Taponlehti eli lehtotaponlehti (Asarum europaeum) on Keski- ja Itä-Euroopassa yleinen, vihreänä talvehtiva kasvilaji. Se on myös vanha lääke- ja puutarhakasvi. Suomessa laji on luonnonvaraisena harvinainen ja rauhoitettiin vuonna 1983.[2]
Monivuotisen taponlehden juurakko ja varsi ovat suikertavia. Vuosikasvaimen tyvellä kasvaa 3–4 suomumaista lehteä. Suuremmat kasvulehdet ovat tummanvihreitä, päältä kiiltäviä ja muodoltaan munuaismaisia. Ehytlaitaisen ja alta karvaisen lehden ruoti on 5–15 cm pitkä, lehtilapa on 5–11 cm leveä. Lehdet talvehtivat. Kellomaiset, yksittäin olevat kukat ovat päätteisiä, kolmiliuskaisia ja punaruskeita. Kukat jäävät lehtien alla yleensä huomaamatta. Tuoksu on varsin tärpättimäinen. Taponlehti kukkii touko-kesäkuussa.[3]
Taponlehti voi levittäytyä maarönsyjensä avulla laajoiksi kasvustoiksi. Kasvin siemeniin kehittyy ravintolisäke, joka houkuttelee muurahaisia kuljettamaan siemeniä pesiinsä. Tämän vuoksi lajia tavataankin usein tiheinä kasvustoina muurahaispesien ympäristössä.[4]
Taponlehti suosii varjoisaa, kosteaa ja suojaisaa kasvupaikkaa. Se suosii läpäisevää, ravinteikasta maata, mutta kasvaa myös savisessa paikassa. Iitin kasvupaikat ovat tuoreita ja kosteita jokivarsien kuusilehtoja. Taponlehti ei siedä paahdetta eikä kuivuutta, joten kasvupaikkojen metsänhakkuut tai ojitukset ovat lajille tuhoisia.[4]
Käyttö
Taponlehti on vanha lääkekasvi, jonka juurta on käytetty muun muassa oksettamiseen. Sitä on käytetty myös rotanmyrkkynä.[6] Nykyään taponlehden koristeellinen lehdistö ja hyvä peittävyys tekevät siitä suositun puutarhakasvin.[5] Hyvässä paikassa kasvi talvehtii vihreänä ja on pitkäikäinen.
Lähteet
Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982.
Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Ryttäri, Terhi: Taponlehti. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 76.
