Aarne Rafael Sainio (4. heinäkuuta 1893 Orivesi – 7. kesäkuuta 1968) oli suomalainen jääkärieversti ja liikennepäällikkö. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Johan Nestor Sainio ja Olga Fredrika Fagerlund. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Toini Alina Winterin kanssa.^[1][2]

Sainio kirjoitti ylioppilaaksi Uudenkaupungin yhteislyseosta vuonna 1914 ja liittyi Varsinaissuomalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1914–1915 Teknillisen korkeakoulun rakennusinsinööriosastolla. Hän oli kuuntelu-upseerina Kadettikoulussa vuosina 1922–1923 ja suoritti Sotakorkeakoulun erikoiskurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1925 sekä Sotakorkeakoulun yleinen osaston vuosina 1926–1927.^[1][2]

Sainio liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 23. helmikuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Hän kuului myöhemmin Libaussa vuonna 1917 pataljoonan ratsuosastoon.^[1][2]

Katso myös: Suomen sisällissota

Sainio saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana luutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan ensin joukkueenjohtajaksi Karjalan ratsujääkärirykmentin 3. eskadroonaan, josta hänet siirrettiin 19. huhtikuuta 1918 alkaen 3. jääkäriprikaatin adjutantiksi. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella.^[1][2]

Hänet siirrettiin sisällissodan jälkeen 1. kesäkuuta 1918 Kenraaliohjaamoon ja 14. kesäkuuta 1918 alkaen 1. Divisioonan esikuntaan sekä 20. heinäkuuta 1918 Itämeren jalkaväkirykmentti n:o 1:n 1. konekiväärikomppaniaan sekä edelleen 3. marraskuuta 1918 lähettiupseeriksi 3. Divisioonan esikuntaan. Pohjois-Savon rykmentin 1. konekiväärikomppanian hänet siirrettiin 1. heinäkuuta 1919 ja Savon jääkärirykmentin 3. konekiväärikomppanian päälliköksi 14. elokuuta 1919. Hän toimi 23. elokuuta – 16. marraskuuta 1919 välisen ajan Porajärven komennuskunnan (Savon jääkärirykmentin 9. komppania ja 3. konekiväärikomppania) päällikkönä. Hänet siirrettiin 12. marraskuuta 1919 Pohjois-Savon rykmentin 2. konekiväärikomppanian päälliköksi ja toimi pataljoonan vara komentajana 8. maaliskuuta – 12. toukokuuta ja 26. kesäkuuta – 29. syyskuuta 1920 väliset ajat. Hänet siirrettiin 20. huhtikuuta 1921 alkaen 6. Erillisen konekiväärikomppanian päälliköksi ja komennettiin 16. joulukuuta 1921 ja siirrettiin 15. marraskuuta 1922 alkaen 3. Divisioonan esikuntaan, missä toimi aluksi yleisesikuntaupseerina ja 17. lokakuuta 1924 – 8. syyskuuta 1925 välisen ajan esikuntapäällikön viransijaisena ja 29. marraskuuta 1927 alkaen vara esikuntapäällikkönä. Hänet siirrettiin 27. kesäkuuta 1928 sotilastarkastajaksi Suojeluskuntain yliesikuntaan, mistä hänet siirrettiin 30. elokuuta 1930 Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin päälliköksi.^[1][2]

Talvisotaan Sainio osallistui Jalkaväkirykmentti 36:n komentajana ja osallistui taisteluihin Maltinassa, Piitsoinojalla ja Uomaan länsipuolella. Rykmentin komentajan paikalta hänet siirrettiin Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin komentajaksi ja edelleen Iisalmen suojeluskuntapiirin komentajaksi, josta hänet siirrettiin välirauhan aikana Päijänteen sotilasläänin komentajan apulaiseksi, mistä siirrettiin Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin komentajaksi. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Jalkaväkirykmentti 51:n komentajaksi ja osallistui taisteluihin Pälkjärvellä, Hämekoskella, Harlussa, Läskelässä, Latvasyrjässä, Niemiskylässä, Koivuselässä, Tarsepolissa, Latvassa, Äänislinnassa ja Juksovassa. Vuonna 1942 hänet siirrettiin Savo-Karjalan sotilasläänin komentajaksi, missä tehtävässä oli sodan loppuun saakka, jolloin erosi vakinaisesta palveluksesta ja siirtyi Outokumpu Oy:n liikennepäälliköksi, missä tehtävässä toimi vuoteen 1958 saakka. Hänet on haudattu Kuusjärvelle.^[2]

Sainio toimi Mikkelin kaupunginvaltuuston varajäsenenä vuonna 1924 ja Suomen voimistelu- ja urheiluliiton Mikkelin piirin olympialaiskeräystoimikunnan jäsenenä vuosina 1924 ja 1928 sekä Mikkelin ilmapuolustusyhdistyksen varapuheenjohtajana vuonna 1928. Pohjois-Karjalan rintamamiesyhdistyksen puheenjohtajana hän toimi vuonna 1931 ja Pohjois-Karjalan hiihtoseuran varapuheenjohtajana vuodesta 1935 alkaen. Outokummun reserviupseerikerhon jäsenenä ja kunniajäsenenä hän toimi vuodesta 1967 alkaen.^[1][2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 18. heinäkuuta 1917 Luutnantti 11. helmikuuta 1918 Kapteeni 16. toukokuuta 1919 Majuri 16. toukokuuta 1924 Everstiluutnantti 6. joulukuuta 1928 Eversti 6. joulukuuta 1937 Yleisesikuntaupseerin arvonimi 16. maaliskuuta 1928		Vapaudenristi 2. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. lk. kunniamerkki Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Suojeluskuntajärjestön rautainen ansioristi Jääkärimerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Viron suojeluskuntien Valkoinen risti 3. lk. Ruotsin Maanpuolustusyhdistysten keskusliiton hopeinen ansiomerkki

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.