Anastamisen käsite ei ole käytännössä aiheuttanut merkittäviä tulkintaongelmia, vaikka sen sisältöä ei voida pitää täysin selvänä. Anastamisella tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan "toisen omistaman irtaimen omaisuuden oikeudetonta ottamista, pitämistä, luovuttamista tai muunlaista hyväksikäyttöä tarkoituksella sen saaminen itselleen tai toiselle sellaiseen omistukseen, joka on pysyvää ja ulkonaiselta olemukseltaan vastaa omistusoikeutta."[2]
Varkaus vai vahingonteko – vai erehdys?
Varkausrikos edellyttää tahallisuutta ja siinä oleellista on omistusoikeuteen puuttuminen, joten esimerkiksi toiselta riistetyn omaisuuden, kuten henkilön kädestä napatun matkapuhelimen, heittäminen mereen ei ole varkaus vaan vahingonteko (RL 35:1). Varkausrikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että rikoksentekijä haluaa pitää rikoksen kohteena olevan omaisuuden itsellään. Toisaalta mikäli joku ottaa käyttöönsä erehdyksessä vaikka toisen omistaman, lukitsemattoman polkupyörän luullen sitä omakseen, koska se on täsmälleen samannäköinen kuin oikea pyörä, kyseessä ei ole varkaus, sillä teko ei ole tahallinen. Tässä on vastuuvapausperusteena ns. tunnusmerkistöerehdys.[3]
Varkaus vai kavallus?
Varkaus eroaa kavalluksesta siten, että kavallus kohdistuu henkilön hallussa laillisesti olevaan irtaimeen omaisuuteen. Kaksi erilaista rikosnimikettä on tarpeen muun muassa siksi, että varkaudella tai kavalluksessa viedyn omaisuuden takaisin saaminen oikealle omistajalle eroaa toisistaan.
Jos siitä, mikä näytetään entiseltä haltijalta viedyksi näpistämisen, varkauden, ryöstön tahi kiristämisen kautta, syntyy riita, ja jos se, jonka haltuun esine on joutunut, todistaa sen ottaneensa vastaan vilpittömässä mielessä; antakoon kuitenkin pois riidanalaisen esineen ilman lunastusta ja hakekoon vahingonkorvausta saantomieheltään taikka siltä, jonka rikoksen kautta esine on hänelle joutunut. (RVA 11 §)[4]
Kavalletun esineen haltuunsa vilpittömässä mielessä saanut henkilö ei ole velvollinen luovuttamaan esinettä sen oikealle omistajalle muuten kuin saamalla sen arvoa vastaavan lunastuksen (rahana). Jos esine on viety varkaudella, on sen myös vilpittömässä mielessä saanut velvollinen luovuttamaan esineen oikealle omistajalle lunastuksetta.
Suomen rikoslain säännös
Varkaudesta säädetään Suomen rikoslain 28 luvun 1 §:ssä, joka kuuluu näin:[1]
”Varkaus
Joka anastaa toisen hallusta irtainta omaisuutta, on tuomittava varkaudestasakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi.
Yritys on rangaistava.”
Oikeuskäytäntö
Varkausrikokset ovat yleinen rikostyyppi. Tilastokeskuksen mukaan poliisi kirjasi vuosina 2005–2013 erilaisia varkaustapauksia vuosittain noin 150 000 kappaletta (vuodesta riippuen 138 750–153 266).[5]
Varkaus on varkausrikosten perusmuotoinen rikos. Näpistys on varkauden lievä tekomuoto ja törkeä varkaus on vakava tekomuoto.[6][7]
Tavanomaiset rangaistukset
Näpistyksestä voidaan tuomita ainoastaan sakkoon, vankeutta siitä ei voi saada.[7]
Varkaudesta yksittäisrikoksena tuomittiin 3 340 henkilöä vuonna 2008. Näistä sakkorangaistuksen sai 1 667 kappaletta (50 %), ehdollisen vankeusrangaistuksen 685 (21 %), yhdyskuntapalvelua 166 (5 %) ja ehdotonta vankeutta 744 kappaletta (22 %). Keskimääräinen päiväsakkojen lukumäärä oli näissä tapauksissa 43 päiväsakkoa. Ehdollisten vankeusrangaistusten keskipituus oli 2,5 kuukautta ja ehdottomien 2,7 kuukautta.[8]
Törkeästä varkaudesta tuomitaan 50 %:ssa tapauksista ehdoton vankeusrangaistus, jonka keskipituus vuonna 2008 oli noin 12,5 kuukautta.[8]
↑Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen käsittäväksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi, 1988 vp. n:o 66 (HE 66/1988), sivu 35.
↑Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus, s. 142. Suomentanut Markus Wahlberg. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4314-4(suomeksi)
