Umberto D. – elämän vanki kertoo eläköityneestä virkamiehestä Umberto Domenico Ferrarista, joka joutuu elämään vähäisellä valtion eläkkeellä. Hän viettää aikaansa pienessä roomalaisasunnossaan seuranaan vain pitkäaikainen lemmikkikoiransa. Umberton tilanne heikkenee, kun hän ei pysty tuloillaan maksamaan vuokraa ja vuokraemäntä uhkaa häädöllä. Hän yrittää tämän jälkeen kerätä tarvittavia rahoja ja protestoida hallitusta vastaan iäkkäiden ihmisten kohtelusta. Hänen ainoa lyhyt ihmiskontaktinsa raskaana olevaan palvelijaan osoittautuu pettymykseksi. Umberto vakuuttuu tilanteensa toivottomuudesta ja harkitsee jopa itsemurhaa.[1]
Julkaisu ja vastaanotto
Umberto D. – elämän vanki kuvattiin vuoden 1951 aikana Cinecittàn studioilla ja Rooman ympäristössä. Sen tuotantokustannukset olivat noin 140 miljoonaa liiraa, ja ensi-iltansa se sai Italiassa tammikuussa 1952.[2] De Sica käytti elokuvan tuottamiseen huomattavasti omia rahojaan, mutta elokuva menestyi elokuvateattereissa kotimaassaan huomattavan heikosti.[3] Italiassa valtaan nousseet kristillisdemokraatit eivät pitäneet neorealististen elokuvien antamasta kuvasta Italiasta.[4]Umberto D. joutuikin valmistuttuaan alivaltiosihteerinä toimineen Giulio Andreottin hyökkäyksen kohteeksi, sillä elokuva antoi Andreottin mukaan pessimistisen kuvan elämästä. Osaltaan tämä hyökkäys vaikutti neorealistisen elokuvan hiipumiseen.[5] Elokuvan jälkeen Italiassa kiellettiin sellaisten elokuvien vienti, jotka antavat epämiellyttävän kuvan italialaisesta yhteiskunnasta.[2]
Vuonna 1979 kolmekymmentä suomalaista elokuva-arvostelijaa ja -asiantuntijaa teki kukin luettelon kaikkien aikojen sadasta merkittävimmästä elokuvasta, ja Umberto D. oli mukana heistä yhdeksän listalla[7].
The New York Timesin kriitikot valitsivat Umberto D:n vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[8] Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti sen kaikkien aikojen sadan parhaan ei-englanninkielisen elokuvan joukkoon.[9]
Tyyli
Umberto D. edustaa italialaista neorealistista elokuvaa, kuten De Sican edellisetkin elokuvat Polkupyörävaras ja Milanon ihme. Se poikkeaa kuitenkin hieman monista muista neorealistista elokuvista, sillä se on osittain kuvattu studio-olosuhteissa.[4] Elokuvatutkija Peter Bondanellan mukaan Umberto D on kuitenkin lähimpänä käsikirjoittaja-teoreetikko Cesare Zavattinin ajatusta neorealismin luonteesta, jonka hän esitti manifestissaan. Zavattini muun muassa vaati siinä, että neorealistisen elokuvien pitäisi kunnioittaa todellista aikaa: valkokankaalla 90 minuutin esittämiseen elokuvahahmon elämästä pitäisi kulua sama 90 minuuttia. Kriitikko André Bazin huomioi Mitä elokuva on? -kirjassa julkaistussa esseessä erityisesti kaksi elokuvan kohtausta, joissa tämä todellisen ajan kunnioittaminen näkyy.[10]
Lähteet
Balio, Tino: The Foreign Film Renaissance on American Screens, 1946–1973. Madison, Wisconsin: The University of Wisconsin Press, 2010. ISBN 978-0-299-24794-2Google-kirjat Viitattu 1.4.2013. (englanniksi)
Bondanella, Peter: A History of Italian Cinema. New York: The Continuum International Publishing Group, 2009. ISBN 978-0-826-41785-5Google-kirjat Viitattu 1.4.2013. (englanniksi)
↑Astala, Erkki: Ne sata tärkeintä, Projektio 2/1980 s. 7.
↑The Best 1,000 Movies Ever Made. (Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004.) The New York Times. Arkistoitu 11.7.2016. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
