Thomas Thorild, vuoteen 1785 Thorén, (18. huhtikuuta 1759 Blåsopp, Svarteborgin pitäjä, Bohuslän, Ruotsi – 1. lokakuuta 1808 Greifswald) oli ruotsalainen filosofi ja kirjailija.[1]
Elämä ja ura
Thorild oli kruununnimismiehen nuorin poika. Hän jäi kaksivuotiaana isättömäksi ja asui ensin äidin vanhempien luona, sitten vanhemman veljen luona Kungälvissä. Siellä koulussa hänen lahjakkuutensa havaittiin, ja kun veli oli kuollut, rehtori otti hänet hoiviinsa. Rehtorin veli, johtaja Jonas Tranchell Göteborgista huolehti hänestä. Göteborgin lukiota käydessään hän kiinnostui Emanuel Swedenborgin uskonnollisista ajatuksista ja Leibnizin filosofisesta suuntauksesta. Hän valmistui ylioppilaaksi 1775 Lundista, mutta erosi pian yliopistosta ja meni kotiopettajaksi Rånnumiin Vänersborgin lähelle. Hän ihastui talon tyttäreen Anna Britta af Dittmeriin, jota hän ylisti runoissaan nimellä "Eos". Syksyllä 1777 hän palasi Lundiin. 1778 hän piti Göteborgin osakunnassa puheen "Om det ädla och sköna i vetenskaperna", jossa hän käsittelee kysymystä johon Jean Jacques Rousseau vastasi kielteisesti: taiteen ja tieteen mahdollisuudesta tehdä ihminen onnellisemmaksi. Thorild hyökkäsi Rousseaun näkemystä vastaan, mutta tämän ihastus luontoon teki häneen vaikutuksen. Thorildin oppi totuuden suhteellisuudesta on merkittävä, ja sillä perusteella hän saattoi puolustaa ajatuksenvapauden oikeutta. Hän kiinnostui myös esiromanttisesta kirjallisuudesta, joka näihin aikoihin alkoi Ruotsissa olla tunnettua: Ossian, Salomon Gessner ja Goethe (Werther). Noin 1780 Thorild perehtyi Baruch Spinozaan, joka vaikutti häneen mullistavasti. Hän oli ystävistä ja oppilaista muodostuneen piirin keskipiste ja ihailun kohde, mikä kutkutti hänen itsetuntoaan.[1]
Thorild lähti 1780 Lundista, jossa hän oli 1778 suorittanut jur. filos. -tutkinnon, ja meni Göteborgin kautta Tukholmaan, jonne hän tuli helmikuussa 1781. Hän opiskeli filosofiaa ja keskittyi kirjoittamiseen ja kävi kirjeenvaihtoa lundilaisten ystäviensä, etenkin Sven Erland Heurlinin ja Anders Hylanderin kanssa. Kirjeet ovat tärkeä lähde Thorildin ajatteluun ja tunne-elämään. Thorild osallistui 1781 kirjoituskilpailuun, jonka Utile dulci -seura oli julistanut. Hän osallistui kahteen sarjaan: toiseen proosamuotoisella oodilla Inbildningens nöjen (julkaistu paljon myöhemmin), toiseen teksteillä Ode till jordbrukaren ja Passionerna (julk. 1785). Seura palkitsi runon "Passionerna" 1782 kunniamaininnalla. Ratkaisua perusteltiin laajasti, mutta Thorild esitti asiasta närkästyneen vastalauseen ja kieltäytyi palkinnosta. Lehdistössä heräsi vilkas keskustelu. Thorildin suuttumus purkautui karkeaan Straffsångiin (1784).[1]
Samana vuonna Thorild perusti lehden Den nye Granskaren, josta tosin ilmestyi vain kymmenen numeroa. Sen sisältö oli filosofista ja yhteiskunnallista, ei kirjallista. Siinä vaiheessa hänen huomionsa suuntautui politiikkaan. Kun tuli kutsu valtiopäiville 1786, hän jätti Kansliakollegiolle muistion annettavaksi Kustaa III:lle, joka tosin ei sitä saanut, ja sen jälkeen ritaristolle ja aatelille uuden muistion toimitettavaksi "kansalle". Muistioita pidettiin haitallisina, ja niiden julkaisua lykättiin. Ne ilmestyivät yhdistettynä 1792 nimellä Om det almänna förståndets frihet. Thorild esitteli siinä painovapauden periaatetta, esitti ehdotuksen uudeksi painovapausjärjestykseksi ja puolusti ehdotonta painovapautta. Thorildin vaatimuksen lähtökohtana ei ollut Rosseau, joka vastusti periaatetta, eivätkä ranskalaiset valistusfilosofit, joiden näkökulma oli yhteiskunnan hyöty, vaan epähistoriallinen, rationaalinen lähtökohta, joka sisälsi ajatuksen, että kun ihmiskunta on ymmärtänyt totuuden ja välttämättömät käsitteet, se kuin taikaiskusta muokkaa itsensä ja yhteiskunnan uudenlaiseksi.[1]
