonomia myönnettiin "mitä laajimmassa muodossa" eli se merkitsi, että arkkipiispan nimitys tulisi vahvistaa Konstantinopolissa, ekumeeninen patriarkka mainita rukouksissa sekä pyhä mirha tuoda Konstantinopolista. Kaikessa muussa Suomen kirkko olisi täysin itsenäinen.^[8]

Valtuuskunta katsoi tämän riittävän, olletikin kun autokefalia-asiaan voitaisiin myöhemmin, olojen vakaannuttua riittävästi, ehkä palatakin. Näin tehtiinkin 1970-luvun lopulla, joskin asia kehittyi toisin 1980-luvulla ja asia sai eri syistä jäädä uudelleen lepäämään

Monen mutkan jälkeen Herman Aav vihittiin Suomen apulaispiispaksi ja Suomi liitettiin Konstantinopoliin. Vihkimisen toimitti itse patriarkka Meletios IV ja yhdeksän metropoliittaa papiston avustamana, joukossa myös tämän arvon juuri saanut Viron arkkipiispa Aleksanteri, joka käytti toimituskielenään viroa; rovastien vanhimpana toiminut rovasti Solntsev käytti suomea. Myös vihittävä lausui uskontunnustuksensa ja piispanvalansa suomeksi. Omasta toivomuksestaan hänelle luovutettiin seremoniassa sama panagia, jota Viron ensimmäinen marttyyripiispa Platon oli kantanut murhatuksi tullessaan.^[8]

Suomen lähetystö ja uusi piispa lähtivät kotiin 20. heinäkuuta 1923. Mukaansa he saivat autonomian myöntävän Tomos-asiakirjan, patriarkan tervehdys- ja onnittelukirjeen Suomen presidentille, patriarkan lähetyskirjeen Suomen ortodoksisille kristityille, sekä arkkipiispa Serafimille erityisen paljon postia: otteen patriarkaatin virallisesta lehdestä sekä käsikirjeet ajanlaskusta ja juuri tapahtuneesta piispan nimityksestä. Viimeksi mainitussa painotettiin erityisesti sitä, että arkkipiispan olisi muutettava suhtautumistaan piispa Aaviin ja helpotettava suhdettaan hallitukseensa ja kaittaviinsa.

Pakkotilanteessa ollut Serafim noudatti patriarkan ohjeita: hän lähetti Helsinkiin piispallisen jumalanpalveluspuvun ja ylidiakonin, jotta uusi piispa voisi toimittaa jumalanpalveluksen heti saavuttuaan.

Herman seurueineen saapui 29. syyskuuta 1923 Helsinkiin. Pyhän Kolminaisuuden kirkossa toimitettiin vigilia, jonka yhteydessä uusi piispa lausui patriarkan tervehdyksen kirkkokansalle. Seuraavana päivänä Herman toimitti liturgian Uspenskin katedraalissa slaavinkielellä. Virallisesti hän otti virkansa vastaan Helsingissä 1. lokakuuta 1923 ja kävi tämän jälkeen tervehdyskäynnillä lähimmän valtiollisen yhdysmiehensä eli opetusministeri Niilo Liakan sekä myös pääministeri Kyösti Kallion ja tasavallan presidentti K. J. Ståhlbergin luona.

Uuteen kotikaupunkiinsa Sortavalaan hän saapui sunnuntaina 7. lokakuuta 1923 ja toimitti heti liturgian.^[8] Häntä tervehdittiin suurta iloa osoittaen, ja muuallakin hiippakunnassa mieliala oli korkealla; Ilomantsissa lausui muuan oppinut seurakuntalainen vastauksena piispan siunaukseen:

»Ave, stella transmarina (Terve, merentakainen tähti)!»

^[9]

Kun tosiasiallinen yhteys Venäjälle nyt katkesi ja uusi apulaispiispa saapui virkapaikkaansa, aloittivat Inkinen, Setälä ja Solntsev suoranaisen ajojahdin arkkipiispa Serafimia kohtaan. Keinoja ei kaihdettu puolin eikä toisin; nyt voitiin piispaa vaativat päätökset kirkollishallituksessa ajaa läpi ilman arkkipiispaa ja tarkkaan ottaen hänen tahtonsa vastaisesti.

