Taideakatemia tarkoittaa yleensä oppilaitosta, joka keskittyy kuvataiteen alan ammatilliseen koulutukseen. Taideakatemia keskittyy tavallisesti ylempään koulutukseen ja se on verrattavissa yliopistoon tai korkeakouluun, kun taidekoululla saatetaan tarkoittaa enemmän käytäntöön keskittyvää opinahjoa.
Taideakatemioiksi on kutsuttu myös taiteilijoiden yksityiskouluja.
Taideakatemia voi olla myös toiminnoiltaan laaja, eri kuvataiteen alojen koulutukseen, tutkimiseen ja esittelyyn pyrkivä instituutio, joka nimittää akateemikkoja ja jakaa apurahoja tai palkintoja, kuten esimerkiksi Venäjän taideakatemia.
Taideakatemioiden taustalla ovat vapaamuotoiset akatemioiksi nimitetyt ryhmät, joita perustettiin Italiassa 1500-luvulla.[1]Akatemioiksi nimitettiin myös kirjallisia yhdistyksiä, jotka avasivat tien älymystöpiireihin.[1] Myös ensimmäiset taideakatemiat toimivat epämuodollisina intellektuellin keskustelun tyyssijoina ennemmin kuin pedagogisina laitoksina. Ensimmäisenä akatemia-nimitystä käytettiin Leonardo da Vincin ateljeesta.[2]
Esimerkiksi Carraccit organisoivat Bolognassa 1580-luvulla Accademia degli Incamminati-nimisen taiteilijoiden yhteenliittymän, eli Asialle omistautuneiden tai tienraivaajien akatemian. Carraccien akatemia oli yksi monista ryhmistä, joissa keskusteltiin taiteen tekemiseen liittyvistä ongelmista ja piirrettiin myös oppipoikien työtilana toimivaa omaa ateljeeta rauhallisemmassa ilmapiirissä.[1] Carraccien kokoontumistilana tosin toimi kolmikon vuonna 1582 perustama työhuone, jota kutsuttiin aluksi myös nimellä Accademia dei Desiderosi eli opin tai maineen haluisten akatemia. Carraccien akatemiassa etusijalla oli omakohtainen havainnointi ja renessanssimestarien antama esikuva.[3]
Ensimmäinen taiteilijoiden taideakatemia, Accademia di belle arti di Firenze eli Firenzen taideakatemia perustettiin Firenzessä vuonna 1563. Akatemialla oli vastaavia sosiaalisia tavoitteita kuin kirjallisilla ja vapaamuotoisilla taiteilijaryhmillä, mutta sen ohella myös käytännöllisiä koulutuksellisia päämääriä. Yhteiskunnallisena päämääränä oli vapauttaa taidemaalarit ja kuvanveistäjätkiltalaitoksen rajoitteista.[1]
Samoilla periaatteilla toimivia taideakatemioita syntyi eri puolille Italiaa ja Pohjois-Eurooppaa. Roomalainen manieristisen maalarin Federico Zuccarin perustama Pyhän Luukkaan akatemia (Accademia di San Luca) toimi 1500–1600-luvun vaihteesta lähtien. Pyhän Luukkaan akatemialla oli jo selkeä opetusohjelma.[1][2] Koulussa annettiin piirustusopetusta luonnonvalossa ja pidettiin teoreettisia esitelmiä. Akatemia tarjosi tiloja elävän mallin piirtämiseen. Sen tarkoituksena oli täydentää oppia, jonka taiteilija sai oppipoikana mestarin työhuoneessa.[1]
Vähitellen akatemioita perustettiin enemmän, ja esimerkiksi Italiassa oli 1500-luvulta ja 1800-luvulle tultaessa akatemioiden määrä 500 – 2 200 lähteestä ja laskutavasta riippuen.[4]
Samaan aikaan taideakatemioiden kanssa 1600-luvulla lisääntyi myös taiteen keräily. Vanhojen mestarien ohella myös oman ajan taiteilijoiden teokset alkoivat kiinnostaa ja taidekauppa sai alkunsa. Tähän liittyi myös se, että taiteen painopiste alkoi siirtyä seinämaalauksista ja muista perinteisistä kiinteistä ja tilatuista taiteen muodoista kohti helpommin siirreltävää taulumaalausta.[1]
