Abhasian sota käytiin 1992–1993, kun vasta itsenäistyneen Georgian joukot pyrkivät tukahduttamaan siitä puolestaan itsenäiseksi julistautuneen Abhasian hallituksen,^[1] jonka puolesta taistelivat paitsi abhasialaiset separatistit, myös näitä tukeneet, Venäjän federaation pohjoiskaukasialaiset ja venäläiset vapaaehtoiset. Sota päättyi tulitaukosopimukseen, mutta varsinainen rauhansopimus jäi tekemättä. Abhasiasta tuli tosiasiassa itsenäinen valtio, kun taas kansainvälinen yhteisö piti sitä edelleen Georgian osana.

Abhaasit ovat georgialaisista erillinen etninen ryhmä, ja he ovat sukua Pohjois-Kaukasian kansoille, kuten kabardeille ja tšerkesseille. Abhaaseilla ja georgialaisilla on kuitenkin pitkä yhteinen historia. Abhasian ruhtinaskunnan ylimystöllä oli läheiset suhteet Georgian kuningaskunnan ylimystön kanssa. Alun perin itsenäisestä ruhtinaskunnasta tuli sittemmin osa Osmanien valtakuntaa ja vuonna 1810 osa Venäjän keisarikuntaa. Abhaasit käsitetään nykyisin Venäjän liittolaisiksi, mutta 1800-luvulla tätä roolia esittivät georgialaiset. Abhaasit tukivat sukulaiskansojaan Venäjää vastaan pohjoisessa ja idässä, kun taas georgialaiset sopeutuivat nopeammin Venäjän valtaan. 1860-luvulla monet heistä pakenivat kapinoita Turkin alueelle. Turkin sodan aikana he kapinoivat, ja kapinan epäonnistuttua abhaaseja kiellettiin asumasta Abhasian tärkeimmissä kaupungeissa ja rannikolla. Kielto oli voimassa aina vuoteen 1907 saakka. Abhaasien tilalle alueelle muutti venäläisiä, armenialaisia ja georgialaisia. 1900-luvun alkupuolella Abhasia oli jonkin aikaa osa Georgian demokraattista tasavaltaa. Puna-armeija valloitti Georgian vuonna 1921 ja seuraavana vuonna perustettiin Abhasian sosialistinen neuvostotasavalta. Vuonna 1931 neuvostotasavallasta tehtiin Georgian neuvostotasavallan alainen Abhasian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta. 1930-luvulla Lavrenti Berija käynnisti Abhasian georgialaistamistoimet Josif Stalinin tuella. Alueelle tuli taas uusia muuttajia ja vuonna 1939 abhaasit muodostivat enää 18 % alueen väestöstä.^[2]

Georgialaistamistoimet päättyivät Stalinin kuoltua 1950-luvulla. Mihail Gorbatšovin uudistusten myötä abhaasit ja georgialaiset syyttivät molemmat toisiaan separatismista. Abhaasit näkivät georgialaisten halun irrottautua Neuvostoliitosta uhkana ja georgialaiset pelkäsivät abhaasien erottautuvan Georgiasta. Vuonna 1989 molemmat osapuolet järjestivät mielenosoituksia, jotka kärjistyivät 16 henkilön kuolemaan johtaneisiin yhteenottoihin saman vuoden heinäkuussa. Neuvostojoukot palauttivat kuitenkin järjestyksen. 25. elokuuta 1990 abhaasit julistivat Abhasian Neuvostoliittoon sidonnaiseksi tasavallaksi ja Georgian johtaja Zviad Gamsakhurdia julisti puolestaan maansa itsenäiseksi. Jännitteet vaikuttivat kuitenkin lievenevän, kun molemmat osapuolet saivat sovittua vallanjaosta elokuussa 1991. Sen mukaan abhaasit olisivat saaneet 28 paikkaa Abhasian 65-paikkaisessa parlamentissa, kun georgialaiset saisivat 26, sekä venäläiset ja armenialaiset 11 molemmat. Suunnitelmat romuttuivat kun Neuvostoliitto romahti ja Gamsakhurdia syöstiin vallasta Georgiassa. Samana vuonna päättyi Georgian käymä Etelä-Ossetian sota, josta vapautui nyt siellä taistelleet puolisotilaalliset joukot. Georgia oli myös perinyt entisen Neuvostoliiton Transkaukasian sotilasalueen varustuksen ja sillä oli näin ensimmäistä kertaa käytössään raskasta aseistusta.^[2]