Niihin aikoihin Thorild tutustui omaperäiseen suurtilalliseen Tham på Dagsnäsiin ja sai hänestä suosijan, joka oli vuosien ajan hänen merkittävin taloudellinen tukijansa. Valtiopäivillä Thorild antoi retorisen tilausilmoituksen Tacituksen ja Ossianin kääntämisestä, ja ne työllistivät häntä jonkin aikaa, mutta painovalmiiksi hän ei niitä saanut. Thorild pyrki nyt saamaan ajatuksiaan esille ulkomailla, koska kotimaassa ne eivät saaneet huomiota. Hänen tavoitteenaan oli Englanti, jonka vapautta ja vapaudenhenkeä hän idealisoi. Saadakseen painoa esiintymiselleen Englannissa hän meni Uppsalaan suorittamaan akateemista arvoa. Hän julkaisi tutkielman Critik öfver Montesquieu, jota hän puolusti väitöskirjana. Läsnä oli myös Kustaa III, joka oli siitä varsin huvittunut. Syksyllä 1788 hän matkusti Englantiin, mutta maine ja menestys jäivät saavuttamatta.[1]
Thorild palasi Ruotsiin. Hän tavoitteli turhaan professuuria. Hän sai kuitenkin huomiota, kun hän 1791 julkaisi En critik öfver critiker. Med utkast til en lagstiftning i snillets verld. Loisteliastyylinen kirjoitus on Thorildin parhaita. Se oli suunnattu Johan Henric Kellgreniä vastaan, jota Thorild piti ylimielisenä, herkkähipiäisenä ja joka puuhaili harrastelijoiden kanssa. Kellgren, joka oli arvioinut ensimmäisen osan hillitysti, ei enää osallistunut kiistaan, vaan hänen tilalleen tuli Carl Gustaf af Leopold poleemisin kirjoituksin. Thorild siirtyi tammikuussa 1792 kansantalouden alalle kirjoituksellaan Det enda nödvendiga för et rikes financer, jossa hän puolusti vapaakauppaa ja valtiovallasta riippumatonta valtionpankkia. Seurasi vastavuoroisia poleemisia kirjoituksia.[1]
Kesällä 1790 Thorild kirjoitti muistion, joka oli tarkoitettu Kustaa III:lle mutta ei päätynyt kuitenkaan tälle. Siinä hän ehdotti yhteiskuntatribunaalin perustamista, ja sitä johtaisi hovifilosofi. Sille voisi lähettää yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Om mildheten (1792) on Kaarle-herttuan kuninkaan murhaajiin kohdistuneen toiminnan puolustus.
Karkotus ja kuolema
Monien tavoin hän luotti siihen, että Gustaf Adolf Reuterholm pelastaisi maan rauhallisella uudistuspolitiikallaan, ennen kaikkea painovapausasetuksella. Hän liitti kirjoituksen Ärligheten. Til h. k. Höghet regenten vuoden 1786 muistioihin, jotka nyt julkaistiin. Johtavat piirit pitivät kirjoitusta vaarallisena, ja se takavarikoitiin 22. joulukuuta 1792. Kirjoittaja pidätettiin, ja hän sai 14 päivän vesileipävankeustuomion. Korkeimmassa oikeudessa tuomio muuttui neljän vuoden maastakarkotukseksi, ja hänen kirjoituksensa Ärligheten määrättiin tuhottavaksi. Tuomio katkeroitti hänet, eikä lohtua tullut siitä, että häntä ulkomailla pidettiin poliittisena marttyyrinä. Hän sai matkarahat Kaarle-herttualta. Hän matkusti Hampuriin ja Lyypekkiin ja kävi kirjeenvaihtoa muun muassa ihailijansa, professori Carl Friedrich Cramerin, kanssa. Kirjeet todistavat hänen kasvavaa vastenmielisyyttään Ranskan vallankumousta kohtaan. Noina aikoina hän julkaisi myös hauskan kirjoituksen Om qvinnokönets naturliga höghet (suom. Naispuolen luonnollisesta ylevyydestä), jossa hän loisteliain sanakääntein puolustaa naisen oikeutta kehittää itseään ja saada kansalaisoikeudet.[1]
Thorild muutti 1795 Greifswaldiin, josta hän sai kirjastonhoitajan paikan ja samalla professorin arvonimen ja oikeuden pitää luentoja. Samaan aikaan hän jatkoi kirjoittamista ja kävi kirjeenvaihtoa eri tahoille.[1]
Thorild kuoli Greifswaldissa, jonne hänet on haudattu.[1]
Suomennettu julkaisu
- Naispuolen luonnollisesta ylevyydestä, Wickström 1886. 15 sivua
Lähteet
Aiheesta muualla
|
|---|
| Kansainväliset | |
|---|
| Kansalliset | |
|---|
| Tieteilijät | |
|---|
| Taiteenala | |
|---|
| Henkilöt | |
|---|
| Muut | |
|---|