Lopullisesti asia ratkesi, kun arkkipiispa Serafim pyysi ja sai luvan myöntää poikkeuslupia yksityisiin vanhan luvun mukaisiin palveluksiin, mutta hän erehtyi myöntämään tällaisen luvan Ristimäen kirkkoon Viipurissa. Kirkollishallitus ilmoitti heti että oikeus myöntää poikkeuslupia koskee vain yksityiskoteja, ja Ristimäen kirkossa pidettiin yleisiä palveluksia. Kysymys oli kirkollishallituksen mukaan siis niskuroinnista maan laillisen hallituksen määräystä vastaan.

Tämän ilmoituksen jälkeen arkkipiispa Serafim oli enää vain nimellisesti Suomen ortodoksisen kirkon päämies: häntä ei enää koskaan kutsuttu kirkollishallituksen kokouksiin. Valtiovalta määräsi hänet lisäksi kotiarestiin Hympölän piispanhoviin. Osittain tilanne ratkesi, kun Suomen valtiovalta asetti arkkipiispa Serafimin 1. tammikuuta 1924 alkaen lakkautuspalkalle ja apulaispiispa Hermanista tuli hänen seuraajansa.

Lakkautuspalkalle asetettu piispa Serafim olisi halunnut asua Valamossa, mutta koska tämä luostari oli ajanlaskukiistan polttopiste ja entisen arkkipiispan katsottiin olevan kiistan käynnissä pitävä voima, hänet passitettiin vastoin tahtoaan kotiarestiin Konevitsan luostariin.

Kirkollishallituksen käskyn mukaan hän ei saanut edes toimittaa palveluksia, kylläkin osallistua niiden toimittamiseen mutta vain pappismunkkina – ei toimittavana piispana. Piispallisen jumalanpalveluspuvun ja mitran käyttöoikeus otettiin häneltä pois. Edes siunauksia hän ei saanut jakaa kirkkokansalle tai munkeille, eipä edes toimia kenenkään rippi-isänä.

Konevitsan luostarin valvoja, isä pappismunkki (1931 alkaen igumeni) Mavriki (Mihail Serechin, 1892–1944), joka oli määrätty entisen arkkipiispan rippi-isäksi, huolehti tiukasti määräysten noudattamisesta. Entinen arkkipiispa käyttikin käskyn mukaan vain tavallisen pappismunkin asua, ei edes piispan tunnusta eli kaulaketjussa kannettavaa panagiaa arestinsa aikana. Kaksivuotisen arestin päätteeksi Serafim siirtyi Englantiin, menettäen samalla lakkautuspalkkansa.

Tilanteesta nousi pienimittainen, Suomessa lähes huomaamatta jäänyt ”epäkanoninen” kriisin. Koska Moskovan patriarkka oli käytännössä syrjässä, Venäjän kirkkona esiintyi ns. Karlovcin synodi.

Ja koska tämä kanonisesti epämääräinen ryhmittymä halusi saada Suomen ortodoksit alaisuuteensa, se yritti kaikin voimin pitää yllä vaadetta, jonka mukaan arkkipiispa Herman ei olisi kanonisesti edes piispa ja että arkkipiispa Serafim olisi Suomen kirkon ainoa laillinen päämies, mutta Ekumeeninen patriarkaatti kieltäytyi edes kuulemasta tällaisia väitteitä, puhumattakaan että olisi tunnustanut ne.

Arvojärjestyksessä seuraavat eli Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkat asettuivat niin ikään samalle kannalle, jolloin pienemmät patriarkaatit ja arkkipiispa- ja metropoliittakunnatkaan eivät uskaltaneet olla muuta mieltä – joten karlovcilaiset jäivät yksin vaateineen, jotka unohtuivatkin pian. Karlovcilaisten oma kanonisuus oli jo silloin, kuten loppuun asti, täysin tunnustamaton.

Itse asiassa monet jopa halveksivat karlovcilaisia, jotka olivat paenneet maasta silloin kun heitä olisi eniten tarvittu Venäjällä, ja muistutettiin erityisesti, kuinka miehuullisesti patriarkka Tihon – vastoin tahtoaan kirkon johtajaksi valittu nöyrä ja vaatimaton pappismunkki – kantoi piinansa marttyyrikirkon johtajana, puhumattakaan murhatuksi tulleesta Pietarin metropoliitta Venjaminista tai niin sanotuista Solovetskin piispoista, jotka oli vangittu entiseen luostariin Vienanmeren saaressa.