Taideakatemia oli askel kohti organisoitua taideopetusta, jota alettiin järjestää mestarin ja oppipojan tradition rinnalle. Akatemioita kutsuttiin usein piirustusakatemioiksi, samaan tapaan kuin piirustuskoulu oli alkuun monen suomalaisen taidekoulun nimenä. Piirustusta korostivat myös varhaiset oppaat, kuten Cennino Cenninin ja Albertin oppaat. Firenzen taideakatemian johtavana hahmona oli Giorgio Vasari, joka myös korosti piirtämistä taiteilijan koulutuksen perustana. Vasarin mukaan viivan käytön hallinta ja harjoitus johtaa täydellisyyteen maalaus- ja piirustustaidon kaikissa lajeissa. Taitoa harjoitetaan piirtämällä pyöreitä muotoja, kuten marmoripatsaita ja antiikin veistoksista tehtyjä valuteoksia. Tuli piirtää sekä alastomia että verhottuja veistoshahmoja, jolloin oppii piirtämään myös vaatteita. Aluksi on Vasarin mukaan helpompi piirtää liikkumattomia tai elottomia malleja. Elävän mallin aika on vasta, kun oppilas on harjoitellut paljon veistosten ja muiden liikkumattomien mallien kanssa. Harjoitusta tarvitaan runsaasti myös elävän mallin suhteen. Elävän mallin pitkäaikainen, vuosia kestävä harjoittelu on tärkeää, koska vain luonto toisin kuin valmiit taideteokset, opettaa täydellisesti. Pitkä, vuosia kestävä harjoitus elävän mallin parissa luo mestarin.[5] Giorgio Vasari edellytti myös, että vanhempien taiteilijoiden tuli ohjata nuorempia.[2]
Vasarin hahmottelemat periaatteet ovat olleet taideakatemialaitoksen tradion ydintä. Myös Carraccit, jotka pitivät yllä vapaamuotoisempaa Incamminati-akatemiaa vaikuttivat tulevaan taideakatemiaperinteeseen ja sen ajattelumalleihin. Kuten monet muut, Carraccit vannoivat havainnon ja luonnon seuraamisen nimeen. Heidän mukaansa luonto ei kuitenkaan sellaisenaan sovellu esikuvaksi, vaan se on puhdistettava epäsäännöllisyyksistä ja karkeista aineksista, toisin sanoen havaintoa oli siloiteltava. Muutenkin esikuvina suosiossa olleet antiikin veistotaide ja täysrenessanssin mestarit opastivat oikeaan suuntaan luonnon suhteen. Nämä periaatteet tulivat tutuiksi myöhemminkin taideakatemioiden opetuksessa.[1]
Taideakatemiat taideinstituutioina
Paitsi taiteilijakoulutuksena, taideakatemiat ovat toimineet taide-elämän ylimpinä auktoriteetteina, arvonimien ja palkintojen jakajina. Ne ovat järjestäneet myös keskeisiä taidenäyttelyitä, kuten vuosittainen Pariisin salonki.
Suomen taide-elämää alettiin organisoida 1840-luvulta alkaen. Varsinkin Fredrik Cygnaeus ajoi Suomen taideyhdistyksessä myös taideakatemian perustamista Suomeen, olihan toimivia taideakatemioita eri puolilla Eurooppaa jo sata vuotta aikaisemmin 1740-luvulla ollut noin 40 ja vuosisadan lopussa jo yli sata.[6] Taidekoulutukseen otettiin mallia muista taideakatemioista 1800-luvulta alkaen, mutta Suomen taideakatemian säätiö perustettiin vasta vuonna 1939, jolloin Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun nimi muuttui Suomen taideakatemian kouluksi.
Keskeisintä koulutusta tällä hetkellä antavat Kuvataideakatemia ja ammattikorkeakoulut. Kuvataidetta voi opiskella myös monissa toisen asteen oppilaitoksissa ja muutamassa yksityisissä taidekoulussa, joista tunnetuin on Vapaa taidekoulu.
Venäjän taideakatemia on Venäjän valtiollinen ja valtakunnallinen kuvataidealan tutkimus- ja koulutusorganisaatio. Se on akatemia, jonka tehtävänä on edistää eri kuvataiteidealojen ammatillista toimintaa, tarkoituksena säilyttää ja kehittää Venäjän kansan taiteen traditiota, edistää taidekasvatuksen teoriaa ja kouluttaa kuvataiteiden spesialisteja, sekä tutkia koti- ja ulkomaista taidekulttuuria ja taidehistorian, -teorian ja arkkitehtuurin ongelmia.
Pietari Suuri halusi perustaa 1720-luvulla Italian ja Ranskan taideakatemian mallin mukaisen taideakatemian myös Pietariin. Senaatti oli jo vahvistamassa taideakatemiahankkeen vuonna 1724, mutta Pietari Suuren kuolema ja vallan vaihtuminen siirsivät taideakatemian perustamista niin, että sen varsinainen toiminta taiteilijoiden kouluttajana alkoi vasta 1757 Pietari Suuren tyttären Elisabetin aikana.
