Vapaakiduskotilot (Nudibranchia) on meressä elävien värikkäiden merietanoiden[1] lahko. Vapaakiduskotilot on suurin takakiduskotiloihin kuuluvista yhdeksästä nilviäislahkosta; niitä tunnetaan yli 3000 lajia. Tieteellinen nimi Nudibranchia tarkoittaa paljaskiduksista (latinan nudus, ”paljas”, kreikan brankhia, ”kidukset”).
Ryhmään kuuluu hyvin erinäköisiä ja ‑kokoisia lajeja. Pienimmät jäävät kaksisenttisiksi, suurimmat kasvavat 40 cm pitkiksi.[2] Niillä ei ole kovaa kalkkikuorta. Monet ovat hyvin värikkäitä, ja niissä on erilaisia hapsuja ja liehuttimia. Joillakin lajeilla kirkas väri varoittaa petoja myrkyllisyydestä, toisilla taas ei. Kotilon etupäässä on tuntosarvipari, jossa on kemiallisen aistin aistinsoluja. Lähellä kotilon takapäätä ovat paljaat, monihaaraiset kidukset.[3] Suunsa luona vapaakiduskotiloilla on raastinkieli eli radula, kitiinilevy, jolla ne raaputtavat itselleen syötävää.[4]
Suomen rannikkovesissä elää yksi vapaakiduskotiloihin kuuluva laji, liuskamerietana (Tenellia adspersa = Embletonia pallida).[5]
Vapaakiduskotilot jaettiin aiemmin neljään osalahkoon. Nyttemmin niitä on ryhmitelty uudelleen. Entisillä osalahkoilla on yhteisiä ulkonäköpiirteitä ja samantyyppinen ruokavalio.
Sulkamerietanat (Doridacea)
Chromodoris strigata
Sulkamerietanoiden (Doridacea) osalahkoon kuuluvat useimmat ennen Doridoidea-alalahkoon luokitellut lajit. Niillä on pyöreämuotoinen tai soikea vartalo, ja vaippa, joka roikkuu reunoilta hameenhelmojen lailla. Etuosassa on kaksi poimullista tuntosarvea, joiden hajua ja makua sekä tuntoa aistivien solujen avulla kotilo etsii ruokaa. Peräaukko sijaitsee eläimen selän takaosassa, ja kukkamaiset kidukset ovat useimmiten peräaukon ympärillä. Sienieläimet ovat näiden kotiloiden tyypillistä ravintoa.[6] Useimmat tämän ryhmän kotilot ovat erittäin myrkyllisiä, ja hyvin värikkäitä varoittaakseen mahdollisia petoeläimiä myrkyistään.[7]
Cerberilla ambonensis - esimerkki Aeolidida-lajista
Aeolidida-osalahkoon kuuluvat useimmat ennen Aeolidoidea-alalahkoon luokitellut lajit. Ne ovat vartalonmuodoltaan pitkulaisia, ja niillä on kolme paria erilaisia tuntosarvia. Niillä ei ole varsinaisia kiduksia, vaan ne ottavat happea ilmeisesti suoraan ihonsa läpi. Ne syövät polttiaiseläimiä kuten koralleja ja merivuokkoja. Ne onnistuvat imaisemaan ravintoeläimensä myrkkykapselit rikkoutumattomina ja suojautumaan niiden avulla. Jotkin lajit saavat ravintoeläimistään myös symbioottisia zooksantelli-leviä, ja elättävät niitä omassa elimistössään.[8] Tämän ryhmän kotiloiden peräaukko on suunnilleen ”hartiatasolla” keskiviivan oikealla puolella. Niiden selässä kasvaa cerata-nimellä kutsuttuja hapsuja, joiden tyvessä näkyy kotilon suolen uloke, ja joiden kärki on tyypillisesti valkoinen.[7]
Dendronotida-osalahkoon kuuluvat useimmat ennen Dendronotoidea-alalahkoon luokitellut lajit. Monilla niistä on suunsa edessä pieni liehuke, huntu, ja jotkin lajit käyttävät sitä pienten äyriäisten pyydystämiseen. Muut syövät pehmytkoralleja ja merivuokkoja.[9]
Arminoidea
Tämä alalahko on nyttemmin jaettu useisiin osalahkoihin. Siihen kuului monenlaisia kotiloita, muiden muassa heimot Arminidae, Doriomorphidae, Charcotiidae, Madrellidae, Zephrinidae, Pinufiidae, Dironidae, Goniaeolidae ja Hero. Niiden vartalo on litteä ja pitkulainen, ja vaippa jatkuu huntuna tai roikkuvina helmoina. Kidukset sijaitsevat tämän helman alla. Peräaukko on eläimen etuosassa. Pituus on tyypillisesti 1–7 cm. Tärkeimpiä ravintoeläimiä ovat polttiaiseläimet ja sammaleläimet.[10]
Lähteet
↑Termillä merietanat viitataan yleensä laajemmin kuorettomiin merikotiloihin, muihinkin kuin Nudibranchia-lahkoon. Joissakin lähteissä termiä on kuitenkin käytetty myös Nudibranchia-lahkon nimenä, ts. vapaakiduskotiloiden synonyyminä (Mikkola, K. (toim.) Maailman eläimet. Selkärangattomat. Tammi, 1989. ISBN 951-30-6534-0.
