Vokatiivi (puhuttelusija) on sijamuoto, joka ilmaisee substantiivin olevan se, jolle puhe kohdistetaan.

Vokatiivia käytetään ainakin latinassa, sanskritissa ja muinaiskreikassa sekä useissa slaavilaisissa ja kelttiläisissä kielissä, mutta ei suomen kielessä, jossa vokatiivin tehtävät ovat nominatiivilla. Indoeurooppalaisiin kieliin vokatiivi periytyy indoeurooppalaisesta kantakielestä, jossa se oli e-päätteinen tai päätteetön (vrt. latina).^[1]

Esimerkkejä nominatiivin vokatiivisesta käytöstä suomen kielessä:

• ”Opettaja, tiedän vastauksen!”
• ”Äiti, mitä meillä on ruokana?”
• ”Sinuna, Petteri, en uskoisi moista puhetta.”
• ”Hyvät naiset ja herrat!”
• ”Oi Jumalani, miksi minut hylkäsit?”
• ”Isä meidän, joka olet taivaissa...”

Latinassa vokatiivi on useimmiten nominatiivin näköinen. Kuitenkin toisen deklinaation us-päätteisillä maskuliineilla se päättyy e-kirjaimeen. Esimerkiksi:

• Et tu, Brute – Sinäkin, Brutus. (William Shakespeare näytelmässä Julius Caesar)
• Quo vadis, Domine? – Minne menet, Herra? (tarinan mukaan Paavali paetessaan Roomasta, kohdatessaan Jeesuksen)

Romaanisista kielistä myös romaniassa on vokatiivisijamuoto. Romaniassa feminiinin vokatiivin pääte on yleensä ‑o, mutta maskuliinissa ja neutrissa ‑e. Monikossa pääte on ‑lor.

• ”Doamnelor și domnilor!” – Hyvät naiset ja herrat!

Vokatiivi on käytössä muun muassa puolassa, tšekissä, serbokroatiassa, bulgariassa ja ukrainassa, mutta slovakista se katsotaan kadonneeksi.

Puolassa ja tšekissä vokatiivi on yleisesti feminiinissä ‑o-päätteinen ja maskuliinissa ‑e-päätteinen. Joissakin taivutusluokissa on kuitenkin ‑u-pääte. Neutreilla ja monikolla vokatiivi ei eroa nominatiivista.

• Mamo! – Äiti!

Venäjässä ei ole vokatiivia, mutta sitä käytetään sanojen Бог (Jumala) ja Господь (Herra) yhteydessä ja joissakin raamatunlainauksissa kirkkoslaavin vaikutuksesta.

• Боже мой! (Bože moi) – Jumalani!