Abhasian sota alkoi 14 elokuuta 1992, kun Georgian kansalliskaartin johtaja Tengiz Kitovani marssi seuraajineen Suhumiin. Oikeutuksena toimilleen Kitovani väitti, että syrjäytetyn presidentti Zviad Gamsakhurdian kannattajat eli zviadistit pitivät georgialaisia virkamiehiä vankina Galin alueella Etelä-Abhasiassa. Georgialaisjoukot valtasivat hallintorakennuksia ja Kitovani ilmoitti lakkauttaneensa Abhasian parlamentin. Abhaasien johto vetäytyi pohjoiseen Gudautan kaupunkiin. 15. elokuuta toinen georgialaisten joukko rantautui Gagrassa Pohjois-Abhasiassa uhaten näin abhaasijohtoa kahdelta suunnalta. On epäselvää oliko koko operaatio Kitovanin oma temppu, vai oliko sen toteuttamisen määrännyt Georgian silloinen johtaja Eduard Ševardnadze.^[2]

Pian sodan alkamisen jälkeen osoittautui, että kummallakaan osapuolella ei ollut sotilaallista voimaa voittaa sota nopeasti. Georgialaiset organisoitiin huonosti ja suurella osalla ei ollut varsinaista sotilaskoulutusta. Abhaasien johtaja Vladislav Ardzinba sai puolelleen venäläisiä vaikuttajia politiikasta ja armeijasta. Georgialaisten johtaja Ševardnadze, Gorbatšovin entinen ulkoministeri, nähtiin monien venäläisten keskuudessa petturina. Abhaasit saivat käsiinsä aseita armeijan tukikohdasta Gudautasta. Myöhemmin sodan aikana Izvestija uutisoi, että abhaasien puolella taisteli venäläisiä, joilla oli käytössään esimerkiksi panssarivaunuja ja tykistöä. Maaliskuussa 1993 georgialaiset ampuivat myös alas venäläispilotin ohjaaman Su-27 hävittäjäkoneen. Toinen abhaaseja auttanut ryhmä olivat vapaaehtoisina abhaasien puolelle tulleet tšerkessit ja tšetšeenit, joita alkoi saapua elokuussa 1992. Monet heistä olivat niin sanotun vuoristokansojen konfederaation kannattajia. Heidän joukossaan oli muiden mukana sittemmin Venäjän vastaisessa sodassa kuuluisaksi tullut tšetšeeni Šamil Basajev. Basajev johti operaatiota 2.-3. lokakuuta 1992, jossa hänen joukkonsa valtasivat Gagran yllätyshyökkäyksellä georgialaisilta.^[2]

Abhasian sotaa leimasivat useat eri molempien osapuolien toteuttamat piiritykset. Georgialaiset hallitsivat Suhumin kaupunkia aina sodan loppuhetkiin saakka. 25. elokuuta 1992 kaupungin sotilaskomentaja Giorgy Karkarašvili esiintyi paikallisessa televisiolähetyksessä, jossa hän esitti uhkauksen abhaasien hävittämisestä,. Karkarašvili on sittemmin väittänyt, että puhe ymmärrettiin väärin. Abhaasit yrittivät vallata Suhumin neljällä eri hyökkäyksellä vuoden 1993 puolella, mutta georgialaisten onnistui torjua hyökkäykset. Georgialaiset piirittivät vastaavasti Tqvartšelin kaupunkia Etelä-Abhasiassa. 14. joulukuuta 1992 siviilejä kaupungista evakuoinut venäläinen helikopteri ammuttiin alas ja surmansa sai vähintään 52 henkilöä. 27. heinäkuuta 1993 Moskova sai neuvoteltua osapuolten välille tulitauon, jonka mukaisesti osapuolet vetivät pois raskaan aseistuksen Suhumista ja sen ympäriltä. Tulitaukosopimuksen taustalla oli Venäjän silloinen puolustusministeri Pavel Gratšov, joka pyrki käyttämään sotaa syynä sijoittaa Venäjän joukkoja Georgiaan. Hän halusi sijoittaa kaksi venäläisdivisioonaa alueelle rauhanturvajoukoiksi, mutta tämä ei käynyt georgialaisille. Hieman myöhemmin georgialaisten asema heikkeni merkittävästi, kun zviadistit ottivat haltuunsa kolme kaupunkia ja satamakaupunki Potin Georgian Mingreliassa.^[2]