Akatemia perustettiin 1914 Viron taideteollisuuskoulu -nimisenä. Vuonna 1989 perustetun Tallinnan taideyliopiston nimi muutettiin 1995 Viron taideakatemiaksi.
Yhdysvallat
School of Visual Arts, päärakennus Manhattanilla.
Yhdysvalloissa keskeisiä ovat pienet ja yksityiset taidekoulut, kuten Lyme Academy College of Fine Arts. Suurempia yksityisiä kouluja ovat Rhode Island School of Design (1877), School of the Art Institute of Chicago ja suurimpana yksityisenä taidekouluna 1947 perustettu School of Visual Arts. Suurimpia ovat yliopistojen taiteen ja muotoilun osastot. Näistä vuonna 1871 perustettu San Francisco Art Institute on Yhdysvaltojen vanhimpia ja arvostetuimpia nykytaiteen korkeakouluja. SFAI on yksityinen, voittoa tuottamaton oppilaitos.
Yhdysvalloissa useimmat tutkintoon valmistavat taiteen oppilaitokset eivät tarjoa klassisten taideakatemioiden malliin intensiivistä opetusta piirtämisessä ja realistisessa maalauksessa, joskin Lyme Academy College of Fine Arts tarjoaa jonkin verran myös tämäntyyppistä opetusta. Aukkoa täyttämään on syntynyt ateljee-metodia soveltavia taidekouluja kuten 1982 perustettu New York Academy of Art, 1825 perustettu National Academy of Design ja vuonna 1875 perustettu Art Students League of New York. Pieniä realistisen taiteen kouluja on suhteellisen runsaasti, kuten Grand Central Academy of Art (2006) ja Water Street Atelier.
Ranskassa, tarkemmin sanottuna Pariisissa taideopetus organisoitiin jo alussa perusteellisesti.[1] Taideakatemia-käsitteelle ominaisinta onkin Ranskassa 1600-luvun puolivälissä kehitetty koulutusjärjestelmä. École des Beaux-Artsin perusti Charles Le Brun vuonna 1648, aluksi nimellä Académie de peinture et de sculpture. Ranskan taideakatemiat toimivat mallina myöhemmin perutetuille kouluille.[2] Ranskassa on ollut myös pienempiä ja vapaampia akatemioita, kuten Colarossi ja Julian, joissa myös ulkomaalaiset ja naiset ovat voineet opiskella.
Italia oli keskeinen paikka taideatemioiden syntyessä 1500-luvulla.[1] Leonardo da Vincin ja Carraccien vapaamuotoisten keskustelevien ja yhdessä piirtävien akatemioiden jäljessä perustettiin vähitellen pedagogisempia taideakatemioita, kuten Accademia di belle arti di Firenze (Firenzen taideakatemia)[1] ja Roomassa Pyhän Luukkaan akatemia.[1][2]
Saksassa akatemioita perustettiin jo varhain. Saksa ja Düsseldorfin taideakatemia oli suomalaisten suosiossa romantiikan ja düsseldorfilaisen maisemamaalauksen valtakaudella.[7]
Pevsner, Nikolaus: Academies of Art: Past and Present. The University Press, 1940.
Susanna Pettersson: Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin – Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit, SKS, Valtion taidemuseo Helsinki 2008, ISBN 978-952-222-058-5
↑ abcdefWillner-Rönnholm, Margareta: Taidekoulun arkea ja unelmia, Turun Piirustuskoulu 1830–1981, s. 22–23. Turku: Turun maakuntamuseo – Turun Taidemuseo, 1996. ISBN 951-595-025-2
↑Taiteen pikkujättiläinen, s. 15. (3. painos) Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X
↑Susanna Pettersson: Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin – Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit s. 158, SKS, Valtion taidemuseo Helsinki 2008, ISBN978-952-222-058-5]
↑Ettore Maiotti: Piirtämisen käsikirja, s. 16. Suomentanut Sini Savijärvi. Kustannus-Mäkelä OY. ISBN 951-873-212-4
↑Susanna Pettersson: Suomen Taideyhdistyksestä Ateneumiin – Fredrik Cygnaeus, Carl Gustaf Estlander ja taidekokoelman roolit s. 158–159, SKS, Valtion taidemuseo Helsinki 2008, ISBN978-952-222-058-5]
↑Markku Valkonen: Kultakausi, s. 36–37. (9. painos) Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-18033-5 fi
.jpg)
