Tulkkilan silta on kolmiaukkoinen teräsbetoninen kaarisilta. Se on Suomen ensimmäisiä teräsbetonisia siltoja; vanhin säilynyt teräsbetonisilta on vuonna 1911 valmistunut Tönnön silta. Tulkkilan silta rakennettiin paikalla aikaisemmin olleen sillan kivisille maatukien ja virtapilarien varaan. Kaarisillan suurin aukko on 24,9 metriä, ja hyötyleveyttä sillä on 5 metriä. Kokonaispituus on liki 91 metriä.[3]
Kokemäenjoki on ylitetty menneinä aikoina yleensä lautalla tai veneellä. Muutamissa paikoissa käytettiin 1800-luvulta alkaen niin sanottua tukkisiltaa, joka rakennettiin kuusitukeista ja kiinnitettiin rantaan ”seiväsköysillä” joka kevät. Perimätiedon mukaan tällaisia siltoja oli Kokemäellä yhtä aikaa käytössä kolme. Yksi niistä sijaitsi Säpilän ja toinen Haistilan kylässä. Vuonna 1950 Säpilään rakennettiin 125 metriä pitkä Säpilän riippusilta.[4]
Kokemäen kirkko sijaitsi aiemmin joen pohjoisrannalla, vanhan hautausmaan lähellä. Kun uusi kirkko rakennettiin joen eteläpuolelle 1780-luvulla, jäi muun muassa pappila joen vastarannalle. Tulkkilan merkitys kasvoi, ja siksi nykyisen sillan paikan lähelle rakennettiin väliaikainen silta 1850-luvulta lähtien. Silta purettiin aina talveksi, jolloin joki ylitettiin jäitä myöten, ja rakennettiin keväällä uudelleen jäiden lähdettyä. Tilapäistä siltaa kutsuttiin yleisesti ”kirkonportaiksi”.[4][5]
Tulkkilan kohdalle valmistui ensimmäinen kiinteä silta vuonna 1893.[2] Silta oli puinen, kolmiaukkoinen, amerikkalaistyylinen katettu silta, tyypiltään ristikkosilta. Maatuet ja virtapilarit olivat luonnonkiveä. Se oli ensimmäinen Kokemäenjoen ylittävä kiinteä silta.[6] Silta tuhoutui 17. huhtikuuta 1918, kun punakaartilaiset räjäyttivät ja polttivat sen perääntyessään.[7][8]
Uusi teräsbetonisilta
Koska puusillan kivisten virtapilareiden alaosat säilyivät tulipalossa, uusi silta rakennettiin niiden varaan samoilla jännemitoilla. Uuden sillan rakennustyöt aloitettiin kesäkuussa 1918. Sillan rakensi helsinkiläinen Oy Constructor Ab. Työpäällikkönä oli insinööri Manne Muoniovaara[7], ja työvoimana käytettiin kokemäkeläisiä punavankeja.[1] Siltasuunnitelma oli insinööri Emil Holmbergin. Silta avattiin liikenteelle loka-marraskuun vaihteessa[4], ja se valmistui lopullisesti 13. marraskuuta 1918.[6] Rakentamisaika oli 106 päivää.[9]
Tulkkilan silta oli suunniteltu kuuden tonnin ajoneuvokuormalle.[7] Sillan toiseen päähän rakennettiin koppi siltavahdille, joka veloitti hevoskärryiltä aluksi 10 penniä ylityksestä. Raha aiottiin käyttää sillan huoltoon ja kunnostukseen. Sillalle pystytettiin myös liikennemerkki, jossa kiellettiin juoksuttamasta hevosia.[4]
Sillan korjaukset
Siltaa on kunnostettu muun muassa 1950- ja 1970-luvuilla.[2] Sillan ajoneuvoliikennettä rajoitettiin, mutta esimerkiksi vuonna 2006 tehdyssä museokohdeselvityksessä sillan todettiin vaikuttavan liikennemäärään nähden ahtaalta.