Virginia Oldoini esiteltiin Pariisin seurapiireille hänen ollessaan 19-vuotias. Tämän oli järjestänyt hänen serkkunsa, Sardinian pääministeri Camillo Cavour, joka oli toivoi Virginia Oldoinin pääsevän naiskauneutta arvostaneen keisari Napoleon III:n hoviin. Sieltä hänen kuuluisi raportoida ranskalaisten aikeita Sardinian suhteen ja kääntää keisarin mieli Italian yhdistymisen puolustajaksi.[1]
Useita kieliä sujuvasti puhuneesta, kauniista ja älykkäästä nuoresta naisesta tuli nopeasti seurapiirien nouseva tähti. Mikä tärkeintä, hänen onnistui tulla Napoleon III:n rakastajattareksi. Asian tultua julkiseksi se aiheutti skandaalin, josta seurasi Virginia Oldoinille avioero tämän italialaisesta puolisosta.[1]
Suhde Napoleon III:n kanssa avasi Virginia Oldoinille ovet oman aikansa huippuseurapiireihin. Hänen ystäviinsä lukeutuivat Adolphe Thiers, Otto von Bismarck ja kreivitär Augusta von Sachsen-Weimar-Eisenach. Suhde keisariin päättyi vuonna 1857 ja kreivitär Oldoini palasi Italiaan. Yhtenäinen Italian kuningaskunta syntyi vuonna 1861 ja se onnistuiko kreivittären vaikuttaa sen syntyyn, on epäselvää. Samana vuonna hän muutti takaisin Ranskaan ja asettui asumaan Passyyn.
Valokuvaus ja omat muotokuvat
Virginia Oldoini tuli valokuvataiteen maailmaan vuonna 1856. Hän astui tuolloin sisään Mayerin ja Piersonin valokuvaamoon ja halusi itsensä kuvattavan jollain muulla tapaa kuin tavanomaisella muotokuvatyylillä, jota hän piti tylsänä. Kyseinen valokuvaamo sai kuvansa muistuttamaan miniatyyrimaalauksia maalaamalla niitä vesi- ja öljyväreillä. Valokuvaamon ja kreivittären yhteistyö tuotti kaikkiaan 400 valokuvaa. Kreivitär halusi uhmata aikansa moraalikoodistoa ja otatti valokuvia paljaista jaloistaan. Tämä aiheutti jälleen skandaalin: vain huonot naiset, eivät kreivittäret, saattoivat tehdä näin.[1]
Virginia Oldoini valokuvaaja Piersonin kuvaamana
Oldoinia kutsuttiin naiseksi jolla on monia persoonallisuuksia. Hän ryhtyi teettämään itsestään muotokuvia, jotka narsistisuudessaan muistuttavat nykyajan selfie-kulttuuria. Hän halusi tulla esitetyksi sellaisena kuin oli elämänsä parhaina hetkinä: menossa juhliin juhla-asussa. Hän otti mallia myös teatterista ja oopperoista, hänet ikuistettiin teatraalisena sankarittarena tekemässä sisääntuloa. Hänen taiteellinen panoksensa näkyy kuvissa siinä, miten hänet esitettiin, eli kuvissa mentiin turhamaisuus, ei esittävyys edellä ja hän käsitteli itse kaikki kuvat ennen niiden julkaisua.[1]
Ranska hävisi Preussia vastaan käymänsä sodan vuonna 1871. Virginia Oldoini kutsuttiin salaiseen tapaamiseen Otto von Bismarckin kanssa. Hänen arvellaan kertoneen kanslerille, että Pariisin miehittäminen olisi vastoin voittajan etuja. Pariisi säästyi miehitykseltä ja valtatyhjiön täytti Pariisin kommuuni.[2]
Vuodesta 1879 eteenpäin Virginia Oldoinilla oli mielenterveysongelmia. Hänen ainoa lapsensa Giorgio, oli kuollut isorokkoon. Kreivitär liikkui ulkona vain öisin. Hänen asunnossaan ei ollut peilejä. Hän sai säännöllisesti psykiatriasta apua ja monista fyysistä sairauksista huolimatta hän jatkoi valokuvien tekemistä. Viimeiset valokuvat 1890-luvulta puhuvat karua kieltä: kreivitär on menettänyt paljon hiuksia, hampaat ovat lähteneet ja vaatteet olivat huonossa kunnossa. Hän näytti lähinnä entisen loistokkaan olemuksensa irvokkaalta pilakuvalta.[1]
Perintö
Robert de Montesquiou, runoilija, dandy ja taidekeräilijä lumoutui Oldoinin kuvista. Hän keräsi niistä 434 kuvan laajuisen kokoelman. Erilaisten vaiheiden jälkeen kokoelma päätyi New Yorkiin, Metropolitan Museum of Artiin.
Fiktiohahmo
Virginia Oldoinin elämä on antanut aiheita kahteen elokuvaan. Italiassa valmistui vuonna 1942 elokuva "La contessa Castiglione", jossa Virginia Oldoinin roolin teki Doris Duranti. Ranskalais-italialaisena yhteistuotantona valmistui vuonna 1954 "La Castiglioni", jossa pääroolin teki Yvonne De Carlo. [3][4]
