U-kirjain ei kuulunut antiikin latinan aakkosiin. V-kirjaimella merkittiin sekä u- että v-äänteitä.[1]
Keskiajalla latinassa käytettiin sekä u- että v-kirjainta merkitsemään u- ja v-äänteitä ilman erotusta. Isoa V-kirjainta vastasi pieni u-kirjain, ts. uetus ja VETVS merkitsivät samaa sanaa.[1][2]
U:n ja V:n erottamista ehdotti Petrus Ramus (k. 1572). Kuitenkin vasta 1600-luvulla vakiintui latinaan nykyinen käytäntö, jonka mukaan u-kirjain jäi v-äänteen merkiksi vain erikoistapauksissa. U:lla merkitään latinassa edelleen v-äännettä silloin, kun sitä edeltää joko ng tai s ja sitä seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali (kuten sanassa lingua "lingva").[1][2]
Vanhassa kirjasuomessa u-kirjaimella oli useita käyttötapoja, sillä oikeinkirjoitus oli vakiintumatonta. Mikael Agricola käytti kirjaimia w, v ja u merkitsemään sekä v- että u-äännettä. Myös wu tai o saattoivat merkitä u-äännettä. Vaikka v-äänteen kirjoitustavaksi vakiintui w-kirjain vuoden 1642 Bibliassa, vielä myöhemminkin käytettiin u-äänteen merkkinä sekä u- että v-kirjainta.[4]
U muissa kielissä
Ruotsin kielessä u-kirjaimella merkitään lähinnä labiaalista suppeaa keskivokaalia [ʉ], joka on [u]:n ja [y]:n välimuoto.[3]