[10]Varsinais-Suomen ely-keskus oli huolissaan sillan kantavuudesta. Sen vuonna 2010 teettämässä tutkimuksessa todettiin, että vaikka silta korjattaisiin alkuperäiskuntoon, se ei täyttäisi nykyisiä kevyen liikenteen sillan kantavuusvaatimuksia. Sillan vahvistaminen ei myöskään varmuudella parantaisi sillan kantokykyä. Jos olevia liikennerajoituksia ei noudateta, silta jouduttaisiin korjaamaan kevyen liikenteen sillaksi. Liiallinen liikennerasitus saattaisi jopa kuluttaa sillan "loppuun", jolloin se suljettaisiin kaikelta liikenteeltä, mutta museosiltaa ei kuitenkaan purettaisi.[11] Vuonna 2012 päätettiin, että ajoneuvoliikenne sillalla lopetetaan.[12] 13. elokuuta 2013 kaupunki ja Ely-keskus sulkivat sillan autoliikenteeltä, ja sillasta tuli kevyen liikenteen silta. Sen kerrottiin kestävän vain noin 2 000 kilon painon.[13]
Sillan kunnostus ja päätyminen kevyen liikenteen sillaksi
Virtapilareiden kunnostus vuosina 2012–2013
Sillan eroosiovaurioituneita virtapilareita päätettiin kunnostaa vuonna 2012. Työhön kuului niiden vedenalaisten osien vahvistaminen jäärasitusta vastaan. Suojaksi laitettiin ruostumatonta terästä olevat levyt, ja levyjen ja kivipilareiden väli täytettiin betonilla. Työ tehtiin ponttooneilta. Urakka alkoi 9. heinäkuuta 2012, ja se oli tarkoitus saada valmiiksi kuudessa viikossa,[14] mutta viikon kestäneen työrupeaman jälkeen työt oli keskeytettävä. Runsaat sateet aiheuttivat virtauksen kasvun ja nostivat veden pintaa 1,5 metrillä, joten työskentely ponttooneilta käsin ei käynyt päinsä.[15] Vielä elokuun puolivälissä vedentulo esti työt[16], ja tuolloin arveltiin, että niitä voidaan jatkaa elokuun lopulla.[17] Korjausta päästiin jatkamaan vasta 29. elokuuta, ja silloinkin työtä tehtiin suurimmaksi osaksi yöaikaan, jolloin joen virtaamaa voitiin rajoittaa.[18] Työ eteni ennakoitua hitaammin. Marraskuun alussa todettiin, että suojaavat teräslevyt on saatu paikoilleen mutta että betonointi uusien levyjen ja vanhojen virtapilareiden välistä puuttuu. Talven tulo uhkasi lykätä töiden loppuun saattamisen seuraavaan vuoteen.[19] Parin viikon päästä voitiin vain todeta, että talvi ja Kokemäenjoen virtaus veivät voiton ja korjaustyöt siirtyivät.[20] Maaliskuussa 2013 sillan korjauksen urakoivan Destian työnjohtaja ennusti, että töihin päästäisiin uudelleen vasta juhannuksen 2013 jälkeen.[21] Kesäkuussa vahvistettiin, että korjaustyöt alkaisivat uudestaan 25. kesäkuuta ja jatkuisivat koko loppuviikon. Korjauksia tehtiin myös yöllä, jolloin joen virtaamaa voitiin rajoittaa.[22] Tällä yrittämällä puuttuvat työt saatiin tehtyä, ja sillan perustukset saatiin viimein kuntoon. Korjaustyön kustannukset olivat noin 100 000 euroa.[23]
Varsinaisen sillan kunnostus vuonna 2014
Tulkkilan silta korjauksessa vuonna 2014
Varsinaisen sillan peruskorjaus tehtiin vuonna 2014, ja sen jälkeen valtio luovutti sillan Kokemäen kaupungille. Silta on keskellä kaupungin katuverkkoa, ja siitä tuli kevyen liikenteen silta, koska sillan kantavuus ei korjattunakaan riitä ajoneuvoliikenteelle.[23]
Sillan varsinainen korjaus alkoi huhtikuun ensimmäisellä viikolla 2014. Korjauksen ajaksi silta jouduttiin sulkemaan kokonaan kesäkuun alusta lukien. Korjaus maksoi noin 700 000 euroa ja valmistui marraskuun puolivälissä 2014.[24]
Lähteet
Aitta, Seppo (vastaava toimittaja): Siltojemme historia. Helsinki: Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL ry, 2004. ISBN 951-758-446-6