Tihonin vaikea ja tuskainen johtajuus päättyi lopulta ennenaikaiseen kuolemaan – tosin luonnolliseen sellaiseen – vuonna 1924.

Nyt oli selvä, että sovittelun tie oli kuljettu loppuun ja oli aika turvautua voimakeinoihin: valtioneuvoston tuella ja ohjeiden mukaan kirkollishallitus löi vuoden 1925 pääsiäiskierron lukkoon kokouksessaan lokakuun 1924 lopussa, ja 29. lokakuuta 1924 päivätyllä kirjeellä Valamon luostari saikin käskyn viettää pääsiäistä gregoriaanisen kalenterin mukaan vuonna 1925. Niskuroijia uhkailtiin laillisella vastuulla.

Tilannetta sekoitti lisää tiedot Karlovcin synodin suunnitelmista; rovasti Solntsev kertoi E. N. Setälälle, että karlovcilaiset olivat tyydytyksellä todenneet, ettei patriarkka Tihon ollut luopunut valtaoikeuksistaan Suomessa. Tästä vedettiin johtopäätös, että jo sivuun saatu arkkipiispa Serafim jatkoi juonitteluaan tehdäkseen Suomen kirkosta Karlovcin synodin kautta toimivan mutta tosiasiassa Venäjän kirkon alaisen "vastakirkon". Tästä saatiin selitys myös ajanlaskuriidan sitkeälle kestolle.

Juonittelu oli mahdollista vielä patriarkka Tihonin aikana, mutta hänen kuolemastaan alkanut sekasorron aika, joka päättyi locum tenens patriarkka Sergijin tekemään yhteistyösopimukseen neuvostohallinnon kanssa, teki ajatuksesta toivottoman toteuttaa. Karlovcilaisten juonitteluista teki lopun ekumeeninen patriarkka Suomen asioita hyvin aktiivisesti ajaneen ja patriarkaatin vaihdoksessa avainhenkilöksi muodostuneen Thyateiran metropoliitta Germanoksen avustamana.

Erityisen tiukasti ajanlaskuasiasta taisteltiin luostareissa: vielä marraskuussa 1924 ne jättivät valtioneuvostolle poikkeuslupa-anomuksen vanhan luvun käytöstä, mutta se torjuttiin 22.1.1925 pidetyssä valtioneuvoston istunnossa. Rovasti Solntsev varoitti, että hänen käsityksensä mukaan luostarit yhtä kaikki uhmaisivat määräystä.

Valamon luostarissa jouduttiin vielä vuonna 1925 useita veljestön jäseniä asettamaan kurinpitotoimien alaisiksi heidän kieltäydyttyään noudattamasta uutta lukua ja oltuaan poissa muun muassa ekumeenisen patriarkaatin edustajan metropoliitta Germanoksen vastaanotolta ja toimittamasta jumalanpalveluksesta. Munkit puolustautuivat jättämällä kirjelmän, jonka mukaan arkkipiispa Herman olisi menettänyt piispuutensa, koska oli jo toimittanut pääsiäispalveluksen uuden ajanlaskun mukaan.

Ankara metropoliitta Germanos ilmoitti jyrkästi, että käsitys on taikauskoa ja niskoittelua, ja jokaista munkkia joka ei olisi läsnä hänen toimittamassaan palveluksessa, tultaisiin rankaisemaan ankarasti: aiheettomista marttyyriuden tavoitteluyrityksistä rangaistaisiin kirkonkirouksella. Mutta kuten oli odotettavissa, vain isä igumeni Pavlin ja taloudenhoitaja isä Hariton (myöh. igumeni) tottelivat piispojen käskyä ja tulivat mukaan toimittamaan palveluksen. Samoin veljestöstä vain osa ilmaantui paikalle. Muutamia myötäilijöitä jopa esteltiin.

Niskoittelu tulkittiin kapinaksi laillista esivaltaa vastaan. Kirkollisen alioikeuden istunto pidettiin Valamossa 17.–18.5.1926. Luostarista karkotettavaksi tuomittiin 24 munkkia, joista kuitenkin yksi sai jäädä korkean ikänsä vuoksi ja neljä muuta isä igumeni Pavlinin luvalla. Muista yhdeksästätoista kapinoitsijasta seitsemäntoista menetti oikeuden jumalanpalvelusten toimittamiseen sekä osa vielä mantian ja skeeman kanto-oikeuden. Rangaistujen joukossa olivat jopa varajohtaja, valvoja, kalustonhoitaja ja rippi-isä. He menettivät luottamustehtävänsä, kunnes he katuivat julkisesti kirkkokunnan esipaimenen ja luostarin johtajan läsnä ollessa. Ankarimmat tuomiot annettiin niille, jotka edelleen pitivät Moskovan patriarkkaa ainoana laillisena esivaltana. 23.11.1926 ilmoitti isä igumeni Pavlin neljäntoista tuomitun katuneen vaaditulla tavalla.

