Absurdismi on paradokseja ja mielettömyyksiä suosiva tyylisuunta teatterissa ja kirjallisuudessa. Se pyrkii tulkitsemaan ahdistusta sekä elämän mielettömyyttä ja tarkoituksettomuutta, ja sen näkyvimpiä edustajia ovat Eugène Ionesco (Kalju laulaja), Samuel Beckett (Huomenna hän tulee) ja Jean Genet. Absurdismi viittaa ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa ihminen yrittää etsiä merkitystä maailmasta, jossa sitä ei ole. Ihminen pyrkii järkensä avulla löytämään tarkoituksen elämäänsä, vaikkei hän sitä järjettömästä elämästä voi löytää.[1]
Vuonna 1924 kuolleen kirjailija Franz Kafkan tuotantoa leimaa absurdin kokemus.[2] Absurdismi tuli toisen maailmansodan jälkeen tunnetuksi: toisen maailmansodan sanotaan luoneen sosiaalisen ympäristön, joka stimuloi taidetta kohti absurdismia ja auttoi sen suosion kasvattamisessa etenkin Ranskassa.kenen mukaan?
Taide
Absurdi taide osaltaan pyrkii tulkitsemaan elämän mielettömyyttä, mutta Søren Kierkegaard ja Albert Camus ovat tarjonneet ongelmaan kolmea ratkaisua:
Itsemurha, absurdin elämän pakeneminen. Kierkegaard ja Camus molemmat vastustivat tätä vaihtoehtoa. Camus’n mukaan ilman ihmistä absurdikaan ei voi olla olemassa.
Uskon hyppy. Yksilö ratkaisee absurdin elämän ongelman liittämällä merkityksettömään maailmaan merkitystä henkilökohtaisen uskon avulla – uskomalla, että absurdin elämän lisäksi on olemassa jokin yliaistillinen taso, joka tuo myös havaittavaan elämään merkityksen. Kierkegaardin mukaan tämä ratkaisu vaatii uskonnollisuutta, uskoa johonkin empiirisestihavaittavantodellisuuden ulkopuoliseen, hyppyä uskon varassa elämiseen. Camus’n mukaan tämä vaihtoehto on filosofinen itsemurha.
Absurdin hyväksyminen. Yksilö tunnustaa elämän absurdiuden, mutta hyväksyy sen, jatkaa elämäänsä siitä huolimatta ja syleilee absurdia maailmaa kaikessa järjettömyydessään. Camus’n mukaan vasta absurdin hyväksymällä yksilö voi olla todella vapaa, ja nauttia vapaasti absurdista elämästään.
Suomessa
Suomalaista teoksista esimerkiksi Veijo Meren jotkin näytelmät lähestyvät absurdismia.[3]
