TR6 oli englantilaisen Triumph Motor Companyn vuosina 1968 – 1976 valmistama kaksipaikkainen urheiluauto. Mallia valmistettiin, tuolloin osaksi British Leyland -konsernia liitetyn yhtiön tehtaalla Coventryssa, kaikkiaan 94 619 kappaletta. Näistä 86 249 autoa meni vientiin, pääasiassa Yhdysvaltoihin ja ainoastaan 8370 autoa jäi kotisaarelleen.[3]
Triumph TR6 tuotiin markkinoille mallivuodelle 1969. Mallin rakenteena oli edelleen erillisrungolle asennettu kori. TR6:n alusta perustui hyvin pitkälti aiempien TR4A / TR5 -mallien konstruktiona ja myös mallin kyljissä on vielä häivähdys edeltäjiensä muodoista. Tähän asti Triumphilla oli luotettu italialaisen designeri Giovanni Michelottin näkemyksiin, mutta nyt TR6:n modernien muotojen takana oli saksalainen Karmann.[3]
Kokoontaittuvan vinyylikaton sijaan auto voitiin myös varustaa tehdasvalmisteisella, irrotettavalla kovakatolla. Muita valinnaisvarusteita olivat mm. taka-akselin kallistuksenvakain ja tasauspyörästön luistonesto, sekä suosituimpana ylivaihde.
Valmistushistoriansa aikana TR6 ei kokenut suuria muutoksia, mutta malli sai osakseen pientä viilausta vuosittain.
Tekniikka
Alusta
Etupyörien tuentana on päällekkäiset tukivarret, kallistuksenvakain ja kierrejouset, joiden sisällä teleskooppi-iskunvaimentimet. Takana pyöränripustuksena on semi-trailing-tukivarret ja kierrejouset. Takana heilahduksenvaimennuksesta huolehtivat vipuvarren välityksellä toimivat vaimentimet.[4]
Ohjaus on tehostamaton hammastanko-ohjaus. Edessä levy- ja takana rumpujarrut.
Voimalinja
TR6:n voimanlähteenä toimi Triumphin oma, 2,5-litrainen, kuusisylinterinen OHV-rivimoottori. Yhdysvaltoihin toimitetut versiot varustettiin kahdella Strömberg tai SU-kaasuttimella, näiden mallien teho vaihtelee vuosimallista riippuen välillä 98 – 106 hv DIN.[5] Muut, kuin US-versiot varustettiin Lucasin mekaanisella polttoaineensuihkutuksella. Näiden mallien tunnuksena on PI (Petrol Injection) ja niiden tehoksi ilmoitettiin 145 DIN-hevosvoimaa (150 bhp, 110 kW). Vuonna 1973 moottori sai uuden nokka-akselin, jonka myötä sen teho putosi 123 DIN-hevosvoimaan (125 bhp, 93 kW), mutta vastapainona vääntömomentti kasvoi. Muutos latisti hieman moottorin urheiluautomaista olemusta, mutta lisäsi mukavuutta arkikäytössä.
Vaihteisto on täyssynkronoitu neliportainen manuaalivaihteisto, lisävarusteena oli saatavana Laycock de Normanville-ylivaihdeyksikkö. Aluksi ylivaihde oli käytössä välityksillä 2 – 4, mutta myöhemmissä versioissa, noin vuodesta 1973 lähtien, ylivaihde on käytettävissä ainoastaan vaihteilla 3 ja 4.[6][7]