Lokakuussa 1927 Valamossa käytiin viimeiset oikeudenkäynnit vanhan luvun kannattajia vastaan. Munkit yrittivät puolustautua Konstantinopolin kirkolliskokouksen päätöksellä vuodelta 1583, jonka mukaan juliaanista kalenteria piti puolustaa marttyyriudenkin uhalla, koska gregoriaaninen kalenteri oli tuolloin leimattu paavin eksytykseksi. Vastauksena tuli, että päätös oli kumottu laillisessa ja kanonisessa järjestyksessä, joten peruste oli laiton ja siihen vetoaminen kuolemansynti.

Muissa luostareissa – Konevitsassa ja Lintulassa – kurinpitotoimet kohdistuivat muutamiin yksittäisiin johtokuntien jäseniin tai luottamushenkilöihin; yleisesti ottaen muut luostarit alistuivat esivallan käskyihin helpommin. Kaukana pohjoisessa kaikesta irti ollut Petsamon luostari jäi oikeastaan sivulliseksi koko kiistassa, sillä luostarin johtaja, isä igumeni Jakinf – myöhempi isä skeemaigumeni Johannes – katsoi asiakseen totella kirkollista esivaltaa kyselemättä mitään.^[1]

Puolustajakseen Valamon kapinalliset saivat yllättäen myös humanistina tunnetun luterilaisen paronitar Mathilda Wreden, mutta tämän Kansainliittoon lähettämä vastalause "Valamon hurskaiden munkkien epähumaanista kohtelusta" ei edennyt järjestön sihteerin suullista raportointia pitemmälle. Koskaan se ei tullut esille järjestön yleiskokouksessa, ja Kansainliiton lopettaessa toimintansa vuonna 1946, jolloin sen velvoitteet ja keskeneräiset tehtävät siirtyivät YK:lle, asia oli jo unohtunut. Osasyy on saattanut olla se, että Wrede oli jo vuonna 1913 menettänyt tarpeettoman henkilökohtaisen ylpeytensä vuoksi kaiken arvovaltansa vankien hyväntekijänä.^[10]

Kaiken kaikkiaan Valamosta poistettiin vuosina 1925–1927 yhteensä 45 munkkia. Tätä voinee pitää poikkeuksellisen laajana, koska niin Konevitsassa kuin Lintulassakin rankaisutoimet olivat rajoittuneet miltei yksinomaan johtokuntiin ja luottamushenkilöihin. Vain muutama kaikkein itsepintaisimmin uutta johtoa tottelemasta kieltäytynyt munkki, nunna tai noviisi jouduttiin poistamaan muista luostareista. Petsamon luostari jäi sivulliseksi, koska sen johtaja igumeni Jakinf katsoi kyselemättä velvollisuudekseen totella kirkollista ja maallista esivaltaa; arkkipiispa Hermanin piispuutta hän ei missään vaiheessa katsonut asialliseksi kiistää, vielä vähemmän totella epäkanonista pakolaissynodia.

Tämä onkin ainoa kerta, kun valtiovalta on puuttunut ortodoksisen kirkon asioihin laajassa mitassa; huomattavasti vähemmäksi jäi marsalkka Mannerheimin uskontopäiväkäsky vuonna 1942, kun marsalkka teki kovaotteisen lopun kiihkosuomalaisten AKS:n pappien Itä-Karjalassa harjoittamasta pakkoluterilaistamisesta.^[3] Jälleenrakentamislaki sodan jälkeen on aivan eri asia.