16. syyskuuta abhaasit rikkoivat tulitaukosopimuksen sillä perusteella, että heidän mielestään georgialaiset eivät noudattaneet sitä. Ilmeisesti venäläisen tykistön tukemana he käynnistivät hyökkäyksen Suhumia vastaan. Tulitaukosopimuksen takia georgialaisilla ei ollut juurikaan raskasta aseistusta kaupungissa. Abhaasit nousivat myös maihin Suhumin eteläpuolella ottaen haltuunsa kaupunkiin johtavan tien rannikolla. Georgialaiset yrittivät tuoda kaupunkiin uusia joukkoja ilmateitse ja kolme heidän kuljetuskonettaan ammuttiin alas Mustallamerellä olleista laivoista käsin. Suhumi menetettiin 27. syyskuuta ja suurin osa kaupunkiin jääneistä georgialaisista virkamiehistä surmattiin parlamenttitalolla. Kolme päivää myöhemmin abhaasit saavuttivat Georgian rajan Ingurijoella ja hallitsivat näin Abhasiaa lukuun ottamatta Kodorin solaa.Suurin osa koko Abhasian georgialaistaustaisesta väestöstä pakeni. Samaan aikaan Venäjä tuki Ševardnadzea zviadistikapinallisia vastaan, jotka kukistettiinkin. Ševardnadzen oli kuitenkin pakko suostua nöyryyttäviin ehtoihin, joihin kuului Georgian liittyminen itsenäisten valtioiden yhteisöön 9. lokakuuta 1993. Varsinainen tulitaukosopimus allekirjoitettiin seuraavan vuoden toukokuussa.^[2]

Tulitaukosopimukseen kuului itsenäisten valtioiden yhteisön rauhanturvajoukko, joka sijoitettiin tulitaukolinjalle Ingurijoen molemmin puolin. Rauhanturvajoukko oli käytännössä kokonaan venäläinen. Paikalle tuli myös hieman yli sata YK:n aseetonta tulitaukotarkkailijaa. Venäjä painosti sittemmin ulkoministeri Jevgeni Primakovin kautta molempia osapuolia sopimukseen keskenään. Elokuussa 1997 Ardzinba ja Ševardnadze tapasivat Tbilisissä, jossa he allekirjoittivat julistuksen siitä, että kumpikaan osapuoli ei käyttäisi aseita erimielisyyksiensä ratkaisemiseen. Varsinainen rauhansopimus jäi kuitenkin tekemättä. Lokakuussa 1999 Abhasian johto ilmoitti luopuneensa neuvotteluista yhtenäisestä valtiosta Georgian kanssa ja Abhasiassa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä. Äänestyksessä 97 % äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä, mutta tulosta ei ole tunnustettu kansainvälisesti.^[2]

Sodan aikana kuoli yhteensä noin 8 000 henkilöä. Abhasiassa ennen sotaa asuneista noin 240 000 georgialaisesta alueelle jäi vain muutama tuhat. Monet heistä saivat vain pientä apua Georgian valtiolta. Heitä asutettiin väliaikaisesti esimerkiksi hotelleihin ja kouluihin, joissa monet asuivat vielä vuosienkin jälkeen. Vuonna 2005 Georgiassa oli vielä 245 000 virallista pakolaista ja heistä noin 232 000 Abhasiasta. He muodostavan noin 5 % koko maan väestöstä. Sittemmin syttyneen Georgian sodan myötä pakolaisia tuli vielä lähes 40 000 lisää. Georgia perusti virallisena pitämänsä Abhasian pakolaishallituksen Tbilisiin.^[2]

Galin alueen väestön enemmistö oli ennen sotaa georgialaisia ja sodan jälkeen alueelle palasi noin 50 000 georgialaista. Alueelle perustettiin georgialaisten valkoisena legioonana tai metsäveljinä tunnettu vastarintaorganisaatio, joka järjesti hyökkäyksiä abhaaseja vastaan. Abhasian armeija iski heitä vastaan toukokuussa 1998 ja alueelta pakeni jälleen yli 20 000 georgialaista venäläisten rauhanturvajoukkojen puuttumatta tapahtumien kulkuun.^[2]

• Abhasian taistelut 2008

• Georgia/Abkhazia: Violations of the Laws of War and Russia´s Role In the Conflict. Human Rights Watch. PDF. Maaliskuu 1995.