The Bell Curve: Intelligence and Class Structure in American Life on yhteiskuntatieteilijä Charles Murrayn ja psykologi Richard J. Herrnsteinin kirjoittama kirja, joka julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1994. Se käsittelee älykkyyserojen yhteiskunnallista merkitystä. Sen pääväite on, että älykkyystesteillä mitattavissa oleva älykkyys ennustaa paremmin esimerkiksi yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin vanhempien koulutus- ja tulotason kaltaiset perinteiset sosiologiset selitystekijät. Murrayn ja Herrnsteinin mukaan yhdysvaltalainen yhteiskunta muuttui 1900-luvun kuluessa siten, että älykkyydestä tuli entistä tärkeämpää yksilön menestymisen kannalta. He myös väittävät, että älykkäimmät ihmiset, ns. kognitiivinen eliitti, ovat eristäytymässä muusta yhteiskunnasta Yhdysvalloissa.

Kirjan nimi viittaa kellokäyrään. Älykkyystutkijoiden mukaan ihmisten ÄO-testeistä saamat tulokset (älykkyysosamäärä) noudattavat melko tarkasti normaalijakaumaa siten, että suurin osa ihmisistä saa keskimääräisiä tuloksia, kun taas pieni joukko saa hyvin matalia tai hyvin korkeita tuloksia.

The Bell Curve aiheutti ilmestyttyään valtavan kohun, ja siitä tuli suuri myyntimenestys. Kirjasta käytiin laajaa keskustelua mediassa ja akateemisessa maailmassa sekä Yhdysvalloissa että muualla. Kirja käsittelee enimmäkseen älykkyyserojen merkitystä Yhdysvaltain valkoisen väestön keskuudessa, mutta syntynyt debatti koski lähes yksinomaan sen luvuissa 13 ja 14 käsiteltyä kysymystä rodullisten älykkyyserojen merkityksestä.

Murrayn ja Herrnsteinin mukaan Yhdysvaltain itäaasialaisperäiset asukkaat ovat keskimäärin jonkin verran valkoisia älykkäämpiä, kun taas maan musta väestö on keskimäärin selvästi vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset. Heidän mukaansa nämä älykkyyserot ovat keskeinen tekijä, joka selittää sosioekonomisia eroja rotujen välillä. Murrayn ja Herrnsteinin mukaan älykkyyseroja ei ole mahdollista myöskään poistaa esimerkiksi koulutuksellisin interventioin.

The Bell Curven väitteitä erityisesti afroamerikkalaisten muita keskimäärin heikommasta älykkyydestä on kritisoitu paljon. Richard Lynnin mukaan kirja on todennäköisesti saanut osakseen enemmän kritiikkiä kuin yksikään toinen psykologian historiassa.^[1] Toisaalta kirjan ilmestymisvuonna 1994 The Wall Street Journalissa julkaistiin 52 älykkyystutkijan kannanotto, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksen vallitsevien näkemysten mukaisiksi.^[2] Yhdysvaltain psykologiyhdistys APA teetti vastauksena kirjaan asiantuntijaraportin älykkyystutkimuksesta.^[3]