Samoin Helsingissä oli vanhan luvun kannatus henkilöitynyt pitkälti kirkkoherraan, rovasti Vasiljeviin. Seurakunnan valtuuston ja kirkkoherran välit särkyivät lopullisesti, kun tämä omin valloin määräsi ottamaan hautausmaan pyhäkön käyttöön juliaanisia palveluksia varten. Kyseessä oli niin selvä valtuuksien ylitys, että valtuusto päätti pidättää kirkkoherran virastaan. 1. heinäkuuta 1925 Vasiljev joutui oikeuden eteen Viipurissa ja menetti virkansa. Pappeutta häneltä ei toki riistetty, annettiin vain pisin mahdollinen eli määräaikainen neljän kuukauden toimituskielto Ekumeenisen patriarkaatin alueella.^[11] Tämä oli eräs ajanlaskuriidan lopullisimmista päätepisteistä.

Lopulta asiassa päästiinkin sovintoon, kun sekä Helsinkiin vuonna 1926 että Viipuriin vuonna 1927 perustettiin yksityiset Moskovan patriarkaatin alaiset kreikkalaiskatoliset yhdyskunnat, joissa noudatetaan vanhaa lukua. Helsingin yksityinen seurakunta osti tervatun ja sen jälkeen puretun Rauhan kappelin kivet ja rakensi niistä itselleen kirkon Hietaniemeen (1938).

Entinen Helsingin kirkkoherra Vasiljev siirtyi Viipurin yhdyskunnan ensimmäiseksi papiksi. Viipurin yksityinen seurakunta siirtyi Helsinkiin talvisodan jälkeen. Viipurista tullut yhdyskunta hankki itselleen Tamminiemestä huvilan, joka nykyisin tunnetaan Villa Angelicana ja sisusti sen yhteen huoneeseen kirkon. Vasta myöhemmin sodan jälkeen (1953) tämä seurakunta rakensi itselleen talon ja Pokrovan kirkon Munkkiniemen Tiilimäkeen.

Tämä olikin kalenterikiistan lopullinen ratkaisu ja näin saattoivat kaikki olla tyytyväisiä. Tosin Raja-Karjalassa asiasta kiisteltiin aina 1930-luvun lopuille asti – jopa sodan jälkeenkin kiistaa riitti, joskin hiljalleen se tasaantui. Itsepäisimpiä asiassa tuntuivat olleen salmilaiset.^[4]

Moskovan patriarkaatti oli vielä silloin sekasorron vallassa, ja tilanteen ratkettua vasta vuonna 1927 virkaatekevä patriarkka Sergij – joka arkkipiispakautensa johdosta tiesi liiankin hyvin, kuinka itsepäisiä suomalaiset osaavat olla – ei halunnut sekaantua periaatteessa ratkaistuun asiaan; hänellä oli jo Neuvostoliiton alueellakin huolia aivan riittävästi.^[12]

Yleisesti ottaen juuri suomalaiskansallisen identiteetin omaksuminen oli se punainen lanka, jota seuraten Suomen ortodoksinen kirkko pystyi luovimaan halki itsenäisyyden ensi vuosikymmenten myrskyjen kohti nykyistä vakaata asemaa. Siksi ajanlaskukysymys saikin korostuneemman aseman kuin olisi pitänytkään.^[13]

• Frilander, Timo: Valtiovalta, venäläiset ja kalenterikysymys 1917–1923; Ortodoksia 44, 1995
• Frilander, Timo: Ajanlaskukysymys ja kansallistuvan Suomen ortodoksinen kirkko 1923–27; Ortodoksia 46, 1997
• Hakkarainen, Jarmo: Venäjän kirkon tiet, johdatus Venäjän kirkon historiaan, 2002 Joensuun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja, Sarja B: oppimateriaalia n:o 14
• Jokinen, Kari: Ajanlaskukiista. Ortodoksisen teologian cum laude -työ, Joensuun yliopisto 2005
• Koukkunen, Heikki – Kasanko, Mikael: Helsingin ortodoksinen seurakunta 1927–1977
• Lahtinen, Aarno – Laitila, Teuvo – Suttner, Chr.: Usko, toivo ja vallankumous, kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa, Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki/Keuruu 1991
• Loima, Jyrki: Esipaimen siunaa. Suomen ortodoksiset piispat 1892–1988 Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta, Kuopio 1999
• Merras, Olavi: Ajanlaskuongelmat kansallistuvassa Salmin kreikkalais-katolisessa seurakunnassa; Ortodoksia 30, 1981
• Purmonen, Veikko: Arkkipiispa Hermanin elämä; Ortodoksisten pappien liitto, 1986

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: Viitteissä ei ole sivunumeroita.

• Ortodoksi.net, Kalenterikiista